Kaikkea sitä

 Villakoirahierojan ammattilaissukat.

Olen ollut käytännössä koko koiranomistajuuteni ajan kiinnostunut koirien lihashuollosta, fysioterapiasta ja hieronnasta. Omien koirien jumppaaminen on ollut ilo ja olenpa miettinyt hieronnasta itselleni ammattia tai ainakin sivutulonlähdettä tulevaisuuden varalle. Haave saa siintää jossain tulevaisuudessa, mutta pääsin tutustumaan aiheeseen pintaraapaisun verran viikonloppuna koira- ja kissakoulu Heiluvan Hännän koirahierontakurssilla. Kurssi piti sisällään koirahieronnan kulmakiviä, yleiskatsauksen terveen koiran toiminnalliseen anatomiaan ja hieronnan vaikutuksiin kehossa sekä hierontaotteita niin teoriassa kuin käytännössä. Kovinkaan yksityiskohtaista katsausta ei yhdessä illassa ehdi tehdä, varsinkin kun luennon jatkona oli käytännön osuus. Se oli mielestäni illan hyödyllisin osa ja avasi mulle paremmin esimerkiksi otteet ja käsien kuljetukset pitkin koiran kroppaa. 

Laika oli näppärä kurssikaveri, mitä nyt jaksoi möykätä häkissään. Se on (onneksi!) terve ja jumiton jo ihan ikänsä puolesta ja siis erinomainen lähtökohta näppituntuman kehittämiselle. Loltsi tuntuu jo vähän erilaiselta, puhumattakaan Paavosta, jolla on lähes jatkuva kokovartalo-ongelma. Aktiivisia venytyksiä, joissa koira tekee itse varsinaisen venytystyön, oli huvittavaa teettää Laikalla, sille kun ei tuota minkäänlaisia ongelmia kieppua, venyä tai vanua mihinkään suuntaan.

Vastaava kurssi on ihan hyödyllinen lisä kenen tahansa koiranomistajan tietopankkiin, eritoten yhdessä käytännön harjoituskappaleen kanssa. Yksi ilta tai viikonloppu ei kuitenkaan tee kenestäkään koirahierojaa ja sairas koira tarvitsee aina asianmukaista hoitoa ammattilaiselta. Käytännössä lihasongelmien kohdalla kääntyisin urheilukoirat tuntevan fysioterapeutin tai osteopaatin puoleen.

 

 Haistelkaamme toistemme viiksiä.

Sunnuntai oli hurja touhupäivä. Kuten tavallista, harrastuksessa ei ollut mitään järkeä, vaan herätin koirat aikaisin vapaapäivänä sadesäähän ja matkasimme Vantaan perämetsistä Espooseen asti Kivenlahden koirakerhon mätsäriin. Siellä oli tarjolla kuin kaksi marjaa -kilpailu koirille ja omistajille. Hei, mikä vois olla siistimpää (pidemmät unet ehkä t. Loltsi)?! Olin ostanut etukäteen peruukin, viikset ja ommellut peruukkiin vielä korvatkin - ja tuomarihan arvosti! Voitimme karvaisella olemuksellamme maidonvaahdottimen (ja tassuvoidetta ja ruokaa ja pokaalin, jossa on hassuja hologrammikuvioita eli tuijotin sitä tänään varmaan epäterveellisen kauan). Kehässä oli törkeän hauskaa ja meininki oli tosi kaukana mistään vakavamielisestä pönöttämisestä. Virtuaalinen kunniamaininta meidän taakse jääneelle kakkosparille, joka oli aivan loistavan itseironinen parivaljakko, norfolkinterrieri omistajineen.

 Mä olen melkein kuiva. VIELÄ.

Loltsikin pääsi kehään ja oli oma hieno itsensä. Tuomarin se hurmasi vihaamalla pöytää ja kaatosadetta, mutta sitten kirjaimellisesti ravistamalla fiiliksen selästään ja esiintymällä kuin mikäkin stara. Loltsi kapusi seitsemästä veteraanikoirasta viidenneksi ja sai itseään isomman ruusukkeen. Rusetti raasu kastui sateessa ja hajosi ja nyt se roikkuu pyykkinarulla kaikkien muiden aivan yhtä lailla kastuneiden tavaroiden, kuten rokotuskorttien, seassa. Nähtävästi reppu ei ollut ihan niin vesitiivis kuin aamulla optimistisesti ajattelin.

Ilma poutaantui juuri silloin, kun astelimme Kivenlahden koirapuistosta bussipysäkille ja pysyi hyvänä koko loppuillan. Ehdin olla kotona tunnin ennen agility-treeneihin juoksemista. Laika ehti nokostaa hetken ja se oli kuin viritetty teräsjousi, innostui, kun pääsi bussista lämppälenkille ja alkoi mölytä, kun keksi pääsevänsä kentälle. Normi-Lartsa.

Puomi oli ottanut hivenen takapakkia, sillä Laika yritti vihellellen tassutella koko esteen ohi ensi yrittämällä (ja toisella ja kolmannella). Parin kehityskeskustelun jälkeen heitin hihnan nurkkaan ja sitten sainkin himmailla koiraa, joka päästeli menemään kovaa vauhtia alastulokontaktille asti. Haaveilen kyllä edelleen juoksukontaktien opetuksesta ja mikäli saan sille siunauksen ja perusteellisen alun, niin heitän kyllä 2on2offit mäkeen. Mulla on sellainen tunne, että sovimme yhteen kuin samannapaiset magneetit.

Joku oli muuten opettanut Laikan pujottelemaan ilman verkkoja. Oho. Mä se en ollut. Koutsi oli napsinut verkkoja pois useammasta välistä, mutta musta surma puikkelehti keppejä kuin olisi tehnyt niitä aina ilman apuja. Niiiiiiice. Se myös haki kepit suhteellisen kivasti ja oli ylipäätään sitä mieltä, että este on kiva kuin meetwursti. Olen edelleen hämilläni. Laika vaan tykkää kaikesta. Wau.