Eläinlääkärissä tapahtuu, osa kaksi: Loltsin sydänultra. Pelkäsin, vapisin, tärisin, stressasin etukäteen. Olin vuorenvarma, että tulen kotiin yhtä villasankaria vähäisempänä. Että ainakin sydämestä löytyisi läpireikä ja keuhkot olisivat puolillaan nestettä. Sen sijaan kovin koettelemus oli Loltsin hillitön vitutus, joka alkoi heti ovensuusta ja päättyi HauMaun ulkopuolelle. Sydämessä on vikaa, mutta ei isoa ja keuhkot ovat isot ja hienot, niin hienot kuin pikkukoiralla voi olla. Sivuääni on Kangasniemen mukaan 4/6-tasoinen, siis hieman vakavampi kuin Sopulitien arvio, mutta sydän itse oli ultran perusteella kaunis ja toimiva. Ne pienet oireet, mitä kesän aikana Loltsilla on ollut, selittynevät minimaalisella keuhkoputkentulehduksella, johon se sai lyhyen antilooppikuurin (ja omistajan määräämän omatoimisaikun agiepiksistä).
Mun pitäisi oppia koirilta hetkessä elämistä. Huolestuminen lienee enemmän kuin inhimillistä, mutta etukäteen surtu suru on kaksinkertainen suru, monesti kovin tarpeeton. Loltsihan ei osannut huolestua koko asiasta ennen Hänen Korkeuttaan loukannutta eläinlääkärireissua. Kainalostakin veivät karvat, perskeles.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Vingutathan meille siilipalloa, sillä siitä me pidämme!