Kohti uutta

Los tokolos

 Piparihaaste selätetty. (Ja manaajalle soitettu.)

Aloitin tämän tekstin luonnoksen sanoilla "Loltsi on niin siisti pieni tyyppi." Siihen kiteytyy niin paljon viime aikojen ajatuksia, että se oli pakko sisällyttää varsinaiseen blogikirjoitukseenkin. Olen ehkä viimeisen viikon ajan fiilistellyt mun kohta kymmenenvuotiasta muorikoiraa, jollaista toista ei tule koskaan ja joka vaan on niin tajuttoman uniikki, ettei mitään rajaa. Eläminen Laikan kanssa on välillä kuin action-leffasta ja sille loistavaa vastapainoa on taivaanrannanmaalari-Pötkön sievä runollisuus. Minulla ei kenties koskaan tule olemaan yhtä hyvin hanskassa olevaa, ajatuksia lukevaa ja kilttiä koiraa kuin Loltsi. Se on paras. Sydän sydän sydän.

Olen intoutunut treenaamaan myös Loltsin kanssa ja todennut taas, että se paranee kuin viini ikääntyessään. En ole satunnaisten agility-treenien ja -episten lisäksi treenannut sen kanssa käytännössä lainkaan vuosiin, mutta ryhdistäydyttyäni Laikan tokoprojektin kanssa päätin ottaa muorinkin kentälle. Olkoon syynä sitten sisaruskateus, ihan liian hyvät nakit tai toimivat horoskoopit, mutta Loltsi on nykyisin tehdessään kuin eri koira. Entinen anteeksi pyytelevä märkäsukka on tiessään ja joku on tuonut tilalle neljä kiloa hampaita ja perkeleitä. Koska palkkaajan sormiahan se ei varo. Loltsin kanssa on rentoa. Meillä ei ole tavoitteita tai suunnitelmia, kunhan touhutaan ja pidetään hauskaa. Ja koska me ollaan hoopoja, Loltsi sai elvyttää opiskelunsa peruutamisen ja jalkojen välistä pujottelun parissa. Pujottelu on edennyt jo siihen, että se tarjoaa aktiivisesti jalkojen ali siirtymistä vasemmalta oikealle ja tänään vahvistin toista suuntaa. Peruuttaminen on ilmeisesti tosi hauskaa, koska koko otus alkaa keulia muutaman askeleen jälkeen.

Olen ollut lapsellisen iloinen, koska Laika osaa seurata. Se tarjoaa perusasentoa härskisti vähän joka välissä, hyppää seuraamaan, jos haluaa jotain esimerkiksi kesken lenkin ja on vaan muutenkin universumin siistein tokotampiopuudeli. Mun on pidettävä jatkossa silmällä seuruun askelmääriä, jotta vältän ennakoinnit palkalle. Tähän asti ollaan menty kuin iloiset pulut. Laika pyrkii myös keulimaan intoaan varsinkin liikkeelle lähtiessä, joten meillä on siinä natsikurikuuri. Esittelin Laikalle tänään toverini Käännös Vasempaan, jeesasin vähän imuttamalla ja no problemos. Olen huikean tyytyväinen sen vireeseen ja siihen, että se ei todellakaan ole perässävedettävä, vaan tekee aktiivisesti, vaikkei palkka olisikaan just näkyvillä.

Otin tänään noutokapulan mukaan. Ollaan tehty saalisnoutoa muutama toisto per treeni, ihan vain siksi, että kapula olisi superkiva ja vire lähtökohtaisesti ylhäällä. Hion ensin tuomisesta ylimääräiset kunnarit pois ja nyt työstetään oikea-aikaista (eli vain vihjesanasta tapahtuvaa) ja siistiä luovuttamista.

Tokon lisäksi hassuteltiin vähän bailujuttuja. Laika kävi kolmannella treenisessiolla aika kuumana kaikesta odottelusta ja toisaalta leikkimisestä, joten takajaloilla tanssiminen oli yhtä gagnam styleä ja muistutti enemmän jotain skeittaajien half-pipe-voltteja. Yllättäen taas jalkojen välistä pujottelu lelupalkalla oli tosi siisti ja Laika jaksoi keskittyä kiltisti kymmenkunta askelta härväämättä ylimääräisiä (tai tarjoamatta perusasentoa).

2014

Tässä on se postaus, johon pitäisi listata kasa asioita ja hiki hatussa toteuttaa ne ensi vuonna. Yritän välttää epätervettä vertailua ja kilpailua, joten jätän muiden tavoitelistaukset lukematta, enkä varsinaisesti aio kasata elämää suurempia suorituspaineita itselleni ja omille koirilleni, vaikka osa minusta suorastaan elää kilpailusta. Kun oma terveys reistailee ja ihan tavallinen arki on taistelua, vedän hymyssä suin kaikesta ylimääräisestä rastin seinään. Ennen kaikkea toivon, että oman jaksamisen kohentuessa pystyn lähtemään koiraharrastuksiin aina vain terveemmältä pohjalta ja paremmin mielin. Terveyttä toivon yhtä lailla kaikille ihmeellisille koirilleni, niin Paavolle, kohta kymppisynttäreitään viettävälle Loltsille kuin melkein aikuiselle Laikallekin.

Olen iloinen, jos me startataan virallisesti jossain lajissa 2014. 

Todennäköisesti se on agility ensi kesänä tai syksynä, sillä siinä kisaamiseen minulla on matalin kynnys. Koiratanssin freestyle- ja HTM-kisat tai tokon alemmat luokat ovat nekin realistisia. Jos virallista starttia ei synny, sille on todennäköisesti jokin pätevä syy, jonka ratkaisemiseen käytetään aikaa ja voimavaroja. Minulle on vielä hämärän peitossa oman kisajännitykseni taso ja se, miten jännitän eri lajien koitoksissa. Epävirallisia agility-kisoja olen aina jännittänyt ennakkoon, mutta keskittynyt lopulta koiraan ja itse asiaan niin paljon, että jännitys on jäänyt jalkoihin. Tokon kohdalla luultavasti jännitän koulutusprosessia paljon enemmän kuin itse kokeita, sillä koulutussessioiden välillä taistelen perfektionismin kanssa ja polvet vetelänä ajattelen, kuinka kympin arvoinen suoritus on mission impossible (ja lopulta huomaan, että meille mikään ei ole mahdotonta ja pääasia on, että toimeen tartutaan). Koiratanssissa taas jännittää yleisön eteen meneminen ja täysillä hommaan eläytyminen. Jonkinlaista häpeäntunteen sietoa ja itsevarmuutta pitäisi harjoitella.

Agilityssä ajattelin tietenkin kehittyä vikkelämmäksi, nokkelammaksi ja ketterämmäksi. Minulla on oppimisessa omat rajoitteeni, mutta ajattelin jatkaa tämän vuoden kaltaista sitkeää puurtamista lajin parissa. Kun rahatilanne sen sallii, ajattelin käydä myös vakikoulutusten ulkopuolella hakemassa oppeja. Ensimmäinen mahdollisuus paremmin liikkuvaan ja itsevarmempaan ohjaajaan on jo tammi-helmikuussa, mikäli mahdumme seuran klinikalle mukaan. 

Haluan ylläpitää positiivista yhteyttä maailmaan.

Haluan iloita Laikan ikätovereiden menestyksestä, kilpailla hyvillä mielin ja löytää niin hyllyradoista kuin kakkostuloksistakin jotain hyvää. Jos ihmiset villakoirarodun ympärillä tuntuvat tympeiltä, täytyy keskittyä tiiviimmin omiin koiriin ja muistaa kaikki ne ihanat ja järkevät rotua harrastavat toverit, joiden ympäröimänä olen saanut kuluneenkin vuoden viettää. Haluan viettää edelleen koiralähtöistä elämää ja iloita yksinkertaisista, arkisista asioista, kuten tyynyllä nukkuvasta Loltsista tai Laikan hulluista käpyloikista.

Toivottavasti meitä onnistaa. Odotan innolla tulevia seikkailuja, niin suuria kuin pieniä.

Ihmekoirien jouluntoivotus

You spin me round

Eeppiset bailut kentällä.

Mene koiranäyttelyyn, osta sieni (ja treeniliivi)

Messari. Itkin koiratanssille yhdeksästä puoleen kahteentoista. Paitsi Tiinalle ja Hekalle nauroin, ne kun on niin ihania Jani-Pettereineen. Kuvasin vinkusientä liukuportaissa (ja vain vinkusientä liukuportaissa), näin varmaan sata tuttua kasvoa (ja se oli ...mukavaa?) ja laitoin belgikehällä paperipussin päähän ja Ericaa nolotti.

Kuskasin kotiin ruma ysäri -henkisen taskun tyttöjen papereille (jotta voisin hävittää ne kaikki kerralla pitää ne yhdessä paikassa), kolmannen joululahjan Paavolle, pari ällösöpöä pantaa (GLITTERIÄ!!!!11!) ja hopeanharmaan treeniliivin, koska treenitaskun kanssa juokseminen agility-kentillä alkoi tympiä rankasti. Berran XXS-liivi vaikuttaa hyvin istuvalta, mutta tilavalta ja se pääsee huomenna testikäyttöön. Meillä on pelottavasti jonkinlaiset treeniryhmänsisäiset syyskaudenpäätöskisat. Eli pelottaa. Mut sentään on se treeniliivi, true koiraharrastajan haarniska, jonka avulla voitetaan kaikki esteet.

...eikö?

Kuvassa vinkusieni liukuportaissa.

8-kilohaili

Musta kuolema (ja koiratanssia)

Se ei koskaan tiennyt, mikä siihen iski. Se seisoi lumisessa rinteessä vakavana ja hiljaisena, vaikka mäen päältä ilmestyneet koirat huusivat sille. Sen kuolema ei ollut ennalta arvattavissa, se ei ollut kovinkaan kaunis tai hiljainen, mutta se oli kovin hauska. Sen kohtaloksi koitui lumipalloksi muotoiltu pää, johon kuoleman musta villakoira iski kitansa. 

Vakava luminen soturi ei vapissut kohtalonsa edessä, vaan murskautui ylpeänä litteäksi ja palautui luonnolliseen veden kiertokulkuun.

 Lepää rauhassa lumen mies. Olen tavallaan kovin pahoillani, että sain kuolemastasi itsenäisyyspäivän naurut.

(Kuvat: Jenny Yliollitervo)

---

Itsenäisyyspäivän dagen efter -koiratanssitreenit olivat sangen hauskat. HTM:n osalta treenataan kahta positiota: tavallista toko-seuruuta vasemmalla puolella (vihjesana sivu) ja oikealle puolelle sijoittuvaa koiran ahteri samaan suuntaan kuin ohjaajan pärstä -seuruuta (vihjesanaksi tullee vieri). Freestyle-tempuista ensimmäisenä työn alla ovat ohjaajan jaloissa pujottelu ja takajaloilla tanssiminen. Ensinmainittu alkaa olla jo varsin sujuvaa ja käskysanaa vajaa muuvi. Kuvittelin aiemmin, että liike kannattaisi opettaa koira kiertämään kasia paikallaan seisovan ohjaajan jaloissa ja lähteä siitä liikkeelle hiljalleen. Lähdin kuitenkin opettamaan Laikaa pujahtamaan vasemmalta puolelta oikealle ja palkkaamalla oikean polven kohdalla. Kun tämä sujui, tein saman toisinpäin ja lopulta ketjutin oikea-vasen-sujahtelun. Ja kas, meillä on pujottelu! Ei huikean montaa askelta (kuuteen päästiin tänään), mutta aika sievä kuitenkin. 

Takajaloilla käppäilyyn ja tanssahteluun pitäisi tehdä vähän enemmän pohjia ensin. Laika tarjoaa takajaloille nousua herkästi (kenguruhyppyjen lisäksi...) ja homma on sille tosi mieluisaa, mutta tekniikassa on vielä parantamisen varaa. Houkuttelin sitä tänään pyörähtämään itsensä ympäri takajaloilla ja hyvästä alustasta huolimatta meno oli aika holtitonta. Ainakin sovitaan hyvin tanssipariksi! Laika on myös erittäin innokas oppilas ja tuntuu, että villahousut repee, kun tehdään jotain niinkin hauskaa kuin takajaloilla pomppimista. Toisaalta ollaan treenattu tätä vasta pari kertaa kunnolla ja varmuus tulee harjoittelun myötä. Tai sit mä laitan sille imukupit jalkaan.

PS. Ottakaa yksi itsenäisyys-Loltsi:

Inspiraatio

Teen omituisen Spotify-soittolistan. Hihittelen itsekseni, miten tää biisi on niin meitä. Melkein itken, kun kuulen toisen laulun ja lisään sen Listalle, jolla on muita parin minuutin mittaisia suursuosikkeja. Laika tunkee pienen viiksekkään kuononsa reidelle ja pukkaa hiirikättä minne sattuu. Se kipuaa syliin katsomaan mitä teen. Loltsi kääntää voivotellen kylkeään työhuoneen upottavassa nojatuolissa. Taas niillä hulluilla on jotain elämää suurempia Ideoita. Se elää tyytyväisenä maiskutellen omassa kuplassaan, jonne Ideat eivät pakolla tunkeudu.

YouTube on aina auki. Wau, ton voi tehdä noinkin. Hahaa, aika siistiä, Laika taatusti pystyisi tuohon myös! Etsin uusia blogilinkkejä. Niiden takaa löytyy tarinoita tanssivista koirista, erilaisia matkoja nollasta valmiisiin koreografioihin ja kisoihin. Loltsi tuhahtaa. Sen idean ne hullut ovat saaneet.

Lenkillä kuljen nakit taskussa. Aina jossain on joku kenttä, jolle mennä treenaamaan. Loltsi istuu ja katsoo. Musta hullu kieppuu, hyppii ja pujottelee ja pian ilmassa lentää siilipallo tai nakki. Osan nakeista syö itseoikeutetusti Loltsi, ihan vain korvauksena pellen omistajan ja laumatoverin kanssa elämisestä. Joskus salaa Loltsi tanssii myös, pyörii takajaloillaan, ja silloin kaikki ihailevat sitä.

Blogiin ilmestyy uusi kategoria, koiratanssi. Kontista ostetun treenivihon kannessa on purjeveneen kuva. (Ihan sattumalta, se oli halvin vaihtoehto.) Koiratanssiurani piti alkaa jo Loltsin kanssa, mutta sattumien kautta se taisi alkaa nyt. Edessä lienee pitkä, pimeä tie. Ohjaajalta puuttuu rytmitajua, tanssillisuutta ja koordinaatiota, mutta sitäkin enemmän löytyy sinnikkyyttä, luovuutta ja luottoa koiraan. Sanoinko jo, että jännitän julkisia esiintymisiä aivan hirvittävästi? Mutta jostain kumpuaa inspiraatio ryhtyä tähän ja innostus on valtavaa. Minusta tuntuu, että koiratanssissa on paljon sellaisia elementtejä, joita kaipaan juuri nyt elämääni.

Ensimmäiset biisit on jo alustavasti valittu (tosin olen niin tuuliviiri, että ehdin vaihtaa ne vielä sata ja viisi kertaa). Ensimmäisiä HTM-positioita harjoitellaan, samoin ensimmäisiä freestyle-ohjelman temppuja. Tällä hetkellä odotan hirvittävästi messarin koiratanssikisoja ja yritän imeä paikan päältä lisäinspistä. Jos Loltsi lukisi, se varmaan huokaisi. Niin kuin hullua pitäisi enää lisää yllyttää.

Ulkona, ilmassa

Kuvasin tänään lainakameralla kuvia tulevaa ulkoasua varten ja poimin kuvakasasta muutaman ylimääräisen potretin näkyville.

 

 

Tiedättekste sen tunteen?

Siis tämän:

Agility-tilanne 101

Blogi viettää hiljaiseloa, me emme. Lyhyt kertaus menneeltä kuukaudelta.

Kepit: Laika pujottelee neljä suoraa keppiä isolla draivilla, oma-aloitteisesti ja se osaa hakea oikean keppivälin avokulmista eikä ota juoksevasta ohjaajasta häiriötä. Umpikulmissa suorilla kepeillä tuli pientä ongelmaa lähinnä palkkauksen suunnan ja ajoituksen takia (kiitos Miss Paskan Heittokäden 2013). Ratkaisuna tähän helpotin umpikulmaharjoittelua muutamalla pykälällä ja lisään soppaan vielä apupalkkaajan. Olen tyytyväinen, jos päästään kuuteen suoraan keppiin ennen maan totaalijäätymistä, koska sen jälkeen voidaan paketoida kepukat hallilla melko helposti. Tai siis, no, niin mä luulen...

A: Sandersin boksia yksi treenisessio. Laika keksi, mistä siilipallo tulee. Nyt muovikehikko pitäisi rakentaa kotiin ja alkaa rakentaa etäisyyttä, oma-aloitteisuutta ja muuta haastetta.

Puomi: Operant is the way to go, you silly. Laikaa on siis houkuteltu oikeaan 2on2off-paikkaan ja se ei oikein toiminut. Oppimista mutkisti vielä vähäinen treenimäärä ja se, ettei mun makuuhuoneeseen mahdu puomia (kelatkaa, aika huonosti varusteltu asunto!). Naksuttimella sain sen oivaltamaan asian ehkä 38548966495408 kertaa nopeammin YHDEN TREENIKERRAN AIKANA. En houkuttele enää ikinä. :D Meillä juju on saada Laika käyttämään etutassuja ja tiedostamaan asento ikään kuin niiden kautta, koska en halua kisatilanteessa takalistoaan heittelevää koiraa, vaan sellaisen, joka tekee kerralla oikein.

Pöytä: Ei ongelma: Laika rakastaa pöytää. Ongelma: Laika ei muista jarruttaa pöydälle.

Rengas: Soiva peli. Hankalatkin kulmat alkavat luonnistua. 5/5 ja salami maistuu.

Sylkkäri: Kieltä, jota en ymmärrä. Paljon kuivaharjoittelua ilman koiraa ja yhtäkään estettä. Joka toinen sana jokin mielikuvituksellinen kirous. Jatketaan harjoittelua.

Persjätöt: "Muista koira", hän sanoi. "Unohda koira", hän lisäsi. Voi vitvideovuokraamo!!!!!!!!! Jatketaan tämänkin harjoittelua...

Pimeät putkikulmat: Hahaa, osataan jotain edes välttävästi. Asiaa auttaa kovasti koiran putkihulluus.

Putkijarru: Putki... JARRU??!!!! Laikan, siis sen täyskahelin, putkihullun koira putkijarru. Se, joka mun pitäisi rytmittää. Tuntuu vielä yhtä toimivalta jutulta kuin vasaran työntäminen nenään. Mutta kuulemma harjoitus tekee mestarin.

Tykkään näköjään haasteista. Laika pistää treeneissä aina parastaan ja kestää toistoja, onneksi! Se on kiitollinen treenikaveri, senkus miettimishetkiksi työntää sille siilipallon suuhun ja antaa porhaltaa ympäri kenttää, todennäköisesti se löytää jokusen putken ja hypyn muutaman kymmenen metrin säteeltä. Tai keksii mennä tutkimaan hallin varastoa ja yläkertaan vieviä, kiikkeriä portaita, kuten taannoin seuran treeneissä kävi. Tämä perä-Vantaan viihdeshow ei välttämättä ole se tyylikkäin, mutta taatusti hemmetin viihdyttävä.

Sankarikoiran perjantai

Laika oot niin viisas.

PS. Blogin hiljaiselon taustalla on mullistukset ja pullistukset, jotka blogi tulee lähitulevaisuudessa kohtaamaan. Ulkoasu ja sisältö muuttuvat; blogi pysyy yhä treeni- ja aivopierupainotteisena, mutta aion valottaa omia villakoira-ajatuksiani tarkemmin ja tämän lisäksi muuttaa ulkoasun toimivammaksi ja nätimmäksi kuin mitä Bloggerin oletusulkoasu antaa myöten.

Juustokoa

Juusto on hyvää. Toko on kivaa. Varsinkin, kun osaa jo vähän päästää irti kynsin ja hampain kiinni pitämästään perfektionismista. Se vapauttaa kummasti treenaamaan kunnolla, sitä tokoakin, joka meillä on sivulajin roolissa. Koin siitä pitkään huonoa omatuntoa, mutta hiljalleen olen alkanut toisto toistolta muuttaa omia ajatuksiani toiseen suuntaan. Ei mun tarvitse jaksaa kolmea tai neljää "päälajia", kun pelkästään agility-treenejä on viikossa kolmet, joskus neljätkin. Riittää, jos alokas korkataan joskus ja avoin sen jälkeen ja jatketaan eteenpäin omaa tahtia. Valloitetaan vuori metri kerrallaan, ei yhdellä loikalla, vaikka superkoira Laika varmasti siihen pystyisikin. Ohjaaja vaan ei, ja se on ihan ookoo. Kun sanoin tuon ääneen itselleni, palasi treenimotivaatiokin. Ja nyt Laika osaa taas vähän enemmän ja vähän paremmin.

Kennelliiton lonkkapaneeli oli muuten syyskuun alussa lausunut Laikan lonkkakuvat uusiksi ja ilmoitti siitä eilen. Lausunto oli sama kuin Limanin eli C/B. Lähetin kuvat paneelin arvioitavaksi siis siksi, että Axelsonin arvio lonkista oli symmetrinen B/B. Puhuin Limanin kanssa elokuussa puhelimessa ja hänen mukaansa ero Laikan oikean lonkan ero B:hen on hiuksenhieno, tuskin koskaan vaivaa koiraa eikä nivelrikkoa ole (eikä toivottavasti tule!). Mitään harrastuksia tai normaalia superkoiran elämää kirjain ei estä eikä sen pitäisi olla esteenä myöskään mahdolliselle jalostuskäytölle, kunhan uros on lonkkakuvattu ja luonnollisesti A- tai B-lonkkainen.

Edessä häämöttää viikonloppu Paavon kanssa. Kaveri haluaa pukeutua halloweenina mun penkkaripukuun ja se pitää käydä hakemassa entisiltä hoodeilta. Samalla käydään mätsärivisiitillä naapurikunnassa, kun kerran ollaan paikalla. Jokohan me kohta ollaan treenattu kehäkäytöstä riittävästi... 

Lahjattomat treenaa (ihan v*tusti)

...that's us. Suurin osa viime aikoijen (agility-)treeneistä on sujunut erittäin korkeissa voittajafiiliksissä, mutta koska elämän on välillä pakko maistua myös pask kouluruoalta tai joltain. Plääh. Keksin tänään jostain syystä, ettei Laika varmaan ikinä opi pujottelemaan kivasti. Nopeesti ja itsenäisesti, tiätteks? Ettei se ikinä opi fiilistelemään keinua kunnolla paukutellen. Ja että sen kontaktisuoritukset tulee olemaan aina riippuvaisia targetista, etupalkasta ja kahdesta palkkaajasta, hyvä ettei joku vielä roiku remmin päässäkin pitelemässä. Itse tietty olen niin hidas ja kömpelö, että maalle nostettu katkarapukin olisi kelvollisempi puudelikartturi.

Kukaan järkevä koirankouluttaja ei nosta kriteerejä liian korkealle liian nopeasti, paitsi ehkä vahingossa ja silloinkin varmasti korjaa tilanteen huomatessaan sen. No mikäs mulla sitten on itseni kanssa vikana? Mullakin pitäisi olla kouluttaja. Sellainen, joka kulkisi selän takana ja naksuttelisi ja heittelisi kitaan (soija)nakinpaloja sitä mukaa, kun edistyn armollisuudessa itseäni kohtaan. Tai muissa ylevissä tavoitteissa. Toki mulle pitäisi ensin opettaa se nakkikopin ottaminen, ettei se menisi nakeilla heittelyksi. Se nimittäin alkaa kuulostaa jo vähän liikaa tältä mun harrastamalta touhulta, jossa osaavat koirat häpäisee pässinpää ohjaaj... TAAS! Sieltä se tuli!

Katsokaa tässä välissä onnistunut video epävirallisista I-HAHin kaudenpäätös- ja seuranmestaruuskisoista:

Radalla ei sinkoile päätön musta salama, vaan nokkela APRIKOOSI salama! Loltsi pääsi tosimölleihin kisailemaan. Ihan näppärästi se juoksentelikin, sillä nappasimme toiselta, videolla näkyvältä, radalta nopean nollan, jolla voitettiin ns. koko paska. Ja kyllä, meillä oli myös kilpakumppaneita... Vastaavia sujuvia, ei kovinkaan teknisiä mölliratoja (ilman pelottavia pusseja, Lolts. huom.) voisimme harrastaa lisää niin kauan kun kunto kestää. 

Laikalle napsahti vähän kurjempi nakki. Juostiin sama tosimöllirata kahteen ja puoleen kertaan kiitos muurinpalikoiden, joihin Laika meni satuttamaan itsensä. Se ei ole mitenkään ylettömän kipuherkkä, joten tälli tuskin oli pelkkä hipaisu. Yhden seuralaisen mukaan syynä saattoi olla palikan uriin takertunut kynsi, palikat kun ovat halkaistua viemäri/salaoja/mitälieputkea. Laikalle huikeat pointsit siitä, että se antoi kolmen ventovieraan ihmisen ronkkia oletettavasti hieman kipeään tassua ilmeenkään värähtämättä (ja intoa riitti jakaa samoille tyypeille vielä sen jälkeenkin), puhumattakaan siitä, ettei muurista tullut mikään mörkö. Tää on kai ihan normaalin koiran käytöstä, mutta traumatisoituneiden Loltsieläinten kanssa eläneelle tämä oli suorastaan valaistumiskokemus. Laikalta siis kolme videota, eräiden tahojen mukaan positiivisesti yllättäviä (terkkuja vaan ja puudelille kans, jos luet tätä :D) sellaisia.

Ja koska me mentiin voittamaan, mehän voitettiin. Joo, oltiin ainoita luokassamme, pffft, kuka näitä laskee... Seuranmestaruutta ei varsinaisesti tosimölliluokissa jaettu, mutta kyllähän tää nyt tuplamestaruus selkeesti oli, eikö?! Olin kiitollinen varsinkin Loltsin mulle voittamasta pehmeästä Airwaves-fleeceliivistä, koska lämmöthän ei mun kämpässä ole päällä. PS. Airwaves on hyvää purkkaa.

Seuraavissa videoissa pelmutaan Espoon Sporttikoirahallilla.

 Videoilta näen selvästi, missä radan loppupuolella mennään vikaan. Pyrähdän paikalle aivan pirun myöhässä, Laika sinkoaa ulos putkesta silloin, kun sitä pitäisi olla opastamassa oikealle hypylle. Kaarrejuoksu päkiöillä on to-del-la haastavaa! Mutta noissa treeneissä oli todella tekemisen meininki ja olin niiden jälkeen aivan täpötäynnä päättäväisyyttä ja elämänPALOA (joo, todella joskus tällaiset asiat on kiinni koiraurheilusta). Tarvitsen kyllä juoksukoulua ja lisää kuntoa, mutta sehän ei ole kiinni kuin hankkimisesta. Onneksi Urheilia-Nuori Erica lupautui kertomaan päkiäjuoksun ja muun ruopimisen salat.

...

Palataanpa postauksen alun fiiliksiin. Nyt kun katselin vähän sormien välistä näitä videoita, olo helpotti - ainakin hetkeksi. *naks* *soijanakki*

Suddenly, hipsters

Ulkoasulle kävi vähän hipsterihköt. Deal with it. Ja ottakaa Jennyn kuvaama Laika sen kunniaksi!

File under: kidnappaus

 Kuva: Jenny Yliollitervo

Meidät kid- ja dognapattiin vuorokaudeksi. Tuloksena oli agility-treenit, onnellisen väsyneitä ihmisiä ja koiria ja hirveästi kivoja valokuvia. Olen ollut blogin suhteen viime aikoina enemmän kuin laiska ja saamaton, joten päivittelen kerralla muitakin kuin torstain agility-kuulumisia.

Seuran treenit siirtyivät talvikaudelle ja pääsimme maanantaina tutustumaan I-HAHin halliin, uuteen ryhmään ja kouluttajiin. Laikaa vitutti omaan hieman epäluuloiseen tapaansa jengi uusia naamoja, joten se jaksoi möykätä odotustilassa hetkittäin. Samaa se teki alkuun seuran kentälläkin, mutta tokeni sitten suuntaamaan mölinänsä lähinnä tiettyja Erityisen Epäilyttäviä koiria kohtaan. Kentällä se kuitenkin teki töitä keskittyneesti ja varsin hyvin. Maanantain radanpätkä näytti seuraavalta:

Suoriuduttiin ihan näppärästi ensimmäisellä kierroksella. Tein kolmoshypyn ja putken välissä valssin, joka kakkoskierroksella vaihdettiin vekkaukseksi ykkös-kakkoshypyllä ja takaaleikkaukseksi kolmoshypyn ja putken välissä. Se taas meni päin persettä, Laika otti runsaasti häiriötä mun liikkeestä ja otti putkelta kiellon, mitä se ei juuri tee. Ja sen sen sijaan, että olisimme treenanneet tätä hankalaa kohtaa, kiersimme ongelman käyttämällä valssia ja jälkikäteen mua ärsytti aivan pirusti. Laika on sen verran vikkelä, että sen on pakko tottua takana hääräävään ohjaajaan ja tilanteiden kiertely valsseilla sun muilla ei ole erityisen fiksua (vaikka valssi itse kuulemma sujui täydellisesti).

Korjasin tilannetta torstaina hyppy-mutkaputki-hyppy-harkalla, jossa hääräsin takaaleikkauksen ennen putkea. Pari toistoa se otti ennen sujumistaan. Joo, enpähän enää kierrä tai anna kenenkään käskeä kiertämään ongelmakohtia. Liikehäiriötreenin lisäksi treenattiin lähinnä rengasta ja pöytää.

MUN SILMÄT PULLISTUU MUN PÄÄSTÄ

 Kuva: Jenny Yliollitervo.

Keskiviikkona opettelin vastakäden käyttämistä ohjauksessa. Hei, vähänkö kätevää! Kiva myös olla näin hemmetin n00b, koska koko ajan oppii tosi paljon tosi hyödyllisiä juttuja! Unohdin kyllä juosta päkiöillä, mutkun mutkun mutkun piti miettiä sitä yläkroppaa...

Huomenna pitäisi pölähtää Porvooseen mätsäriin. Hii, taas, superia! Viime sunnuntain Lappeenrannan-reissu ei ollut kovin voitokas, Laika sai punaisen nauhan, mutta that's it. Toisaalta, palkintona olleen kirkkaanpinkin repun ehdimme voittaa sitä edellisessä mätsärissä viime viikon tiistaina, joten olin melkeinpä tyytyväisempi näin. Sunnuntaina meillä on agilityn seuranmestikset. Loltsi pääsee piiiiiiitkästä aikaa juoksemaan mölli- ja Laika supermölliradan. (Ja tietysti toivomme tuomarin olevan suopea ja rakentavan möllien radan ilman sitä pirun pussia, jonne pienet loltsit helposti eksyvät.) Moni lähipiirin Laikan ikäinen koira on jo kisavalmis, Lartsa ei lähelläkään. Kiemurtelen nahoissani, mutta yritän ajatella suopeasti itseäni kohtaan ja muistuttaa, ettei meillä ole ollut kovin suotuisia treeniolosuhteita ennen tätä kesää. Että olen itse ihan aloittelija. Että moni asia on kuitenkin tasoon nähden hyvässä kuosissa. Että valmennus ja koulutus on hyvää. Että koira on mahtava ja meillä on aina ihan tajuttoman hauskaa.

PS. Check this out: villajengi Leprassa. Kaikkia kiinnosti varmasti aidosti.

Olen Tiina ja olen ruusukeholisti

Laikan viikonlopun mätsärisaldona SIN3 lähes neljästäkymmenestä pienestä aikuisesta lauantaina ja PUN1 BISjotain hieman pienemmästä määrästä pieniä aikuisia sunnuntaina. On se hieno palkintopossu.

PS. Oikeasti, oon mätsärikoukussa. Help!

Agility-jäsentelyä

Jottei totuus unohtuisi.

Kontakteista.  Unohdan juoksukontaktit muiden kuin A:n osalta. Kaivan itsestäni pitkäjänteisyyttä vaikka sitten lapiolla, jos sitä ei muuten löydy. Metodi itse on aika yksinkertainen, mutta vaatii opettajalta toistoja - ja toistonkestävyyttä. Niitä pitää myös treenata eikä vain miettiä treenaavansa, toim. huom. Puomin alastuloa voi vaikeuttaa jo enemmän ja Laikalta saa vaatia. Keinutreeni jatkuu lelupalkalla, koska se toimii parhaiten. Este ei ole enää mikään hirmuinen jumikohta, vaan opetus soljunee mukavasti eteenpäin ja Laikalla vaikuttaa olevan lelupalkan kanssa aika saakelin kivaa. A:n juoksukontaktiopetuksesta pitää ottaa enemmän selvää ja alkaa opettaa sitä sitten. Sain tänään vahvistuksen sille, ettei A:n 2on2off-kontakteissa ole järkeä edes pienen koiran kohdalla ja kukkahattutätinä asiat tehdään koiralle terveellisellä tavalla, kiitos.

Kepeistä. Nakkaan verkot mäelle, palaan kuuteen keppiin ja otan ohjurit avuksi. Seuran verkoissa ei ole käytännön syistä mahdollisuutta häivyttää verkkoapuja pois, vaan verkkoja pitäisi poistaa yksi kerrallaan ja se on toiminut Laikan kohdalla aika pienellä prosentilla. Toki sillä on pujottelusta jokin haju, mutta mieluummin haen sille onnistumisia kuin epäonnistumisia. Yhden kokonaisen verkon poistaminen kerrallaan on aika iso kertakriteerin nosto ja avun (verkon tai ohjurin) häivyttäminen niitä vähitellen nostamalla kuulostaa aika paljon reilummalta koiraa kohtaan. Keppien uusintaotolla pitäisi myös pyrkiä itse keppejä tarjoavaan Laikaan ja mahdollisimman pieniin apuihin. Tähän mennessä koko homma on ollut aika kaoottista räpellystä.

Juoksemisesta. Juokse päkiöillä, taukki. Mieti ensin, miten se tehdään ja juokse sitten aina kentällä päkiöillä. Silleen pääsee kovempaa, you know. Äläkä hidastele turhaan, koska koirakin ihan taatusti hidastelee.

Metaharrastelua

Metatason koiraurheilu. Facebook-ryhmiä, seuroja, rotujärjestöjä, keskustelupalstoja, koirapuistotuttuja, jokaiselle tuttua rinkirunkkausta. Olen vaihteeksi kyllästynyt siihen. Tarvitsen pesäeroa vajaalla käyvistä kasvattajista, keplottelusta, hihojen polttamisesta, siltojen polttamisesta, metsien polttamisesta what, foliohattuilusta ja kaikesta muusta, mikä liittyy kaikkeen, mutta ei sitten kuitenkaan mihinkään oleelliseen.

Keskimittainen huokaus. Onneksi olen Laikan ottamisen ja koiraharrastuksen reboottaamisen jälkeen tutustunut myös ihmisiin, jotka pitävät koiristaan erinomaista huolta, jaksavat ajatella, eivät rakentele salaliittoteorioita tai esitä mitään. Kaikilla näillä on luonnollisesti aivan huippuja koiriakin, Loltsin ja Laikan bestiksiä.

Do more of what happy. Se on niin totta. Enemmän agilityä, rally-tokoa, jälkeä, frisbeetä, pyöräilyä ja lenkkejä ja koirapuistoilua hyvässä seurassa. Vähemmän merkityksettömän paskanjauhannan lukemista, kuuntelua tai siihen osallistumista. Loistava suunnitelma. Täytäntöönpano alkakoon välittömästi.

Sponsored by HK:n Sininen

Miltä tuntuu onnistua?

Treeneissä tuntuu, että kaikki toimii. Laika on innokas ja lipsuu lapasestakin. Viikon aivoissa myllännyt välistäveto purkautuu ulos jonain aivan muuna kuin edellisviikkoisena kompurointina. Yhtäkkiä en tarvitsekaan toistoa toiston perään. Enää ohjausta ei enää veistetä taltalla ja vasaralla, vaan hiotaan käsin ja ihaillaan välillä orastavaa lopputulosta. Laika tietää, minne mennä. Se tarvitsee kaksi käskyä, ensimmäisen ja toisen hypyn yli, loput se osaa lukea kehostani. Kun onnistun, näen, miten koira kulkee. Kun tulee hiottavaa, alan huomata, missä meni vikaan. Se on tavattoman hieno eläin, ei kieltäydy hommista, kun niitä on tarjolla, mutta huomaan, että olen itsekin oppinut jotain. Sitä paitsi opin omasta oppimisestani: treenasin hankalaa tehtävää vain kerran ja silloinkin melko lailla muodon vuoksi. Mutta mietin. Mietin miettimästä päästyäni. Kävellessäni junalta kouluun päässäni raksutti agility-koneisto. Kun astuin halliin sisään, tiesin, mitä pitää tehdä - ja nyt tiedän taas vähän enemmän.

Olo on kuin voittajalla, piru vie.

Haaste: kesä 2013 kuvina!

Kiira ja kiharat -blogin Jenny haastoi meidät. Säännöt ovat seuraavat: laita seitsemän kuvaa kesästäsi ja selitä kuvat vain yhdellä sanalla, ja haasta sen jälkeen seitsemän blogia tekemään sama!

Ihmekoirien kesä oli täynnä...

  ...kaahailua...

 ...bestiksiä...

...mielipiteenilmaisua...

Kuva: Heini Rytkö

...pellehyppyjä...

Kuva: Heini Rytkö

...seikkailuja...

Kuva: Heini Rytkö

...tukkeja...

...ja ilmaisuvoimaa.

Meiltä haaste lähtee seuraaville blogeille:

Team Aasi - Sindi ja Aada 

Teuvo the Teräsvilla  

Piitupuudeli  

Hertan ja Kertun blogi   

Teppo 

Susiasukit 

Bostoninterrieri Domi 

Kaikkea sitä

 Villakoirahierojan ammattilaissukat.

Olen ollut käytännössä koko koiranomistajuuteni ajan kiinnostunut koirien lihashuollosta, fysioterapiasta ja hieronnasta. Omien koirien jumppaaminen on ollut ilo ja olenpa miettinyt hieronnasta itselleni ammattia tai ainakin sivutulonlähdettä tulevaisuuden varalle. Haave saa siintää jossain tulevaisuudessa, mutta pääsin tutustumaan aiheeseen pintaraapaisun verran viikonloppuna koira- ja kissakoulu Heiluvan Hännän koirahierontakurssilla. Kurssi piti sisällään koirahieronnan kulmakiviä, yleiskatsauksen terveen koiran toiminnalliseen anatomiaan ja hieronnan vaikutuksiin kehossa sekä hierontaotteita niin teoriassa kuin käytännössä. Kovinkaan yksityiskohtaista katsausta ei yhdessä illassa ehdi tehdä, varsinkin kun luennon jatkona oli käytännön osuus. Se oli mielestäni illan hyödyllisin osa ja avasi mulle paremmin esimerkiksi otteet ja käsien kuljetukset pitkin koiran kroppaa. 

Laika oli näppärä kurssikaveri, mitä nyt jaksoi möykätä häkissään. Se on (onneksi!) terve ja jumiton jo ihan ikänsä puolesta ja siis erinomainen lähtökohta näppituntuman kehittämiselle. Loltsi tuntuu jo vähän erilaiselta, puhumattakaan Paavosta, jolla on lähes jatkuva kokovartalo-ongelma. Aktiivisia venytyksiä, joissa koira tekee itse varsinaisen venytystyön, oli huvittavaa teettää Laikalla, sille kun ei tuota minkäänlaisia ongelmia kieppua, venyä tai vanua mihinkään suuntaan.

Vastaava kurssi on ihan hyödyllinen lisä kenen tahansa koiranomistajan tietopankkiin, eritoten yhdessä käytännön harjoituskappaleen kanssa. Yksi ilta tai viikonloppu ei kuitenkaan tee kenestäkään koirahierojaa ja sairas koira tarvitsee aina asianmukaista hoitoa ammattilaiselta. Käytännössä lihasongelmien kohdalla kääntyisin urheilukoirat tuntevan fysioterapeutin tai osteopaatin puoleen.

 

 Haistelkaamme toistemme viiksiä.

Sunnuntai oli hurja touhupäivä. Kuten tavallista, harrastuksessa ei ollut mitään järkeä, vaan herätin koirat aikaisin vapaapäivänä sadesäähän ja matkasimme Vantaan perämetsistä Espooseen asti Kivenlahden koirakerhon mätsäriin. Siellä oli tarjolla kuin kaksi marjaa -kilpailu koirille ja omistajille. Hei, mikä vois olla siistimpää (pidemmät unet ehkä t. Loltsi)?! Olin ostanut etukäteen peruukin, viikset ja ommellut peruukkiin vielä korvatkin - ja tuomarihan arvosti! Voitimme karvaisella olemuksellamme maidonvaahdottimen (ja tassuvoidetta ja ruokaa ja pokaalin, jossa on hassuja hologrammikuvioita eli tuijotin sitä tänään varmaan epäterveellisen kauan). Kehässä oli törkeän hauskaa ja meininki oli tosi kaukana mistään vakavamielisestä pönöttämisestä. Virtuaalinen kunniamaininta meidän taakse jääneelle kakkosparille, joka oli aivan loistavan itseironinen parivaljakko, norfolkinterrieri omistajineen.

 Mä olen melkein kuiva. VIELÄ.

Loltsikin pääsi kehään ja oli oma hieno itsensä. Tuomarin se hurmasi vihaamalla pöytää ja kaatosadetta, mutta sitten kirjaimellisesti ravistamalla fiiliksen selästään ja esiintymällä kuin mikäkin stara. Loltsi kapusi seitsemästä veteraanikoirasta viidenneksi ja sai itseään isomman ruusukkeen. Rusetti raasu kastui sateessa ja hajosi ja nyt se roikkuu pyykkinarulla kaikkien muiden aivan yhtä lailla kastuneiden tavaroiden, kuten rokotuskorttien, seassa. Nähtävästi reppu ei ollut ihan niin vesitiivis kuin aamulla optimistisesti ajattelin.

Ilma poutaantui juuri silloin, kun astelimme Kivenlahden koirapuistosta bussipysäkille ja pysyi hyvänä koko loppuillan. Ehdin olla kotona tunnin ennen agility-treeneihin juoksemista. Laika ehti nokostaa hetken ja se oli kuin viritetty teräsjousi, innostui, kun pääsi bussista lämppälenkille ja alkoi mölytä, kun keksi pääsevänsä kentälle. Normi-Lartsa.

Puomi oli ottanut hivenen takapakkia, sillä Laika yritti vihellellen tassutella koko esteen ohi ensi yrittämällä (ja toisella ja kolmannella). Parin kehityskeskustelun jälkeen heitin hihnan nurkkaan ja sitten sainkin himmailla koiraa, joka päästeli menemään kovaa vauhtia alastulokontaktille asti. Haaveilen kyllä edelleen juoksukontaktien opetuksesta ja mikäli saan sille siunauksen ja perusteellisen alun, niin heitän kyllä 2on2offit mäkeen. Mulla on sellainen tunne, että sovimme yhteen kuin samannapaiset magneetit.

Joku oli muuten opettanut Laikan pujottelemaan ilman verkkoja. Oho. Mä se en ollut. Koutsi oli napsinut verkkoja pois useammasta välistä, mutta musta surma puikkelehti keppejä kuin olisi tehnyt niitä aina ilman apuja. Niiiiiiice. Se myös haki kepit suhteellisen kivasti ja oli ylipäätään sitä mieltä, että este on kiva kuin meetwursti. Olen edelleen hämilläni. Laika vaan tykkää kaikesta. Wau.

Levottomat jalat

Laikalla on neljä omaa jalkaa, jotka menevät menevät lujaa. Mutta se ei riitä, vaan omien jalkojensa lisäksi sillä on fiksaatio mun jalkoihin! Olen jo pidemmän aikaa funtsinut, että se taitaa lukea jalkojen rintamasuuntaa erittäin tarkasti ja sunnuntaisissa agility-treeneissä se sitten vahvistui. Harjoituksen pääpointti eli valssit menivät hyvin, Laika kääntyi erittäin tiiviisti ja reagoi jo mun rintamasuunnan vaihdokseen. Sen sijaan mun täytyi ponnistella aika kovasti, että sain sen irtoamaan hypyltä mutkaputken oikeaan päähän. Se meni tasan sinne, minne ohjaajan jalat näyttivät ja luonnollisesti siinä oli vielä hieman hiomista. Kun sain jalat kuriin, irtosi koirakin. Sivuhuomatuksena muuten sanottakoon, että takaakierto osana rataa toimi (kunhan vain en seisonut pölkkynä hypyn siivekkeen edessä). Aika jees!

Long story short: opiskele jalkasi. Mutta kun ne ovat niin kaukana aivoista!

Viikon toinen treenin aihe oli - ja on - keinu. Laika pääsi vähän jännittämään keinun liikettä, kun estettä ahnehdittiin eteenpäin vähän liiallisella tahdilla, mutta fiksaaminen on alkanut ihan mukavasti. Alkuun plääninä oli käyttää seuran laskettavaa keinua, jotta saisin käytettyä ruokaa suurempaa motivaattoria eli lelua, mutta lopulta nakkasin suunnitelman roskakoppaan, kun edistyminen ei ollut kummoista. Palasin aivan alkuun eli pelaamaan the bang gamea, ensin Sporttiksella kehusanalla ja nakeilla. Laika pörräsi aika paljon häiriöiden perässä ja vaati houkuttelua, mutta edistyi sitten kuitenkin alkutilanteesta jonkin verran. Homma jännitti, mutta samalla se oli innoissaan, kun sai kokeilla omasta päästään.

Seuran kentällä otin esiin naksuttimen. Olen aiemmin vähän pelännyt julkista naksuttelua (koska naksutin on pro-kouluttajan väline ja paineet siksi kova, vähänkö oon hassu), mutta nyt rohkaistuin ja sain kahden session aikana muun harjoittelun ohessa varovaisesta keinun hipaisusta vakaan painalluksen!

Kotona sitten rakensin oman keinun, koska kyllähän sitä voi harrastuksen eteen tehdä esteettisiä kompromisseja. Pöllin sain koululta vanerilevyn ja löysin metsästä hylätyn ojaputken, nikkaroin ne yhteen ja laitoin levyn toiseen päähän Pentti Saarikosken runokokoelman painoksi. Toimii! Ensitestauksella tämä helvetin ruma kapine houkuttelee pieniä Laikoja painelemaan levyä alas. Vakaa aie on päästä tassulla läpsimisestä nopeasti siihen, että Laru hyppää sivusta laudalle painamaan sen alas.

Ootko pahoillas, kun et oo niin cooooool kuin Loltsi?

Kennelpiiri vaikenee

(Tarhakettu HS.fi, saksanpaimenkoira http://www.dogsgermanshepherd.com/)

Kirjoitin hiljattain siitä, että vuosittainen Champion of Champions- ja Veteran of Veterans-gaala järjestetään Vantaan Fur Centerissä, suomalaisen turkisyritys Sagafursin tiloissa jälleen kerran. Gaala on Helsingin seudun kennelpiirin järjestämä tilaisuus ja HSKP taas on Suomen Kennelliiton alainen lafka. Toistaiseksi kennelpiiri ei ole ottanut mitään kantaa pariin ihmettelyyn, mitä Facebookissa blogissakin esiintyneeseen statukseen on postattu. Olisiko aika vetää johtopäätös, että tilaisuuden valitussa paikassa järjestäminen on johdonmukainen päätös?

Ehkä näyttelyihmiset eivät ajattele, että turkistarhaus nykymuodossaan olisi kovinkaan väärin. Huippunäyttelykoirahan muistuttaa turkiseläintä. Se on eläin, joka on olemassa lähinnä välinearvonsa vuoksi. Sillä on todennäköisesti turkki, joka saa sen loistamaan omistajansa valitsemassa harrastuksessa. Se ei saa riittävästi lajinomaisia virikkeitä, vaan viettää ison osan aikaansa häkissä, joka on juuri ja juuri sopiva satunnaiseksi pesäpaikaksi, ei sen enempää. Sekä turkiseläimillä että näyttelykoirilla on niiden elämää haittaavia rakenteellisia piirteitä, sillä molempien jalostusta määräävät lähinnä turkin määrän kaltaiset ulkokultaiset pikkuseikat eläimen oman hyvinvoinnin sijasta. Jos koiran normaali arki on lähinnä näytösten väliaikaa, tuskin turkistarhojen oloistakaan löytää huomautettavaa.

Tätä taustaa vasten vaikuttaa luontevalta, että näyttelyväen karvaisimmat, ruttuisimmat, sammakkojalkaisimmat ja köyryselkäisimmät palkintoporsaat saavat isoimmat rusettinsa juuri turkisväen tiloissa. Ulkopuolinen saattaisi kuitenkin kummeksua, eikö tämä ole ristiriidassa esimerkiksi Kennelliiton tekemän eläinsuojelutyön kanssa. Toisaalta ehkäpä gaalan kohdeyleisö ei olekaan eläinystävissä, vaan aivan jossakin muualla.

Laika on minimalisti

Uusia pantoja!

Kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joiden koirilla on tavaraa yli tarpeen. Pantojen määrää ei sentään mitata kymmenissä, mutta kyllä niitä vaan jotenkin kertyy. Taannoin osuin hullulla Porvoon-ristiretkellä kangaskauppaan kanssapuudelisti Leena Nurmen kanssa ja löysin kankaan, joka sopi Laikan agility-pannaksi (Koska Koiralla Kuuluu Olla Sellainen™). Leena tekee käsin pantoja sun muita tilauksesta, joten mun ei tarvinnut hirveän pitkään miettiä, kuka sen pannan ompelee ja mistä. Ja koska toinen sai, niin piti toisenkin, joten Leena ompeli myös Loltsille pannan samasta laarista löytyneestä diabetes-luokan ällösöpöstä donitsi-kahvikuppi-kankaasta. Huomannette, että olen fiksoitunut japanilaisiin puuvilloihin...

 Tähtiä! Sydämiä! Donitseja! Keijupölyä! Loltsi!

 Laikan panta on kuusi senttiä leveä ja kirkkaanoranssi vuori mätsää Berran agility-suolen hihnan (se näyttää ihan suolelta!) oranssiin tukinyloniin.

Pannat ovat ensinnäkin pirun suloisia, mutta sen lisäksi niissä on hitsatut metalliosat, päälliskankaiden sisällä tukikankaat ja satiinivuoret. Herkkäturkkisille koirille satiinivuori on hyvä turkinsäästäjä. Mua kuvottaa se ajatus, että turkkia pitäisi säästellä koiran niskan terveyden kustannuksella ja käyttää superohuita satiinipantoja tai luiruja ketjuja päivittäin. Esimerkiksi Leenan oma Meikku-keskari käyttää omistajansa tekemiä pantoja joka päivä ja niskatukassa ei pannan leveys näy.

Sertimimmi ja pähee fleda.

PS. Laikan posetustyyli on aika pälli:

Kunnon bloggaaja valokuvaa aterioita

"Nyt teen rukkaset koiristani" käy toteen?

Champion of Champions- ja Veteran of Veterans -gaala järjestetään turkistuottajan tiloissa. Yhtäällä Suomen Kennelliitto tekee eläinsuojelutyötä (vastustaa pentutehtailua jne.), toisaalla taas tiiviisti yhteistyössä oleva jäsenjärjestö tukee turkistuotantoa. Eikö solidaarisuus riitäkään toiseen eläinlajiin vai onko gaala järjestettävä hampaat irvessä edes jossain? Luulisi sentään, ettei Sagafursin tiloihin ajauduttaisi vapaaehtoisesti, vaan esimerkiksi pakon edessä, kun muuta paikkaa ei ole.

Eroon sydänsuruista

Eläinlääkärissä tapahtuu, osa kaksi: Loltsin sydänultra. Pelkäsin, vapisin, tärisin, stressasin etukäteen. Olin vuorenvarma, että tulen kotiin yhtä villasankaria vähäisempänä. Että ainakin sydämestä löytyisi läpireikä ja keuhkot olisivat puolillaan nestettä. Sen sijaan kovin koettelemus oli Loltsin hillitön vitutus, joka alkoi heti ovensuusta ja päättyi HauMaun ulkopuolelle. Sydämessä on vikaa, mutta ei isoa ja keuhkot ovat isot ja hienot, niin hienot kuin pikkukoiralla voi olla. Sivuääni on Kangasniemen mukaan 4/6-tasoinen, siis hieman vakavampi kuin Sopulitien arvio, mutta sydän itse oli ultran perusteella kaunis ja toimiva. Ne pienet oireet, mitä kesän aikana Loltsilla on ollut, selittynevät minimaalisella keuhkoputkentulehduksella, johon se sai lyhyen antilooppikuurin (ja omistajan määräämän omatoimisaikun agiepiksistä).

Mun pitäisi oppia koirilta hetkessä elämistä. Huolestuminen lienee enemmän kuin inhimillistä, mutta etukäteen surtu suru on kaksinkertainen suru, monesti kovin tarpeeton. Loltsihan ei osannut huolestua koko asiasta ennen Hänen Korkeuttaan loukannutta eläinlääkärireissua. Kainalostakin veivät karvat, perskeles.

Karhunpoika jumpassa...

...häntä hellii käärme hellikäämme.

Eläinlääkärikaksipäiväinen alkoi Laikan fysioterapialla. Mentiin Aistiin Niina Sorvarille, kun häntä meille suositeltiin ja kyllähän mä tyytyväinen olen. Laikasta ei löytynyt varsinaisesti mitään vikaa, mutta oikeassa takajalassa oli etureiden-polven alueella hyvin pienesti reaktiota aiheuttava alue. Lisäksi takamus on liikkeessä vasemmalle vino (vasen kylkikaari kraniaalisempi kuin oikea...painonvaraus kuitenkin symmetrinen sanoo lappu), on ollut jo vähän aikaa. En keksi, mistä se on syntyisin, mutta luultavasti kyseessä on takajalan venähdyksestä tm. lievästä vammasta syntynyt varominen, joka on johtanut epäsymmetriaan. Polven alueelle se sai lazeria piu piu. Vähänkö jännä, eka kerta, kun mun koira saa laseria!

Laika käyttäytyi aivan pirun nätisti, vaikka etukäteen ehdin vähän hilseillä, että syökö se fyssarin ja koko Aistin suihinsa. Pöljä omistaja, Laika oli reipas, mutta leppoisan rauhallinen, kuten tavallista. Ja tämän kaiken se on antanut lähes ilmaiseksi. Mikä otus! Toisaalta mulla onkin sitten rokotuksissa huutava ja eläinlääkäriä täydestä sydämestään vihaava Loltsipöö ja Paavo, jolle joka pipi on Iso Pipi. Laika kuulemma ravaa erittäin kauniisti pitkällä askeleella (silloin kun ei yritä kuristua hihnaan mennessään niin kovaa, toim huom) ja se näyttää karhunpojalta.

Saatiin kotiläksyjäkin. Laikaa pitää ruveta kävelyttämään laatikon yli hitaasti, laittaa se pyörimään sen päällä ja menemään boksin sisään (senhän Laika osaa, tosin se pitäisi tehdä hitaasti, tosi kiva...), töniä sen lanneselkää syvien lihasten vahvistamiseksi, nostella takasia ja etusia ja käyttää näissä harjoituksissa myös tasapainotyynyä ja laatikkoa apuna. Vitsit, jos saisin videota näistä sessioista, se oliskin superia.

Laika on ollut sittemmin raparaato. Se oli hirvittävän ihastunut fyssariin ja pettyi, kun tämä hävisi odotustilasta omaan työhuoneeseensa. Tää maailma on ihan uusi, miten voi olla noin optimistinen ja hyväntuulinen koira? Ensi kerralla se varmaan käppäilee sisään odottamaan vähän lisää mahtipaijausta ja nakkeja.

PS. Louhelaa on loukattu, mutta melkein kohteliaasti sentään.

Kokis on paras :D ja Laika :D

MachDonald's tai jotain

 Bitches got 'em prizes.

Huomenta, blogi. Duunit loppui ja elämä alkoi. Viimeistä varsinaista lomapäivää juhlittiin mätsärikeikalla ja agility-treeneillä. Aikamoiset bailut ne olikin, meikkis oli puoli päivää ihan pihalla, mutta treenit olivat onnistuneet ja karvapullat pokkasivat mätsäristä pari pokaalia, herkkuja ja säkillisen ruokaa! Loltsi voitti veteraanit turbokeihästyylillä* ja Laika oli nuorten koirien SIN3. Loltsi kuulemma liikkui ikäisekseen upeasti ja tuomari piti sen turkista ja päätupsusta. Hihi. Nuorten koirien tuomari taas kysyi Laikan rotua ja totesi sen olevan melko epätyypillisen näköinen rotuisekseen. Mitäpä sitä valittamaan, ihminen, joka ei harrasta rotua, mutta käy kenties näyttelyissä saa todennäköisesti villakoirista aivan erilaisen kuvan kuin sellainen, jolla niitä pyörii tuttavapiirissäkin tusinakaupalla.

*Osallistuin penikkana alakoulun olympialaisissa "kunhan johonkin lajiin, öh" -mentaliteetilla turbokeihäänheittoon. Voitin ensimmäisen (ja ainoan) urheilukultamitalini, jonka saavuttamisessa ei ollut koira apuna. Olin ainut osanottaja. Heitin melkein maikkaa päin naamataulua.  

 Voi jumalauta oikeesti, riittää tää typerä pokaalien kanssa pelleily, haluun mun ILTARUOAN.

Mätsärin ja treenien väliseksi ajaksi valuimme kaverin nurkkiin juomaan kahvia ja ratkomaan sudokuja. Mun todellinen first world problem oli palkintokasan raahaaminen paikasta toiseen, kun pokaalit perkele painoivat niin sikana eikä ruokasäkkikään ihan ilmaiseksi leijunut. Voittaminen ei oo helppoo! Laika loikoi keskellä keittiön lattiaa ja latasi akkuja, Loltsi hönki kaverin jalkapöytää vasten kuulemma kamalan kivasti ja lämpimästi. 

Agilityn jatkuminen on ihan parasta. Heräsin tosin aamuseitsemältä ja se kostautui sitten iltaan mennessä, koska olin treeneissä aivan totaalisen kujalla. Homman nimi oli irtoaminen sekä keppi- ja keinutreeni. Kepeillä se ei salli vielä yhdenkään verkon irroittamista, mutta sillä alkaa olla jo tekniikka takaraivossa. Irtoaminen sujui siltä aika hiton näppärästi, lähetin sen yhdellä eteen-käskyllä kahden hypyn ja putken läpi apupalkkaajalla olevalle palkalle ja sehän sinkosi kuin ohjus. Hih, mikä elukka. 

Keinu on meillä pieni ongelma. Olen vähän harmissani, että tuli ahnehdittua sitä liikaa kerralla, sillä nyt se on pulman paikka. Seuralla on onneksi laskettava keinu, jota voi hyödyntää ja saan palkkaukseen mukaan pallon. Mun logiikan mukaan sen pitäisi helpottaa asiaa, lelu kun motivoi Laikaa ruokaa paremmin, vaikka vetäähän ne namitkin aika pirun hyvin. Otin tänään yhteensä kuusi toistoa tosi matalaksi lasketulla keinulla ja loppupäässä harkkoja se alkoi osoittaa jo rauhoittumisen merkkejä.

PS. Mach show..?