Treeneissä tuntuu, että kaikki toimii. Laika on innokas ja lipsuu lapasestakin. Viikon aivoissa myllännyt välistäveto purkautuu ulos jonain aivan muuna kuin edellisviikkoisena kompurointina. Yhtäkkiä en tarvitsekaan toistoa toiston perään. Enää ohjausta ei enää veistetä taltalla ja vasaralla, vaan hiotaan käsin ja ihaillaan välillä orastavaa lopputulosta. Laika tietää, minne mennä. Se tarvitsee kaksi käskyä, ensimmäisen ja toisen hypyn yli, loput se osaa lukea kehostani. Kun onnistun, näen, miten koira kulkee. Kun tulee hiottavaa, alan huomata, missä meni vikaan. Se on tavattoman hieno eläin, ei kieltäydy hommista, kun niitä on tarjolla, mutta huomaan, että olen itsekin oppinut jotain. Sitä paitsi opin omasta oppimisestani: treenasin hankalaa tehtävää vain kerran ja silloinkin melko lailla muodon vuoksi. Mutta mietin. Mietin miettimästä päästyäni. Kävellessäni junalta kouluun päässäni raksutti agility-koneisto. Kun astuin halliin sisään, tiesin, mitä pitää tehdä - ja nyt tiedän taas vähän enemmän.
Olo on kuin voittajalla, piru vie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Vingutathan meille siilipalloa, sillä siitä me pidämme!