Työpäivän jälkeen

Takki on tyhjä, kuten sanotaan. Tulen bussilla kotiin, kun elokuun yö on jo niin syvä, että taivaankannella, pilvien välissä näkyy tähtiä. Olen, luojan kiitos en aivan kirjaimellisesti, paskainen, hikinen, pölyinen ja väsynyt. Kotiportaissa kuulen, miten asunnossa herätään. Lähempänä ovea asuu Loltsi, joka ilmoittaa makuuhuoneessa olevalle Laikalle, että olen nyt kotona. Ensin kuuluu pieni haukku, sitten pientä tömistelyä, jota taas seuraa isompaa tömistelyä. Lasken koirat hämärään iltaan ja otan haukkuvan pikkukoiran syliin ja se hiljenee ja laittaa korvat rusetille.

Menemme metsään. Laika viilettää eestaas ja kuuluu enemmän kuin näkyy. Hetki metsää ja pian olemme taas pihalla ja asetun alas. Naapurin vaihto-opiskelijalla on bileet ja pihalla kaikuu vaimea Bollywood-musiikki. Laika juoksee edelleen. Molemmilla koirilla on hirveästi kerrottavaa. Tästä mä haaveilin ja näin unta, kirmaa yksi. Tätä mä taas mietin, lipsuttelee toinen. Yhtäkkiä Laikalla on keppi ja se juoksee niin vimmatusti, että pihalampun valokeilasta kadotessaan siitä näkyy vain vilaukselta valkoiset hampaat.

Sisällä sama jatkuu. Loltsi hymyilee ja haluaa olla sylissä, sillä on ollut ikävä. Laika tuo kaikki lelut, onhan sekin minua kaivannut. Sänkyyn on tehty keskarivillakoiran kokoinen, pyöreä pesä, joka on vielä lämmin. Loltsi on luultavasti maannut häkissä, siinä kun on turvalliset seinät ja katto (ja riittävästi pehmusteita).

Laika hyppää syliin katsomaan kuinka paljon tililläni on rahaa. Voi olla, että se haluaa lisää siilipalloja, niitä kun ei voi olla liikaa. Kun tämä teksti on nyt lopussa, se istuu pöydällä minun ja näytön välissä ja kuuntelee ulkoa kantautuvaa ääntä, joka tulee matkalaukun pyöristä asfaltilla. Keittiössä on teevadin kokoiset, nälkäiset puudelinsilmät.