Jälkikausi korkattu

Wohoo! Tänään oli riittävän suotuisat olosuhteet jäljestämiselle, joten pakkauduin Laikan kanssa Jennyn, Erican ja Kiira- ja Viena-tervujen mukaan ja hurautimme jälkipellolle. En ole mikään pk-jäljen maailmanmestari, mutta opastin sokea taluttaa rampaa -metodilla myös Jennyn ja Erican homman saloihin.

Muiden opastaminen oli yllättävän hauskaa, vaikka kieltämättä mulla oli omat ennakko-odotukseni sen suhteen, saanko suustani mitään järkevää ulos. Oli mukavaa nähdä toisentyyppisiä koiria kuin Laika (tai Loltsi, josta ei tosiaan leivottu jälkikoiraa edes yrittämällä). Kiira oli ennakkotietämyksen mukaan vahvasti silmiään käyttävä, mutta sen alku oli lupaava. Nenä veti sitä eteenpäin ja se käytti näköään lähinnä alkuun makkaroiden bongaamiseen haistelun ohella, mutta toiminta väheni loppua kohden huomattavasti. Viena taas oli alttiimpi häiriöille ja tarjosi Ericalle viimeksi vahvistettuja käytöksiä eikä meinannut oivaltaa, että niitä hitsin nakkeja sai maasta.

Laika ehti odottaessaan vetää kierrokset hyvinkin korkealle (pitäisi treenata enemmän rauhoittumista...) ja se näkyi jäljestämistahdissa. Intoon se ei kyllä vaikuttanut, joten valjaisiin pujahdettuaan Laika alkoi etsiä jäljen päätä ja lähti oikeaan suuntaan aloituskohdasta. Osan nameista se ryysi yli. Tässä oli selkeästi mun oma moka: olisi pitänyt ottaa pidempiä askelia, koska Laikan jäljestysrytmi sitä vaatii. Vaati jo viime syksynä. Fiksaan ensi kerralla. Rauhoittumiseen paneudutaan jo, joten viretila ratkennee sillä. Pääsääntöisesti mulle jäi kuitenkin positiivinen fiilis ja tiedän, mitä ensi kerroilla treenata.

Aistin ylilyönnin mahdollisuuden

Täyttömäeltä kesken lenkin löytynyt kyltti päätyi villakoirapostikortin viereen välioveen.

Töppösen ja Sienen blogissa on muuten hyvät koulutusmuistiinpanot pk-jälkikoulutuksesta näin jälkikauden alun kunniaksi. Tällainen aloittelija hyötyi taas jonkin verran.

Pro Dogsports

2x2-treenin alku.

Oikean takajalan trimmaaja kasvaa

Trimmasin Loltsin. Totesin saman asian, jonka totean joka kerta: osaan trimmata siitä riittävän hyvin lähinnä oikean takajalan. Harjoittelua on nyt takana seitsemän vuotta eli trimmauskertoja on plakkarissa aivan n00bia enemmän. Koska en harrasta näyttelyitä, trimmaan lähinnä koiran hyvinvoinnin ja oman mielenkiinnon vuoksi ja naureskelen partaani omalle oikean jalan kerimistaidolleni. Jotain kehitystä sentään on vuosien saatossa tapahtunut, mutta samalla oma vaatimustaso on noussut. Ehkä joskus pystyn saksimaan koirani samaan lopputulokseen kuin Heini. Icon ja Rion turkit on varmaan trimmattu keksimälläni epoksi-dremel-metodilla (kasta koira epoksiin, sen jälkeen hio pinta sileäksi), koska en keksi muuta järjellistä selitystä poikien makeille pehkoille.

Tosiaan, olen trimmannut Loltsia seitsemän vuotta. Se on yhdeksän ja ollut minulla kaksivuotiaasta. Tajusin sen tänään mätsärissä tavatessani lukiokaverini ja verestellessäni kuulumisia, ja nyt myöhemmin postatessani Facebookkiin vuosien trimmaussaavutustani. Mihin nämä vuodet ovat menneet ja kuka on heittänyt koko koirallisen elämäni alkuasetelman päälaelleen? Olin pahimmassa teini-iässä saadessani aikuisen Loltsin. Nyt olen ainakin jollakin mittapuulla aikuisiässä ja minulla on teini-ikäinen koira. Miten valtavasti olen oppinut ja miten valtavasti onkaan opittavaa! Jos koirahistoriani kiepsauttaisi päälaelleen ja siirtäisi Laikan ensimmäiseksi koirakseni ja Loltsin kolmanneksi, olisi moni asia mennyt varmaan hyvin toisin. Olisiko kahdesta teinistä kasvanut kahta edes jollakin mittapuulla järkevää aikuista?

Pidän koirien kasvattavasta vaikutuksesta. Liikutun aina, kun kuulen lasten kasvavan koirien tai ylipäätään eläinten seassa, vaikken muuten juuri lapsista (tai ihmisistä sen paremmin) piittaakaan. Jostakin syystä koirien kanssa pystyn olemaan nöyrempi kuin muutoin: perfektionistinen puoleni saa kyytiä, kun paletissa on toinen elävä olento ja tekemäni valinnat vaikuttavat siihen suoraan. Olen velvollinen kuuntelemaan sen sanatonta ääntä. Loltsi on opettanut minut hyvään alkuun eläinten kanssa. Miten kuunnellaan herkkää, ehkä traumatisoitunutta eläintä ja miten sille annetaan oma ääni ja tilaa. Miten luovutaan omista tavoitteista ja luodaan yhdessä uusia. Miten suuri merkitys on aitoudella, läsnäololla ja koira-ohjaajasuhteella.

Olisin varmasti oppinut tästä paljon myös toisen tyyppisen ensimmäisen koiran kanssa, mutta Loltsi haastoi alusta asti. Se teki sen hiljaa ja monesti se jäi kaikilta muilta kuin minulta huomaamatta, sehän toimi kuin unelma sivustakatsojan silmään. Se ei ollut illuusio, kyllähän se toimikin, mutta työtä se vaati - ja tietyllä tapaa vaatii yhä edelleen. Laika on toisentyyppinen, se on minulle monella tapaa erittäin sopiva koira, energinen, aina valmis humoristi, joka tekee sata lasissa kaiken. Joku voisi pitää sitä varsinaisena riesana koiraksi, mutta minusta se on kaikessa tarmokkuudessaan maailman helpoin koira. Paavo on aikamoinen väliinputoaja, se on herrasmies, joka toimii missä vaan, miten vaan. Ehkä tämän vuoksi se on ollut aina leimallisesti "isänsä poika". Paavo ei ole missään tapauksessa hajuton ja mauton, kaikkea muuta, mutta sen suurin kiintymyksen kohde ruoan ja pehmeiden huonekalujen lisäksi lienee isäni minun sijaan.

 Te kolme olette tärkeintä, mitä maa päällään kantaa.

Käytöksen kultainen kirja

Laika pääsi tänään mätsärituristiksi muistelemaan, miten ihmisten ilmoilla käyttäydytään. Se vöhki koirille, mutta jaksoi myös rauhoittua ja keskittyä namien metsästämiseen muiden taskuista ja yleiseen laikamaiseen possuiluun. Jengiimme tuli peräti menestystä Samba-villismixin ollessa SIN2 ja Kiira-tervun SIN4. Onnittelut Kiiralle ja hauskalle harmiaiselle. Mun suosikkibelgi Neira (joka siis on oikeasti vissiin joku ihmeen nahka) ei sekään käynyt kaukana palkintosijoista. Itse en onneksi joutunut kehään ja olin vaan kenneltyttö-koirahenkari-kahvista resurssiaggre pöhelö, mutta menemme samalla porukalla vapunpäivänä Suomen Collieyhdistyksen mätsäriin ja Laika saa luvan mennä pyörähtämään kehässä ihan vaan lähtötason tarkastamisen vuoksi. Kesäkuun club show'ssa olisi mukavaa, jos se näyttäisi tuomarille muutakin kuin pyllyä, joten pitänee vähän treenata. Eikä sivistyminen nyt muutenkaan ole vantaalaisteinille pahasta.

Päivän menestyjät Samba ja Kiira.

Laika ja kurkkiva Viena-tervu mätsäripaikalla. 

Jennystä huolestunut Samsung. 

 Larpin ex tempore -poseeraukset. Olisihan tuossa petrattavaa.

Hauskempaa oli leikkiä kuin tönöttää paikallaan. 

Puuma

Laika on parsa

=

Tai siis ei nyt ihan. Laika on paras, ei parsa (Paavo on Parsa-Paavo, mutta se on eri juttu taas), sehän on vihannes. Joka tapauksessa meillä oli viimeinen kerta agilityä Woolly Bohemia's -treeniryhmässä. Samalla oli mun ja Laikan kouluttajakerta, joten omin kouluttajan vähän katsomaan meidän kuollutta palkkaa ja avittamaan alkuun kontaktien kanssa. Molemmat treenit sujuivat varsin asiallisesti. Kuolleesta palkasta ei ole juuri muuta kerrottavaa kuin se, että se toimii, Laikan fokus pysyy siellä missä pitää, mutta sitä pitää treenata. Olen aloittanut sille vähän perusteellisemman eteenmeno-opetuksen ja aion jatkaa sitä tästä. Jostain syystä olen laiskotellut asian suhteen ja kai jotenkin arastellut homman aloittamista. 

Saatiin kontakteihin varsin perusteellinen pohjustus ja erinomaisia kotitreenausvinkkejä. Mulla on nyt entistä selkeämpi kuva, mitä koiralta halutaan ja miten siihen päästään. 2on2off on loppujen lopuksi yksinkertainen juttu, mutta johdonmukaisuudesta poikkeaminen aiheuttaa suurimmat ongelmat. Tiedän jo nyt, että mun suurimmat ongelmat tulee olemaan siinä, että mun oma kroppa pysyy missä pitääkin, enkä luo tilannetta, jossa Laika oppisi ennakoimaan vapautuksen kontaktilta tai yhdistämään vapautukseen muun kuin suullisen käskyn. Täytyy alkuvaiheessa muistaa kiinnittää huomiota siihen, että olen koiralle riittävän kannustava, mutta pysyn silti tietoisena oman kroppani toiminnoista. Onneksi kontaktiopetus ei vaadi alkuun vauhtia, koska muuten suunta olisi jossain Maata kiertävällä radalla tuon mustan salaman kanssa.

Kontaktien treenaus alkoi siis sillä, että ohjasin Laikan oikeaan paikkaan ja asentoon. Tämä nyt ei tuottanut sille vaikeuksia, sehän ei ole alusta-arka ja kaikenlaista pyöritystä puomin alastulolla on harrastettu riittävästi. Laika istui oikeaan paikkaan perselleen syömään namusia ja antoi jopa korjata asentoaan syömisen häiriintymättä. Useamman lyhyen session jälkeen veto kontaktille oli suurempi kuin koskaan. Onpahan nokkela teini. Kotiharjoitteluun mulla onkin puulaatikko ja tietysti lukevan koiraihmisen klassikko: kirjoja.

Lopuksi juoksimme ex tempore -henkisesti putkesta ja muutamasta hypystä koostuvan radan. Alkuun meillä oli käynnistysvaikeuksia lähinnä mun töppäilyn takia ja paviaanipuudeli sujahteli putken suuaukon ohi. Kun Laika älysi, mitä sen pässi ohjaaja siltä halusi, tuli mulle kiire laittaa pökkelöä pesään, etten jäisi koirasta hirveästi jälkeen. <sarcasm>Onnistui ihan todella hyvin.</sarcasm> Laika lukee rataa hämmästyttävän hyvin ollakseen niin vaiheessa ja tällaisen kotletin ohjauksessa. Sen estehakuisuudessa ja radanlukutaidossa, jos sellaisesta voi puhua, on totta kai petrattavaa (aina on), mutta olin tämänpäiväiseen äärimmäisen tyytyväinen.

Treenattuani vuosia Loltsin kanssa musta on joka kerta ihastuttavaa olla kentällä Laikan kanssa, sillä se yrittää, yrittää ja yrittää, kunnes onnistuu. Vilkkautensa takia se on häiriöherkkä, mutta skarppina ollessaan se pystyy mihin vaan. Se on huvittava pieni työkoira puudelin vaatteissa. Tänään se apinoi vinkupallon kanssa juosten putkea edestakaisin palkkaansa vinguttaen. Pölikkä, rakas pölikkä.

Loppuviikon ohjelmassa meillä on match show -turismia kavereiden kanssa ja tärskyt Leppävaaran kalpean kuutin luona. Lisäksi muuan pikkublondi-hattarahäntä kaipaa kovasti pesua ja saksimista.

Lainakameralla

Pieni, kenties hieman mököttävä Loltsiotus.

Kiharaturilas.

 

Äly ja väläys iskevät jälleen. 

 Loltsia kyttäävä rinnejuoksija.

Huipulla totisesti tuuli.

Anna pusu!

Ladataan 99 % ...

100 % !!!!!!!!!!!

Toisinaan

 Toisinaan tulee päiviä, jotka pintapuolisesti ovat kuten kaikki muut, mutta niissä on silti sellaista taikaa, jota muissa päivissä ei ole. Ne ovat täynnä ihastuttavia hetkiä, pieniä ja henkeäsalpaavia ja ohimeneviä. Tämä päivä oli koiria, sammakoita, närhiä, varhaista kesän tuoksua ja korvat pystyyn nostattavaa tuulta. Tämä päivä oli täydellinen.

Reaktiokuva seuraavaa värikeskustelua varten

Sitä odotellessa.

Raatokauppaa Ojangossa...

...eli yksi ihan tavallinen iltapäivä.

Loltsin ja krookuksen ällösöpöilyä. Vesuri-Lippe oli poikkeuksellisen hyvällä tuulella ja kukka sai jäädä henkiin.

Näinkin voi käydä. Oikeanpuoleiseen törmäsi matalalla liitävä komeetta-Laika hampaat edellä.

Hulvattominta keppileikeissä oli se, ettei minun tarvinnut heitellä mitään: Laika poimi mieleisen koivunoksan suuhunsa ja juoksi huvin vuoksi pitkin poikin pihaa.

Tuli vähän lämmin ja bratwursti roikkuu.

Matkalla Ojankoon löysimme sieniä. Kerrankin tyttösten keskinäinen kokosuhde näyttää realistiselta!

Näiden takia sinne mentiin. Pakastimessa on nyt lokkeja ja variksia noutotreenejä varten. Tulipa taas kuskattua groteskeja asioita pitkin Vantaata koiraharrastuksen nimissä.

Kulomäen Kumiveneiden nuorisojaoston retki Helsingin koirauimalaan

Joko mennään?!

Laika oli tänään hemmetin innoissaan, kun menimme uuteen uimalaan. Se oli pinkeänä jo ovella, kun kloorinhaju puski nenään, yritti jopa kurkkia yli vastaanottotiskin. Ilmeisesti sille oli selvää, missä ollaan ja mitä tekemässä, sillä samanlaista alkukankeutta kuin Hyvinkäällä ei ollut. Olin varannut uimaopetusvuoron, jotta Laikan uimatyyli ei jumahtaisi pystyasentoiseen pärskimiseen, vaan kehittyisi itsevarmemmaksi uimariksi ennen kesäkautta. Yhden uimakerran kehitys oli suorastaan valtaisaa ja olen todella tyytyväinen, että varasin maikan altaaseen! En todellakaan pysty altaan reunalta kokemattomana vaikuttamaan uima-asentoon ja koiran mielentilaan samalla tavalla kuin altaassa olevan opettaja.

Rauhallinen mieli, selkä suorana ja häntä peräsimenä.

Laika rauhoittui varsin nopeasti ja korjasi asentonsa suunnilleen minuuteissa. Nokkela kaveri. Sen jälkeen opettaja havaitsi takajalkojen liikkuvan kuin sammakolla, enemmän sivuille kuin taakse, joten Laika sai töppöset! Olin kuullut koirien uimatossuista, mutta tutustuin niihin ensimmäistä kertaa nyt itse. Hulvattomat kapistukset. Laru ei juuri mokomista räbylssöneistä välittänyt, kun altaasta pääsi, mutta ne todellakin toimivat vedessä. Laika alkoi kerrasta potkia enemmän taakse kuin sivuille. 

Äitii, mää uin, kato kato kato!!!

Ensi kerralla otetaan mukaan leluja mukaan ja opettajan avustuksella kadotetaan epävarmuus rampilla ja open mukaan sen jälkeen pärjätään keskenämme, ehkä vielä tossut takajaloissa muutaman kerran verran. Onneksi on noutohalukas eläin, joka jo Hyvinkäälläkin meni veteen siilipallojen perässä sen verran, mitä kanttia oli.

Sinnillä eteenpäin.

Hyvinkään ja Helsinhin uimaloissa on toki eroa. Tulen jatkossa käymään varmasti molemmissa. Helsinki on luonnollisesti meitä lähempään ja altaan koko riittää pienelle koiralle hyvin ja opetus oli tehokasta ja palvelu hyvää. Hyvinkäällä meillä ei ole ollut uittajaa, mutta noin muutoin palvelu on pelannut ja paikka on ollut tosi mieluinen. Allas on siellä merkittävästi isompi ja sinne mahtuu meidän viiden koiran porukka hyvin, vaikka kolme koirista on isovillakoiria. Kuivausmahdollisuudet ovat aika 50-50 molempien paikkojen välillä, mutta minulla onkin lyhytturkkinen keskari. Hyvinkäällä on talon puolesta letkuföönit, Helsingissä riittävän tehokkaat käsipelit, joka ainakin keskarin turkille oli ihan riittävä. Tosin mä kuivaankin kotona jollakin pimpulapampulamatkaföönillä, joten kaikki sitä kehittyneemmät föönit tuntuvat TODELLA tehokkailta...

Lopuksi pari videota Laikan uiskentelusta. Jossain jonkun kortilla on Hyvinkäällä kuvattuja pätkiä, joissa Musti pärskii ja pörskii menemään vähän höpsömmällä tyylillä ja ne ilmestynevät tänne vertailun vuoksi tulevaisuudessa.

Maa valkoisenaan KUKKIA!

Laika istuu yhtä vinossa kuin puut sen takana.

Koirahullulla on halvat huvit

Lähikirppikseltä 10 centillä. Ei huono!

Ilmekoira

"Nyt kakara joku roti."

Loltsi opettaa: nirson koiran ruokinnan karikot

Puhutaanpa ruoasta.

Minulla on kolmen koiran jengissä kolme erilaista syöjää: mitä tahansa (myös omenaa, hunajaa, terveyssmoothieita ja jalapenoa) syövä ajoittainen hituri, jolla ei ole ollut paino-ongelmia, entinen kaloripommiahmatti, joka on nykyisin vain ahmatti, ja vuosia huonosyömäinen ja laiha otus, josta on sittemmin tullut ruoalle persompi, mutta edelleen omasta mielestään laatutietoinen lady. Keskityn nyt eritoten viimeiseen, Loltsiin, koska Laikan ja Paavon suhteen en ole joutunut tappelemaan viheliäisen nirsouden ja syömättömyyden kanssa.

Loltsi on taustoiltaan, kuten on todettu, kodinvaihtaja. Se tuli minulle ollessaan juuri ja juuri kaksi. Se oli synnyttänyt ainakin yhden pentueen entisellä omistajallaan. Minulle tullessaan se oli huonossa kunnossa fyysisesti ja vaikka osa nartuista näyttää pentuprojektin jälkeen vähän vähemmän viehättävältä, oli Loltsi suorastaan luuviulu ja toivon, että edes pennut olivat saaneet jotain syödäkseen. Alku ruoan suhteen oli aika auvoisa. Ensimmäinen ruokapussi jotakin lähimarketin nappulaa upposi kuin suonsilmään, oli mukana lisuketta tai ei. Se söi nopeasti, monesti sitä vauhtia, että oli tukehtua. Sen koko olemus ruokintatilanteissa huusi paitsi nälkää myös kauhua siitä, että ruoka lähtee kävelemään. Tämä tasaantui nappulasäkin huvetessa ihan normaaliksi ahneudeksi ja pikkuhiljaa se alkoi jättää ruokia väliin, yleensä aamuaterian.

Sillä ei ollutkaan enää huutava nälkä, koska sen elimistö alkoi tottua säännölliseen ruokarytmiin eikä ruokakaan kadonnut enää naaman edestä. Edellisessä kodissa sen vei todennäköisesti joku perheen muista koirista. Tai sitten sitä ei tarjottu säännöllisesti ollenkaan. Tästä tapahtumakulusta alkoi joka tapauksessa monen vuoden taistelu nirsoutta ja alipainoa vastaan.

Jälkikäteen ajateltuna ja enemmän koirien ruokintaan perehtyneenä on paljon helpompi huomata, missä on kaahattu ojaan. Loltsin merkit olivat päivänselvät, mutta kokemattomalle ne aukesivat vasta ajan kuluessa.

1. Stressi. Eläimelle on luonnollista vältellä syömistä, kun se on riittävän stressaantunut. Käytän makupaloja koiran toimintakyvyn indikaattoreina, koska ne toimivat. Jos koira pelottavassa tilanteessa kieltäytyy sille tarjotusta herkusta, sen toimintakyvyn rajat ovat tulleet vastaan ja kouluttaminen on hyödytöntä, ellei koiran kierroksia lasketa. Mitä stressialttiimpi koira on, sitä matalammalla sen luonnollinen kynnys väistää ruokakupilta siis on. Aika selvää, eikö?

Stressi on suurimpia syitä, mikä sai Loltsin väistämään sinänsä herkulliselta aterialta. Paine ruokakupilla valitettavasti kasvoi aikaa myöten turhan suureksi, koska aloin itse kehittämään paineita koirani syömisestä. Lisäksi keittiössä hääri yleensä vielä jompikumpi vanhemmistani maustaen tilannetta houkuttelemalla Loltsia kohti kuppia, mikä lähes takuuvarmasti pahensi tilannetta. Käytännössä vahdin haukkana keittiönpöydän ääressä Loltsin syömistä - tuijotin varmaan niin, että lattiaan olisi tullut reikä, jos katseen tiellä ei olisi ollut koiraa. Niin herkän koiran kuin Pötin ei tarvinnut montaa kertaa huomata yllään mollottava omistaja ennen kuin se alkoi riiputtaa häntää, kun kuppi ilmestyi esiin.

Stressi helpottui, kun keittiö rauhoitettiin Loltsin syömisen ajaksi. Siirryin itse näköyhteyden päähän olohuoneeseen ja se sai syödä minkä söi ja kuppi otettiin pois, yleensä vartin päästä syömisen aloittamisesta. Positiivisten kokemusten myötä tilanteista tuli paljon helpompia.

2. Kilpailu ja sen puute. Syömisen Suomen mestarin Paavon tulo taloon muutti Loltsin syömistahtia. Paavo intoili ruoasta, sen mielestä ruoka-aika oli paras aika ja sillä oli aina kannat katossa, kun ruokakuppi kolisi. Joskus se myös kävi kolistelemassa sitä ihan oma-aloitteisesti. Kun se sai ruokaa, se söi nopeasti ja mitä vaan, ja alkoi sen jälkeen kyttäillä vieraisiin pöytiin. Parin pelivirheen jälkeen Loltsi tajusi, että betoniporsaan näköinen painonvartija muuten tulee ja tuhoaa sen, mitä kupissa on, oli sitä miten paljon vain ja alkoi pistellä ruokaa käkättimeen aivan eri vauhtia kuin ennen. Alun paniikinomaiseen hotkimiseen se ei enää kuitenkaan mennyt.

3. Nirsous - peritty ja opittu. Nirsous valitettavasti periytyy ja se on valitettavan yleistä varsinkin pienillä villakoirilla. Aikuisena muuten terve, mutta jatkuvasti huonosyömäinen koira (joka kieltäytyy systemaattisesti myös laadukkaasta ruoasta ja sillä on muuten ruokinnan ja liikunnan suhde kunnossa) ei ole mielestäni jalostuskoira, ellei sen ominaisuuksissa ole muuten jotain aivan ylenpalttisen upeaa. Harvalla on. Nirsous on valtavan laaja ongelma sekä rodussa että yksilön elämässä, ja mitä vähemmän on ruokintaan perehtynyt, sen hankalampaa eläminen sen kanssa tuntuu olevan, vaikka ratkaisut sinänsä ovat melko yksinkertaisia. En haluaisi lisätä nirsoja koiria. Toivoisin, ettei kukaan niin tekisi - tai ensin kannattaisi ainakin perehtyä asiasta puhuviin koiranomistajiin, joille valtavan epäluulon lähde tuntuu olevan koira, joka ei syö mitään. Lisäksi aktiivisesti harrastavana ruoalla motivoitava koira on aika must.

En tunne Loltsin sukua. On melko oletettavaa, että siellä on nirsoja koiria. Lisäksi Loltsi onnistui oppimaan, että välttelemällä sen mielestä sopimatonta ruokaa, jossain vaiheessa tarjonta vaihtuu paremmaksi. Ei välttämättä yhdellä eikä seuraavallakaan kerralla, mutta mahdollisesti jo sitä seuraavalla. Ja silloinkin nappuloiden päältä saattoi höriä pelkät raejuustot ja syljeskellä nappulat pois. Kun tietää, mitä koira mielellään syö, ja tuntee, että silkan perusruoan tarjoaminen on nälkiinnyttämistä, syöttää - aivan inhimillisesti - edes sitä jotain, ettei pienen surkean ja Shakespeare-näyttelijäkoulutuksen emänmaidossaan saaneen koiran tarvitsisi nähdä nälkää.

Tosiasiassa nirsolle (mutta terveelle!) koiralle toimii parhaiten juur though love. Yksi ruokkija tai ainakin yksi johdonmukainen ruokintasuunnitelma, laadukas ja koiran tarpeita vastaava ruoka ja siinä se.

4. Ruoan ja liikunnan suhde ja ruokintakertojen määrä. Teininä minulla oli aikaa ja halua liikuttaa koiraa aivan reilusti yli minimitarpeen. Loltsi liikkui aika alusta asti vapaana metsissä, hiekkakuopilla, rannoilla ja juoksi, juoksi ja juoksi. Se ei riekkunut samalla tavalla ilman nopeudensäädintä kuin Laika, mutta selkeästi nautti ja kartutti enemmän kilometrejä kuin minä. Silti se sai liikaa ruokaa. Ensinnäkin se jätti useimmiten aamuruoan syömättä, kuten yllä kerroin. Kuuntele koiraasi on hyvä ohjenuora, joten sitä olisi kannattanut noudattaa ja jättää ruoka pois jo aiemmin. Siirryin kuitenkin lopulta yhteen ruokintakertaan ja jos se itsessään auttoi. Liian isojen aterioiden tarjoamisesta en ole tainnut päästä vieläkään oikein eroon. Olen ilmeisesti aika huolella traumatisoitunut vuosien ruokataistelusta, joten haluan koiran syövän joka kerta ja paljon, mikä ei tietysti toteudu, jos se on jo kylläinen. Nyt ruokkisin nirsoa koiraa tarjoamalla sille määrällisesti ensin ennemmin liian vähän kuin paljon ruokaa (pl. erityistapaukset) ja kasvattamalla annosta sitä mukaa kuin se olisi järkevää.

Ylipäätään isoa osaa koirista liikutetaan liian vähän. Remmilenkki on liikuntaa vain, jos siitä tehdään sellaista. Koirapuistovierailu on liikuntaa, jos koira tekee muutakin kuin kuseksii puiston täyteen senssiviestejä. Agility ei ole liikuntaa - tai on, mutta valmis suoritus on tavoite, jota varten treenataan eikä se varsinaisesti vaikuta päivän rasittavuuteen. Toki agility-koiran energiantarve on yleisesti ottaen sohvaperunaa suurempi, sillä kisa- ja harrastuskunto pitää hakea jostain joka tapauksessa, ja pelkältä agility-kentältä se ei tule. Kärjistetysti sanottuna nirson koiran tunnin kusilenkki kannattaa vaihtaa samanmittaiseksi pyörälenkiksi ja katsoa, miten ruoka sinä päivänä maistuu. Loltsista huomaa yhä edelleen lepopäivät: niiden jälkeen siihen ei kannata yrittää ahtaa isoa ateriaa.

5. Hormonitoiminta. Steriloinnin myötä Loltsin ruokahalussa tapahtui iso muutos parempaan päin. Hankittu paino myös pysyy ja koira on terveemmän ja elinvoimaisemman tuntuinen käteen.

Noiden karkeasti viiteen jaetun syyn vuoksi Loltsi söi huonosti eikä syö vieläkään aina niin kuin minusta ideaali koira syö, mutta vinksauksensa kullakin. Jos nyt saisin Loltsin kaltaisen koiran, joka alkaa nirsoilla, vähentäisin sen ruokamäärää (ravintosisällön kärsimättä) hoidettuani sen mahdolliset terveysongelmat pois alta. Nirsouden taustallahan voi olla edellä mainittujen syiden vuoksi myös ruoka-aineallergia tai useampi tai ongelmat ruoansulatuskanavassa, suussa tai nielussa. Lisäksi hormonitoiminta voi aiheuttaa joko syömättömyyttä tai paino-ongelmia suuntaan tai toiseen. Ikäkin vaikuttaa ja esimerkiksi nuori koira on monesti hoikka ja massaton verrattuna samanrotuiseen kypsään koiraan.

 
Mainitsin tekstin alussa Laikan hidastelevan kupilla aina joskus. Sillä todella on mietiskelevä tapa syödä, ei mitenkään nokkaansa nyrpistelevä, vaan enemmänkin keskeytyksille altis ja kulinaristinen. Aivan kuin se miettisi lihan sen päivän kypsyysastetta tai nappuloiden koostumusta. Mitään yhteyttä tiettyihin ruoka-aineisiin tällä ei ole, vaan joskus sattuu sellaisia päiviä, jolloin karvainen ruokakriitikko on paikalla. Elämme kuitenkin varsin hyviä päiviä ruoan suhteen: Paavo syö omalla tahollaan Lappeenrannassa kuten ennen ja tytöt täällä Vantaalla syövät molemmat, no, omalla tyylillään, Laika hyvin ja Loltsi vaihdellen, mutta kuitenkin niin säännöllisesti, että minun tarvitse kantaa huolta sen painosta tai hivenainepuutoksista. Nappulat turvotan ja mössään muun ruoan (yleensä lihan) sekaan ennen tarjoilua. Pääasia, että ruokailu on joka osapuolelle ilon asia ja kaikin puolin rento hetki.

Kalenteri

Lisäsin blogin sivupalkkiin kalenterin motivoimaan allekirjoittanutta ihmisten (tai koirien ilmoille). Toistaiseksi lista näyttää aika kehäkäytöspainotteiselta, mutta todennäköisesti ainakin pari mätsäriä menevät ihan turisteillessa, enkä erkkariinkaan ilmoita koiria kehään.

Blogin pienten muutosten ulkoasu aalto jatkuu lähitulevaisuudessa, kunhan saan aikaiseksi uudistaa koirien esittelytekstit ja kirjoittaa jonkun pätkän itsestänikin.

Värikeskustelua - jälleen

Keskustelu on hyvästä koiramaailmassakin, varsinkin kun tehdään päätöksiä elävistä eläimistä ja linjataan, mitä toiset saavat tai mitä heidän pitäisi niiden kanssa tehdä. Joskus pieni enemmistö tekee vähän onnettomia päätöksiä, kuten villakoirien nykytilanne osoittaa. Facebookin ryhmissä ei tarvita kuin utelias esittämään muutama kysymys, joihin voi vastata faktoilla ja kohta seisotaan sääriä myöten samassa soossissa kuin 16 edellistä kertaa. Toistonkesto tiettyjen ilmiöiden kohdalla alkaa olla jo koetuksella, mutta ajattelen yhä edelleen, että ihmiset ansaitsevat faktoja. 

Villakoirat kantavat kuvioita, ne yksiväriset. Eivät kaikki, mutta osa. Joo, vaikka koiran taustalla olisi sukupolvi toisensa jälkeen yksivärisiä koiria. 

Monivärisiä saattaa syntyä yksivärisistä, yleensä väriristeytyksistä (esim. musta-aprikoosi voi tuottaa soopelia, brindleä ja black & taniä), mutta joskus myös harmaa-harmaa-risteytyksistä.

Villakoiralla ei ole yhtäkään väriä, johon liittyisi terveysongelmia. Joillakin roduilla siniseen väriin voi liittyä nk. sinisen koiran syndroomaa, villakoirilla sitä ei ole tavattu. Villakoirakantaa ei kuulu merle-geeniä, mutta USA:ssa on merlejä kasvattavia kenneleitä. Merle on roturisteytyksen tulos ja jos joku muuta väittää, se valehtelee.

Villakoiralla mahdolliset värit ovat seuraavat: musta ja sen diluutio sininen, ruskea ja sen diluutio liila (joka on käytännössä harvinainen eikä sille ole rotutyypillistä nimeä, osa liiloista tn. sekoitetaan ruskeiksi), harmaa ja punainen-aprikoosi-creme-valkoinen-jatkumo (geneettisesti sama väri). 

Villakoirilla on genomissaan ainakin tanpoint-, soopeli- ja brindle-kuvio. Lisäksi villakoirilla esiintyy osittaista pigmentin puutosta, mikä tekee koirasta enemmän tai vähemmän valkokirjavan. Villakoirilla esiintyy erilaisia valkokirjavuuden asteita.

Villakoiran rotumääritelmä ei tällä hetkellä hyväksy kuin mustan, ruskean, punaisen, aprikoosin, valkoisen ja harmaan värin. Sinistä ei ole kirjattu rotumääritelmään, mutta osa sinisistä rekisteröidään harmaina ja niitä on näyttelytetty menestyksellä (tähän voi kukin päässään asettaa kyseenalaistuksen rotumääritelmän ja näyttelyiden välisen logiikan suhteen). Harmaissa on koiria, joilla on enemmän tai vähemmän selkeä tanpoint-kuvio (silver & white / harmaa valkein merkein). Osalla kuvio on niin laaja tai rajoiltaan epäselvä, että sitä ei erota, ellei ole harjaantunut etsimään sitä. Villakoirien turkki on tässä oma häiriötekijänsä. 

Rotumääritelmä ei siis hyväksy isoa joukkoa (puhutaan pitkälti yli kymmenestä - en jaksa laskea - variaatioineen, osa on harvinaisempia) väriä. Melko hiljattain, siis 2000-luvulla siihen on kuitenkin hyväksytty mm. punainen, joka irrotettiin aprikoosista omaksi värikseen. Mikään ei tosin oikeasti muuttunut, koska kyse on vahvemman sävyisestä väistyvästä keltaisesta ja näyttelyissäkin punaiset juoksevat samassa kehässä aprikoosien seassa. 

Henkilökohtaisesti en aio soittaa mihinkään ja reklamoida, kun paskan möivät - tai siis kirjoittivat. Koiramaailmassa ei kannata uikuttaa niille, joilla usko FCI:hin on vahvempi kuin keskivertokorealaisella johtajaansa. Uskon siihen, että ihminen, koiranomistaja, pennunostaja tai kasvattaja, osaa tehdä päätöksensä faktojen pohjalta, jos yleinen ilmapiiri sen sallii. Tiedän, miten paradoksaalista tällaista on kirjoittaa blogissa, joka jos jokin on yhden mielipiteen lähde ja valtakunta. Mutta hei, onneksi emme asu diktatuurissa (paitsi ehkä kennelmaailmassa), vaan mielipiteen- ja sananvapaus on jokaisen perusoikeus. 

Mut hei, taas ensi kertaan, koska se tulee väistämättä kuin harjakone kohti ripulikastikkeita keväällä (näistä kahdesta odotan enemmän häviäviä kakkoja).

Uimisesta ja epävarmuudesta

Teinivelhokoira kuivattuna odottelemassa muita. Korvissa soi kylpyläkäynnin jälkeen, kun mukana on viisi puudelia, joista kolme on isoa ja joka iikka on pakko föönata kuivaksi. Mekkala on sen mukainen.

Kävimme taas villisporukalla Hyvinkään Onnenkoirassa uimassa. Päätin tällä kertaa heivata uimaliivin ja antaa Laikan uida omineen. Laika päätyi lähinnä höheltämään muiden perässä ja noutamaan palloja varpaankastelusyvyydestä, joten erityisen rasittava kerta ei ollut kyseessä. Koira oli tällä kertaa itsevarmempi kuin viimeksi ja tepasteli innolla altaalla ja ihmetteli, miten kaverit loikkivat rampilta veteen ja jopa pöllivät siilipallot nenän edestä (törkimykset). Hinku altaaseen sillä oli kova, mutta kantti ei oikein vielä riittänyt viimeiseen ponnistukseen syvemmälle. Sekin varmasti ajan myötä tulee. Ajattelin edistää sitä viemällä Laikaa Hyvinkää-kertojen välillä Helsingin altaaseen uimaan uittajan kanssa, jos se sitä kautta saisi itsevarmuutta sisäuinteihin. Luonnonvesissähän se ehti viime kesänä muutamaan otteeseen uidakin. 

Laika on viime aikoina käyttäytynyt hetkittäin epäluuloisesti. Juttelin sen kasvattajan kanssa taannoin mm. Laikan isästä, jolta tyttärensä on perinyt ilmeisesti paljonkin piirteitä. Laika vaikuttaa kokonaisuudessaan verrattain hitaasti kehittyvältä, mitä en pidä ollenkaan epätyypillisenä pidättyväiselle koiralle. Arkahan se ei missään tapauksessa ole, ei ihmisten, alustojen tai muunkaan suhteen, enemmän tarkkailijatyyppi kuin maailmoja syleilevän avoin. Loltsin käytös vuosia sitten oli aivan täysin eri kaliiberia: reaktiot olivat dramaattisia ja palautuminen stressistä hidasta. Laika on nyt täyttänyt vuoden eikä se ole juossut ensimmäisiä juoksujaan, joten se oletettavasti tasoittuu vielä, jolloin esimerkiksi epävarmuus mennä uimaan vieraassa paikassa tai hämmentyneisyys superrämisevässä bussissa menevät ohi.