Oikean takajalan trimmaaja kasvaa

Trimmasin Loltsin. Totesin saman asian, jonka totean joka kerta: osaan trimmata siitä riittävän hyvin lähinnä oikean takajalan. Harjoittelua on nyt takana seitsemän vuotta eli trimmauskertoja on plakkarissa aivan n00bia enemmän. Koska en harrasta näyttelyitä, trimmaan lähinnä koiran hyvinvoinnin ja oman mielenkiinnon vuoksi ja naureskelen partaani omalle oikean jalan kerimistaidolleni. Jotain kehitystä sentään on vuosien saatossa tapahtunut, mutta samalla oma vaatimustaso on noussut. Ehkä joskus pystyn saksimaan koirani samaan lopputulokseen kuin Heini. Icon ja Rion turkit on varmaan trimmattu keksimälläni epoksi-dremel-metodilla (kasta koira epoksiin, sen jälkeen hio pinta sileäksi), koska en keksi muuta järjellistä selitystä poikien makeille pehkoille.

Tosiaan, olen trimmannut Loltsia seitsemän vuotta. Se on yhdeksän ja ollut minulla kaksivuotiaasta. Tajusin sen tänään mätsärissä tavatessani lukiokaverini ja verestellessäni kuulumisia, ja nyt myöhemmin postatessani Facebookkiin vuosien trimmaussaavutustani. Mihin nämä vuodet ovat menneet ja kuka on heittänyt koko koirallisen elämäni alkuasetelman päälaelleen? Olin pahimmassa teini-iässä saadessani aikuisen Loltsin. Nyt olen ainakin jollakin mittapuulla aikuisiässä ja minulla on teini-ikäinen koira. Miten valtavasti olen oppinut ja miten valtavasti onkaan opittavaa! Jos koirahistoriani kiepsauttaisi päälaelleen ja siirtäisi Laikan ensimmäiseksi koirakseni ja Loltsin kolmanneksi, olisi moni asia mennyt varmaan hyvin toisin. Olisiko kahdesta teinistä kasvanut kahta edes jollakin mittapuulla järkevää aikuista?

Pidän koirien kasvattavasta vaikutuksesta. Liikutun aina, kun kuulen lasten kasvavan koirien tai ylipäätään eläinten seassa, vaikken muuten juuri lapsista (tai ihmisistä sen paremmin) piittaakaan. Jostakin syystä koirien kanssa pystyn olemaan nöyrempi kuin muutoin: perfektionistinen puoleni saa kyytiä, kun paletissa on toinen elävä olento ja tekemäni valinnat vaikuttavat siihen suoraan. Olen velvollinen kuuntelemaan sen sanatonta ääntä. Loltsi on opettanut minut hyvään alkuun eläinten kanssa. Miten kuunnellaan herkkää, ehkä traumatisoitunutta eläintä ja miten sille annetaan oma ääni ja tilaa. Miten luovutaan omista tavoitteista ja luodaan yhdessä uusia. Miten suuri merkitys on aitoudella, läsnäololla ja koira-ohjaajasuhteella.

Olisin varmasti oppinut tästä paljon myös toisen tyyppisen ensimmäisen koiran kanssa, mutta Loltsi haastoi alusta asti. Se teki sen hiljaa ja monesti se jäi kaikilta muilta kuin minulta huomaamatta, sehän toimi kuin unelma sivustakatsojan silmään. Se ei ollut illuusio, kyllähän se toimikin, mutta työtä se vaati - ja tietyllä tapaa vaatii yhä edelleen. Laika on toisentyyppinen, se on minulle monella tapaa erittäin sopiva koira, energinen, aina valmis humoristi, joka tekee sata lasissa kaiken. Joku voisi pitää sitä varsinaisena riesana koiraksi, mutta minusta se on kaikessa tarmokkuudessaan maailman helpoin koira. Paavo on aikamoinen väliinputoaja, se on herrasmies, joka toimii missä vaan, miten vaan. Ehkä tämän vuoksi se on ollut aina leimallisesti "isänsä poika". Paavo ei ole missään tapauksessa hajuton ja mauton, kaikkea muuta, mutta sen suurin kiintymyksen kohde ruoan ja pehmeiden huonekalujen lisäksi lienee isäni minun sijaan.

 Te kolme olette tärkeintä, mitä maa päällään kantaa.