A niinku juoksu-A

Matkalla seuran kentälle Laikaa meinasi purra kyy. Käärme suhahti muutaman sentin päästä, onneksi puudeli oli nopeampi. Puolen tunnin pööpöilyn jälkeen lähdimme kotiin ukkosrintaman alta. Kuumottava päivä. Kävin aamulla Murren Murkinassa, ostin pitkään ostoslistalla roikkuneen Klinin karvaisen vinkupatukan ja se on Laikan mielestä yksinkertaisesti paras. Niin paras, että normaalistikin itseriittoista mäooncool-rinkiä heittävä puudeli taisteili, voitti ja rundasi kunnaria ja näytti luoksetulokutsulle karvaista takapuolta. Monta kertaa.

Muutama juoksu-A-setti, koska siksi sinne mentiin. Onnistumisprosentti on 70-80. Pahin veto on ensimmäinen, kaikki kolme settiä tultiin ekalla kerralla yli kontaktin. Sen jälkeen vähän ajateltiin, mikä on tietysti aika kiva. Mutta kyllä siitä vielä A tulee, onnistumisprosentti on treenimäärään nähden korkealla.

Hei hei kenttä. Mukana ollut ukkospelkopöksy Loltsi ei hirveästi arvostanut. Laika oli lähinnä sitä mieltä, ettei mennä vielä mutsi.

Takaa kiero saksalainen

Tämänviikkoisen ohjattujen treenien ratapiirroksen nähdessäni mietin, että siistiä, suht helppoa, keinu ja kepit radalla, luultavasti hyvä flow menossa. Sivussa oli takaakierto-saksalaista, joka lähinnä nostatti pyllyhikeä, mutta päätin oppia.

Laikaan voi luottaa. Laika tahtoo ja Laika osaa, se on hieno. Keskiviikkona tuntui siltä, että liidettiin oikeasti. Keppisuoritukset tulevat Laikalta hyvin. Ekalla kerralla tuli tiplu, kun seisoin koiran ja keppien välissä (nyt ne valot päälle :D). Toisella kertaa väistin ja aww yiss, se toimi. 4-5-esteet saatoin ohjata aika kaukaa, Laika irtosi putkeen tosi hyvin. Serpentiinissä ohjasin nokkelasti takaakiertoon seiskalle, kun käänsin jalkaa sopivaan väliin. Testattiin siinä muutamaa juttua ja todettiin, että voin ihan hyvin juosta seisahypyn kohdalle koiran lukittua 4-5-esteet ja valmistautua tiukkaan haltuunottoon. Laika luki tosi hienosti kutoshypyn, eihän mun tarvinnut edes ohjata sitä. No ehkä just just.

Keinulta ensin kielto. Mietin, että onkohan siinä sittenkään Laikan mielestä kovin mieluinen este vai johtuiko kieltäminen ennemmin siitä, että me ei olla treenattu keinua radalla ja se nyt vaan juoksi ohi, koska ohohups täällähän on keinu. Loppurata sujui ongelmitta, eikä edes 11-hypylle törkkäisy ollut mitenkään kiusallisen pöhelö, vaan ihan luonnollinen.

Saksalaista olen tosiaan pitänyt aika jäätävänä muuvsina, koska jatkokurssilla sen kanssa tusattiin eikä saatu oikein mitään aikaiseksi. Sen jälkeen olen yrittänyt sitä Loltsin kanssa radalla ja sain silloin aika hapanta naamaa niin kouluttajalta kuin omalta koiraltanikin. Mutta nyt se itse asiassa toimi. Apukoutsi ehdotti aluksi sen pilkkomista osiin ja Laikan palkkaamista merkkauskädestä ja kokeiltiinkin sitä. Se sai mut kuitenkin kiinnittymään ihan liikaa merkkaamiseen enkä liikkunut kovin sulavasti (no koskapa...), joten siirryttiin koko ohjauksen tekemiseen. Toimi. What?! Miks kukaan ei kertonut, että vastakättä voi ja pitää käyttää..? Saksalainen ei ole ehkä just mun ykkösvalinta tiukkaan paikkaan radalla juuri nyt, mutta huomattavasti vähemmän sen käyttäminen pelottaa. Ensi viikon treeniradalla niitä pitäisi olla enkä malta odottaa, että saan kokeilla, miten se menee!

Muista/treenaa:

-Keppikulmiin ja muuhun estesuoritukseen vaikeutta, koska Laikan osaamistaso on erittäin hyvä. Tällä hetkellä se hakee ensimmäisen välin hyvin, kestää sivuttaisirtoamisen, ohjaajan kiihdyttämisen edelle, osaa ainakin 90 asteen avokulmat (tiukemmatkin luultavasti), osaa hyvin myös umpikulmia. Laikalle luottoa ja tilaa tehdä, ei mennä itse sörkkimään, koska koira kuitenkin tietää paremmin.

-Serpentiinissä mennään kovaa eteenpäin, luotetaan Laikaan ja sen estehakuisuuteen. Tiukat haltuunotot ja vastakäsi mukaan, kun tarvitaan. Rintamasuunta on tärkeä, ettei satu takaakiertolipsahduksia, hidastelua tai esteiden blokkaamista koiralta.

-Luota Laikaan! Sitä ei ole koulutettu turhaan, se osaa ja sen pitäisi saada näyttää kykynsä, joten sitä ei tarvitse saatella tassusta pidellen. Käskyt, ohjaukset ja merkkaukset ajoissa ja sitten hirveetä kyytiä pois alta ja/tai seuraavaan paikkaan (toim. huom. älä unohda kuitenkaan dogea).

-Saksalaisessa sujuva liike, takaakiertoon ei ole kiire, jotta liike ei töksähdä, nopea merkkaus ja matka jatkuu. Go smooooooth.

Olen käynyt tällä viikolla morjestamassa kahdesti aivan ihania pikkuisia keskarivillakoiranpentuja. Kuvia on yhteensä tuhatkunta, joten niiden kuntoon laittaminen ei ole aivan pikkuhomma tällä keskittymiskyvyllä, mutta kunhan saan urheiltua urakan läpi, postaan pentukuumeisten iloksi blogiin hirveän kasan pikkuspedejä. Tässä esimakua:

Viime aikojen treenejä

Suomi voitti tokon MM-joukkuekullan. Aivan mahtavaa! Hienoa harrastaa edes ruohonjuuritasolla maassa, jossa on näin vankkaa osaamista. Joukkue koostui taas Tending-bortsuista. Pakko nostaa hattua (tai öö noutokapulaa tai ruutumerkkiä?) Korreille näin ainutlaatuisesta ilmiöstä koiramaailmassa. Ilman omistautumista täydestä sydämestä tällaista tuskin kukaan saa aikaan. Kennelin kasvatustyö paitsi houkuttelee puoleensa huippuja myös muovaa jo olemassaolevista ohjaajista entistä parempia. Vaikka en tunne mitään erityistä paloa bordercollieta kohtaan, en myöskään osaa närkästyä siitä, että maajoukkueen rotuvalikoima on niin yksipuolinen. Maajoukkuekoirakoista jokainen on paikkansa ansainnut. Yksioikoisesti voisi todeta, että kuka tahansa tokoilija voi oikeissa olosuhteissa, oikealla asenteella, työllä, kouluttautumalla ja oikealla koiralla, oli se puucee tai ei, kohota mm-tasolle.

Tokoilu on maistunut viime aikoina matotasollakin. Häiriötreenit ottivat harppauksen eteenpäin, kun pääsin Jennyn ja Erican mukaan. Laikalle ensin seuruupätkiä häiriössä, no problemos. Kaksi paikkamakuuta, lyhyt matka, muutamia metrejä, mutta häiriötä sitäkin enemmän. Ensimmäisellä Jenny leikitti Sambaa vinkupatukalla ja Erica väänsi rallya Vienan kanssa siinä välissä. Vinkupatukka teki Laikan levottomaksi. Vilkuili lelun suuntaan, muttei missään vaiheessa aikonutkaan lähteä. Tiheästi palkkaa. Toinen paikkis käytösruudussa, Kiira radalla. Huomattavasti parempi, Laika makasi varmana, mutta valppaana.

Mulla on iso kynnys pyytää treeniseuraa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, mutta olen alkanut purkaa ongelmaa pikkuhiljaa. Pitäisi etsiä laadukasta koulutusta pk-seudulta (muutama kouluttaja on jo mielessä ja pari vinkkiäkin olen saanut) ja käydä ohjattavana muutaman kerran (tai koko loppuelämä). Viime syksynä käyty tokon alkeiskurssi oli aika hyvä jäänmurtaja, mutta tarvitsisin lisää vastaavia kokemuksia. Koko pelkoilmiöön liittyy perfektionistinen "en voi treenata, koska en osaa kaikkea" -paradoksi, josta olen tarinoimassa jatkossa enemmänkin, toiveissa ongelman selättäminen.

Treenilistalle tokossa:

-ruudun alkeet sheipaten
-tunnarin alkeet ulkona (tunnarikapula pusikkoon ja koira perään, ei pitäisi tuottaa Laikalle ongelmia, luultavasti voidaan edetä aika nopeasti eli osa kapuloista pitää viedä kirjaimellisesti muualle haisemaan)
-liikkeestä seiso (tähän on tehty vähän pohjia, mutta jos vaikka tarttuisi itseään niskasta kiinni)
-yllättävät paikkishäiriöt (Laika kestää jo aika hyvin jatkuvaa häiriötä, esim. lähellä treenaavia ja leikkiviä koiria, mutta yhtäkkiset äänet, ohikulkijat ja koirat on jännäkakkaa, koska se on niin huonosti lapasessa reaktiivinen eli treenaamaan lyhyeltä matkalta lähikoirapuistoon ja vilkkaalle lähikentälle)

Ohjatut agilityt jatkuivat. Hurjaa, syyskausi. Kesä, älä mee. (Vieläonkesääjäljellävielätuleekauniitatreenejä.) Radan teemana oli pakkovalssit ja valssit. Laika tuli aluksi aika huonosti pakkovalssien merkkauksiin, vaikka se on aiemmin tajunnut ne ihan nätisti. Nyt väännettiin ja jatkossa niihin pitää kiinnittää huomiota enkä voi vaan olettaa, että joo, kyl se. Kun ei se välttämättä. Ja voi muna, valssit on ihan soossia. Mitä enemmän niitä teen, sitä vähemmän tunnun osaavan. Tuntuu, että kovassa vauhdissa kaikki rytmi ja teho koko ohjauksesta katoaa, kun heitän vaan jotain johonkin päin ja toivon, että ehdin pois koiran alta. Yhteen kohtaan kokeiltiin Kataisen inspiroimana takaaleikkausta ja se toimi, kunhan pääsin pois aropupu-moodista ja rytmitin koiralle tilaa. Takaaleikkauksia pitää vaan tehdä enemmän, tehdä niistä rutiini.

Normihommien lisäksi Laika on kunnostautunut haistelemisessa. Jenny otti Laikan projektikoirakseen hajuerottelua varten. Tarkoitus on opettaa koira tunnistamaan ja ilmaisemaan tietty haju ja erottamaan se purkkiradalla häiriöhajuista. Ehdotin tunnistettavaksi hajuksi rahaa tai kokaiinia, mutta Jenny opetti Laikan etsimään Liptonin Yellow Labelia. Olisi ollut edes Lapsang souchong -vuosikertaa... Laikan nenä aukesi minuuteissa ja Jenny pääsikin vaikeuttamaan tehtävää nopeasti. Nokkelan nenän lisäksi eduksi osoittautui jälleen kerran Laikan zeniläinen tapa vastata naksutteluun. Se selvästi miettii. Hauska havainto oli se, että Laika on tosi äänekäs haistelija. Istuimme Erican kanssa ovensuussa blokkaamassa porukan muita koiria ja tuhina ja puhina kuului selvästi sinne asti. Loltsikin muuten kokeili Laikan purkeilla. Sekin tajusi aika äkkiä, mutta se härvää Laikaa enemmän - ja haistelee hiljaisemmin. Kaikki tähänastiset treenit on videoitu, mutta niillä on valitettavasti turhan viihteellinen ääniraita yleiseen jakoon... :D

Kataisen opissa

Meillä Jyrki Harri Kataisen koulutus. Oon nelivuotias ja oppimaan innokas ja vähänkö oli kiva päästä uuden kouluttajan koulutettavaksi! Katainen oli tosi positiivinen tapaus, perusteli selityksensä ja heitti sekaan jänniä operantteja juttuja. Koulutuksen jälkeen oli hymy korvissa ja sairaan hyvä fiilis ja Laika tietenkin maailman paras rakettispagetti.

Keli oli järkyttävä, näin nätisti sanottuna. Laika oli ihan normaali itsensä, minä en. Kahden kymmenen minuutin mittaisen session jälkeen vedetty kisanomainen veto oli jo tuskaisenhapokasta puurrettavaa. Olen surkean huonossa kunnossa lajin vaatimukset huomioon ottaen. Laika kävi kahlaamassa ojassa lämppälenkillä ja ennen omaa vuoroa se pulahti läheisessä allikossa ja kävi sukeltaen myös kokonaan pinnan alla. Kastelin siltä moneen otteeseen sisäreisiä, vatsaa ja rintakehää. Näillä pärjättiin.

Toteutus poikkesi piirroksesta sen verran, että 8, 15 ja 16 hypättiin toisesta suunnasta ja koska Laika ei osaa puomia eikä A:ta, korvattiin ne lähimmällä putkella.

Muutama maininnan arvoinen kohta radasta. Vitosputken jälkeen tehtiin japanilainen. Minulla ei ollut mitään käryä, ettämikäihme, mutta se olikin looginen ohjaus tuohon väliin. Osasin tosi kivasti ilman vauhtia, mutta... Sen kerran, kun pistelin riittävän kovaa ja pidin kädet riittävän lähellä kroppaa, päästiin suht lähelle ihan hyvää suoritusta.  

8-9-väliin yritin persjättöä, olin valovuoden myöhässä. Katainen ehdotti sitten takaaleikkausta, mitä epäröin, koska Laika ei kestä takana säheltämistä kamalan hyvin - jatkossa sen kyllä pitäisi, koska meidän vauhtiero on jo nyt iso.Yleensä tätä on meillä korjattu etupalkalla. Olen kuullut ja itsekin kyseenalaistanut sitä, miten paljon pelkkä etupalkka lopulta koiraa opettaa. Fokus on ehdottomasti tärkeä, ei sillä, mutta kuinka paljon etupalkka on kulloinkin esimerkiksi puhdasta houkuttelua eikä osa oppimisprosessia?  Tänään ratkaisu löytyi sitten naksuttimesta ja nameista, mitä en itse ihan äkkiä olisi ottanut tässä kohdassa esille. Seisoin Laikan takana ja odotin, että se tarjosi ysihyppyä. Naksautin ponnistamisesta ja laitoin namin putken puoleisen siivekkeen viereen. Kolme toistoa ja uusi yritys kutoshypyltä ja boom, onnistui. Laika eteni hypylle, ei kieltänyt, ei pyörähtänyt ylimääräistä hypyn jälkeen, vaan kaarsi putkeen. Siistiä! Toki tässä vaiheessa myös mun ajoitus oli korjattu paremmaksi. Takaaleikkaus onnistui joka kerta tämän jälkeen. Nyt on uusi työkalu ja ennen kaikkea usko kokeilla koko ohjausta jatkossakin. 

Kepit oli hienot, kunhan vain pingoin niistämään niille. Kuumottelin ensin koko estettä, kun se oli radan osana ja alle metrin päässä kentän väliaidasta, mutta Laikan mielestä kuumotukset on ihan ripulia ja se näytti, et kyl mä osaan. Totta kai se osasi, miksei osaisi? 15 hypättiin myös kohti samaista väliaitaa eikä se aiheuttanut rimaongelmia. Eikä muuten 19-okserikaan ja milloinkohan meillä on sitäkin viimeksi ollut? Okserilla piti vielä kokeilla hirtto-ohjausta, mikä oli mulle uusi. Ilmeisesti se oli aika luonnollinen Laikalle, koska se ylitti esteen ja meni vielä putken oikeaan päähänkin.

Kataisen irtokommentit meistä olivat "nopee koira, kova asenne". Lämmittää.

Koirani jäi keittiön lattialle :(

 

Ajelin Laikan viime viikolla toistamiseen tänä kesänä. Teen näin joka vuosi, kun on riittävän lämmintä, tänä vuonna tukka katosi ensimmäisen kerran jo toukokuussa. Näin tekee aika moni muukin rodun harrastaja, mutta aina silloin tällöin jokunen puudelipuristi tarvitsee nitroja näiden anarkistien hengentuotteiden kanssa. Ilmeisesti viime torstaista alkaen minullakin on yksi villakoira vähemmän, kun sen huolella kaksi kuukautta päkistämät villat jäivät tylysti kasaksi keskelle keittiöni lattiaa. 

Minulle harvemmin päin naamaa sanotaan mitään, luultavasti lähinnä siksi, että olen valikoinut seurani huolella. Tai sitten olen vain tässäkin asiassa niin tabascot hanurissa, että kukaan ei jaksa aukoa päätään. Keräsin kuitenkin jokusen loistavan ajelunvastaisen argumentin yhteen postaukseen. Ne pätevät useimmiten sellaisissa tapauksissa, missä varomaton villakoiran omistaja on kyllä jättänyt koiralleen karvaa, mutta soveltanut ja jättänyt sitä Vääriin Paikkoihin.

"Sitä ei tunnista rotuisekseen."

Vaikka villakoira onkin tunnettu muhkeista karvoistaan, on niidenkin alla koira, jolla on tyypillisesti tietynlainen rakenne ja ilme, puhumattakaan liikkeistä, jotka ovat rodun kohdalla ainutlaatuiset. Jos unohtaa villakoirasta puhuessaan nämä ja muistaa vain karvaisen pintakerroksen, on ote koko rotuun aika heikko.

Sitä paitsi - kenen itsetunto perustuu sille, että koira tunnistetaan juuri tietyn rotuiseksi? Minulle on ihan yksi lysti, vaikka satunnainen kadunmies kysyisi koirieni rotua tai luulisi niitä, herranjestas sentään, sekarotuisiksi. Vaikka villakoira on tunnettu ja yleinen rotu, joka esiintyy leffoissa, mainoksissa ja Voguen sivuilla, aina löytyy ummikoita, jotka eivät sitä tunnista, eivät edes leijonaleikkauksessa.

"Se ei kelpaa näyttelyihin."

Snif. Mikä menetys. Luultavasti siis pallittomat, hammaspuutoksiset ja muutenkin muotopuolet puudelit eivät ole laisinkaan villakoiria? Näyttelyt ovat niin pieni osa koiran elämää, että niille laitetaan monesti ihan kohtuuton painoarvo. Oli sitten väliaikaisesti tai pysyvästi näyttelyihin sopimaton, voi villakoiran kanssa harrastaa montaa muuta lajia. Tai olla harrastamatta, ei sekään nimittäin väärin ole.

"Villakoira tunnetaan turkistaan. Nih."

...ja olisi suotavaa tuntea ennemmin esimerkiksi luonteestaan ja monipuolisista harrastusmahdollisuuksista. Tunnen aika tukun luonteeltaan aivan loistavia villakoiria, iloisia, vilkkaita, sosiaalisia, aktiivisia, mainioita seura- ja harrastuskoiria. Mikä latistus onkaan typistää näin hieno rotu pelkkään karvaan! Tekisi mieli yleistää, että tätä virttä mankuvilla harvoin on mitään kiinnostusta rodun luonnetta ja harrastusominaisuuksia kohtaan, vaan määkijä haluaa useimmiten lähinnä nätin, hajuttoman ja mauttoman koiran juoksemaan ympyrää kehässä.

"Omistaja on laiska paska ja varmaan muutenkin omituinen!!!"

Omalla kohdalla vajaa puolet vuodesta, myönnetään. Sen loppuajan pesen ja trimmaan koirani 4-6 viikon välein, useamminkin, jos tarvis on. En tahdo, että koirani paistuu tai kerää puoli metsää mukanaan, koska minun on mahdollista välttää se. Kesäkelillä ajeltu villakoira on käytännöllisin mahdollinen villakoira. Laika viettää mielellään aikaa vedessä, mudassa, hiekassa ja metsissä kirmaten. Kotiin tullessa se on useimmiten kuiva ja puhdas. Jotenkin käytän sen turkinhoitoon menevän ajan johonkin muuhun, kun se kerran säiden puolesta on mahdollista.

Minulla on pari kaveria, enemmän tai vähemmän näyttelyitä harrastavaa, joiden koirilla on ollut vuosia leijonaleikkaus. Tänä kesänä toisen koira vaihtoi continentaalista nakupelleen ja toisen  skandinaavisesta Miami-tyyliseen kampaukseen. Molempien tyyppien koirat ovat aina tiptop-kunnossa ja niitä pestään ja trimmataan usein. Nytkö niistä omistajaraukoista tuli sitten laiskoja?

Jokaisen villakoiraa harkitsevan tulisi tiedostaa, että rodun mukana tulee aina velvoite hoitaa turkkia ja sen mukaan pitäisi elääkin. Turkinhoito on kuitenkin aina ensisijaisesti koiran terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtimista ja vasta toissijaisesti ihmisen esteettisten tarpeiden tyydyttämistä. Toisille tämä tarkoittaa sitä, että koira on lyhyessä turkissa tai kokonaan ajeltu. Minusta on koiran kannalta huomattavasti parempi ratkaisu pitää se takuttomana ja puhtaana lyhytturkkisena kuin antaa pitkän karvan mennä huonoon kuntoon vain siksi, että joku jossain joskus on sanonut, että villakoiralla pitää olla pitkä turkki. Turkin kuukausittainen ajelu tai lyhyeksi saksiminen on ihan yhtä lailla turkinhoitoa kuin näyttelyleijonan puleeraaminen.

Aika moni suosii isovillakoiralla continentaalia siksi, että siinä on vähemmän hoidettavaa karvapinta-alaa kuin skandinaavisessa, joka taas on suosituin trimmi pienemmillä kokomuunnoksilla. Tämä on yleisesti hyväksyttyä. Laiska saa siis olla, mutta vain vähän.

"Se on ruma."

(Sittenhän se vaan mätsää mun naamaan hei!) Ja ajattele, sun koira on koko ajan ruma siellä karvan alla! Aika paha. Villakoira näyttää ajeltuna sirolta, luppakorvaiselta peruskoiralta. Sellainenhan on tunnetusti aika pahannäköinen elukka. Jos taas ongelma on siinä, että villakoirilla on yleisesti niin heikot rakenteet (mikä ei, minun mielestäni, ole aina niin kaukana totuudesta), kannattaisiko sille jalostuksen avuin tehdä jotain eikä peitellä megamokia turkilla?

Sitten tietysti... Joillekin voi tulla shokkina, mutta aika moni koiraharrastaja pitää villakoirien näyttelytrimmejä aivan hillittömän rumina ja ajeltuja villakoiria sentään "ihan koiran näköisinä". Kuka tässä nyt sitten on oikeassa?!

PS.

Puolet koirasta saa ajella, mutta koko koiraa ei?

Herra Lipidin luona

Käytiin Lappeenrannassa. Paavo muistuttaa käpylehmää. Se oli hammaskivenpoiston ja luomen tikkauksen yhteydessä punnittu kuusikiloiseksi. Luku oli saanut isänikin nöyräksi - viimein. Viikonlopun mittaisella vierailulla ei ehdi vetää tiukkaa läskileiriä, mutta Paavo käytettiin muutaman kerran uimassa järvessä. Se vihasi sitä ja meinasi lähteä yhdellä reissulla rannalle tulleen miehen (ja ennen kaikkea miehen eväiden) mukaan.

I hate this shit.

Paavo on muuten yhtä pirteä ja persoonallinen kuin ennenkin, yrittää kaadella mummoja nälissään ja istuu kahvipöydässä, jossa puoli sukua syöttää sitä lusikalla. Terveys ei ole entisellään: etupäässä on todennäköisesti nivelrikkoa, joten tukihoidot ja loppuelämän mittainen kipulääkitys on aloitettu. Meidät nähdessään Pate meinasi revetä riemusta.

Laikaa ei tarvinnut kahdesti käskeä järveen. Se ei epäröinyt hetkeäkään loikata Saimaaseen, kun heitin sinne kepin. Ja siitä on tullut entistäkin nopeampi ja parempi uimari. Siisti piski. Sunnuntaina meillä oli kultsukaveri Reino seuralaisena. Se kalasti rantavedessä ja muistutti jääkarhua. Ja köyni Laikan kepit vedestä. Villa lopulta kyllästyi siihen ja alkoi kesken uimisen kiroilla Reinolle, jolloin leppoisa noutaja kääntyi kohti rantaa. Villakoirille ei vittuilla. Nih.

Kesä on parhaimmillaan, jos multa kysytään. Myönnän, jatkuva hikoilu pännii ja heikotus, jos ei syö eikä juo, mutta enimmäkseen olen nauttinut helteistä. Ei ole kylmä (no shit), sada viistoräntää, lunta tai muuta ripulia ja uloskin voi mennä suunnilleen ilman vaatteita. Veteen voi kahlata ilman jääpuikkoja säärikarvoissa.

Loltsi ui samat vedot kuin Paavo. Paavo oli ennen merkittävästi nopeampi (koska rasva kelluu?), mutta nykyään ne ovat aika tasaväkisiä. Enemmän Loltsin mieleen oli kuitenkin mummon marjapuskissa sekoilu. Laikaa taas kiinnosti kaikenlainen puutarhanhoito, se mm. tuki mummon kanssa yhden istutuksen, söi myös marjoja ja nosti perunoita.

Meillä oli noutajapainotteinen viikonloppu. Edellisen Reino-kultaisen lisäksi kävimme moikkaamassa sukulaisen Uuno-labbista. Hauska elukka. Perhe oli rakentamassa kylpypaljua pihalleen ja veikkaan, että kunhan pikkukaveri tajuaa, mitä isossa ämpärissä on, sitä ei saa sieltä enää pois. Perustan varovaisen arvioni näihin kuviin:

Takaisin kotiin palattuamme olen lähinnä hoitanut entisen asunnon loppusiivousta ja nyt sekin on ohi. Typerien velvollisuuksien vuoksi ensimmäiset ohjatut agilityt jäivät väliin, mutta käväisimme nopeasti kuitenkin eilen kentällä. Kontaktitreenistä olisi saanut varmasti enemmän irti naksun ja targetin avulla, mutta en lähtiessäni tajunnut koko vehkeiden olemassaoloa. Puomitreeni oli siis aika säätöä, pari settiä ähräsin kuitenkin. Ei se nyt kuitenkaan niin onnetonta ollut kuin ennen ja Laikalla oli selvästi jotain naksahtanut päässä oikeaan suuntaan. Sama juttu putkijarrun kanssa - se nimittäin toimii ja ihan pelkällä rytmityksellä. Mikään kovin esteettinen laitos se tuskin, mutta toimiva. Upeeta.

Niin, olihan meillä myös alaston lassie hoidossa: