Toisenlainen frendi

Olin koirien kanssa tänään matkalla työpalaveriin, kun Tikkurilasta samaan junanvaunuun astui lyhyenläntä ja hyvin iloinen kerjäläisnainen. Huomattuaan koirat hän tuli istumaan viereeni ja Loltsi varsinkin innostui tästä, nuoli naisen käsiä ja heilutti häntäänsä. Naisen asetuttua hän pyysi Loltsia syliinsä ja sehän meni, otti oikein asennon ja oli ylpeänä. Nainen jopa otti kuvia itsestään Loltsi kainalossa kamerakännykällään. Laikan parta tuntui olevan hänen mielestään todella hauska, samoin Loltsin etuheitto, mikäli ymmärsin oikein, meillä kun oli kielimuuri.

Sain hiljan kuulla, että Loltsin ja Paavon lähteminen entisen paikkakunnan kaverikoiraryhmästä jätti valtaisan aukon, jota kukaan ei ole toistaiseksi pystynyt täyttämään. Paavo on ilmeisesti tekemässä äitini kanssa paluuta sille saralle ja näköjään Loltsi jatkaa harrastusta epävirallisemmissa merkeissä. Tämänpäiväisen kohtaamisen kaltaisten hetkien jälkimainingeissa elän aikamoisessa hetkittäisessä epäuskossa, kun muistelen sitä arkaa, pienenpientä ja pienemmäksi tekeytyvää koirasta, joka Loltsi joskus oli. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin ja kirjoitan varmasti vastedeskin, sillä tuskin lakkaan ihmettelemästä oman elämänsä pientä sankarikoiraa.