Hyvä ruoka, parempi mieli

Vuosien koiraharrastuksen aikana olen ehtinyt nähdä ruokintatrendien muutoksen. Joku sata ja puoli vuotta harrastanut varmaan osaisi kertoa ruokintakulttuurin murroksesta todella pitkällä aikajänteellä, mutta jo pelkälle 2000-luvulle on tuntunut mahtuvan monenlaista. Kun imin tietoja pikkuisena kirjaston yleisluontoisista koirakirjoista, siellä useimmiten esiteltiin erilaisia valmisruokavaihtoehtoja ja toisinaan kotiruokaa ja näitäkin hyvin pinnallisesti. Aloittaessani koiraharrastuksen Loltsin tultua kuvioihin, tiesin ruokinnasta hyvin vähän mitään hyödyllistä tai perustavanlaatuista. Billinghurstilainen BARF oli kovassa huudossa. Se alkoi luonnonmukaisuusmarkkinoinnillaan kiinnostaa minuakin. Loltsi ei koskaan (onneksi) barffannut tiukasti tai tyylipuhtaasti, mutta BARF-ilmiö synnytti aidon kiinnostuksen koiran ravitsemusta kohtaan.

En esittele tässä niitä muutamaa laskua, joita ruokinnan takia olen tehnyt enkä jaa ruokintamääriä, koska siitä ei ole hirveästi itua koirien yksilöllisten tarpeiden takia. Loltsin ja Laikan kuppeihin päätyvää lopullista ruokamäärää säätelee vakaa näppituntuma. Eri ravintoaineiden tarpeet on kuitenkin laskettu, jotta ruokinta kattaisi kaiken tarpeellisen. Perustietoa koiran ravitsemuksellisista tarpeista etsivän kannattaa kääntyä tähän Facebook-ryhmään, Katiskaan, ja esimerkiksi tämän tai tämän kirjan puoleen lähdekriittisellä otteella. 

Loltsi on ehtinyt syödä nappulaa, nappulaa perinteisin lisukkein (lihaa, raejuustoa, piimää...), erilaisia koirapuuroja, NEUta, teinin hörhöbarffia ja nyttemmin 80/20-mallilla lihaa ja elimiä sekä nappulaa ryyditettynä tarpeellisilla lisäravinteilla. Laika on syönyt pentulaatikosta asti sekaravintoa, 7-viikkoisesta se on kasvanut 80/20-mallilla.Tulevaisuudessa minua kiinnostaa koirien siirtäminen kokonaan raa'alle, toistaiseksi menemme tällä edullisella ja käytännöllisellä systeemillä.

Loltsin ja Laikan ruokavalio koostuu yksinkertaisesti lihasta (useimmiten sika-nautaa), eläinrasvasta (tällä hetkellä lammasta, usein sikaa ja lohiöljyä), kalasta, sisäelimistä (maksa, munuainen), kananmunista, lisäravinteista (sinkki,  D₃, merilevä=jodi, kalsium, magnesium, kalium, B-ryhmä ja glukosamiini) ja nappulasta (mitä milloinkin). Laika nautiskelee myös palautusjuomaa (ks. tämä linkki). Osa pitää sen käyttöä tarpeettomana, mutta minusta se on rankan, anaerobisen suorituksen jälkeen perusteltua. Sekoitan sen itse. Lisäravinteita koirat syövät siksi, että perusruokavalio (edes se tasapainotettu nappula) harvoin kattaa esimerkiksi sinkin ja D:n tarvetta. Laikan urheilullinen elämäntyyli vaatii toki sekin kropalta ja ruokavaliolta oman veronsa.

Toisinaan ruoka on kypsennettyä, mutta useimmiten ei. Jos keitän itselleni kananmunia, keitän yleensä reilummin kerralla ja annan osan koirille. Käytännössä kypsentämisellä ei saavuteta mitään haittaa, ennemminkin pientä hyötyä, mutta raa'an antaminen on käytännöllisempää, kun ruoka kulkee pakastimesta tai jääkaapista suoraan kuppiin. Säilön sapuskat pienessä arkkupakastimessa, joskin osa lihoista on kulkeutunut jääkaappi-pakastimen pakastinosaan, kun sellainen löytyi uudesta asunnosta.

Lihojen ym. ostopaikka vaihtelee. Tällä hetkellä pakkasessa makaa kymmenkunta kiloa Prismasta ostettua Oscarin koirille tarkoitettua sika-nautaa kilon pötköissä. Toisinaan tilaan lihat kotiin Vauhtiraksulta, harvakseltaan haen Kennelrehulta. Lampaanrasva on F-animalin valikoimista, kun pääsin sinne taannoin Erican peesissä. Elimet hankin myös Prismasta, sillä viimeksi mm. munuaisia löytyi tarjouksesta. Loota jauhettua maksaa kestää meidän taloudessa sangen kauan, joten ostin pakkaseen myös sitä. Kananmunia ostan tarpeen mukaan vähän mistä sattuu. Nappula on tällä hetkellä Hau-Haun pentunapuskaa banaalisti Tarjoustalon hyllystä. Pentunappula on Loltsin nappulakokofiksaation takia hankittua. Lisäravinteita olen hankkinut viimeksi Sporttimekan kautta.

Koirani syövät paremmin kuin minä. Kyse ei ole niiden ruokiin käytettävästä rahamäärästä, vaan laadusta ja siitä, että pyrin aidosti antamaan niille optimiravintoa. Iso ero on jo siinä, etten syö itse lihaa lainkaan, mikä olisi koiralle kohtuuton ruokavalio. Moni kritisoi laskemista ja lisäravinteita liian vaikeana. Kävin lukiossa lyhyen matikan varsin kamalilla arvosanoilla piirtäen viimeiseen kurssikokeeseen kaikkea muuta kuin numeroita, ja olen onnistunut laskemaan koirieni tarpeet. Se tapahtuu kerran, joten vaiva ei ollut iso. 

Luonnonmukaisuus ei ole minulle koiranruokinnassa mikään erityinen arvo. Koira on ihmisen jalostama kesyeläin, jonka olen itsekkäistä syistä halunnut itselleni lemmikiksi. Äärimmäisen harva eläin elää luonnossa pitkän elämän saaden oikeasti kaiken tarvitsemansa ravinnostaan. Luonnossa aliravitsemus, määrällinen ja laadullinen, on yleistä ja tappaa eläimiä jatkuvasti vaikuttaen välillisesti myös tautikuolemiin (heikkolaatuinen ravinto aiheuttaa vastustuskyvyn alentumista, joka taas altistaa ennenaikaiselle kuolemalle, jos sattuu huono tuuri). Lajityypilliset vaatimukset ovat asia erikseen. Yksilölliset tarpeet ovat asia erikseen. Ero luonnonmukaisuuteen on muutakin kuin semanttinen. Olen ihalunnut itselleni lemmikkikoiria ja vähintä, mitä voin niille tehdä, on tarjota niille niiden tarpeet täyttävää ravintoa, varsinkin, kun harrastus- ja liikuntavalinnoillani vaikutan aktiivisesti siihen, mitä ne tarvitsevat.

Double the nabul

Syödään meillä muutakin, mutta otsikko ainakin stemmaa kuvan kanssa.

Aion tehdä poikkeuksen omiin ruokintaperiaatteisiini ja kokeilla ruokkia tytöt kahdesti päivässä ja katsoa, mitä siitä seuraa. Punnitsin Laikan kuvausten yhteydessä ja se oli laihtunut muutaman sata grammaa ja se tuntuu kyllä käteenkin. Se syö sen verran hyvällä ruokahalulla, että uskon aamuaterian uppoavan hyvin. Loltsi syö aikaisin huonosti, mutta eiköhän ruoka kaverin kupissa herätä senkin vatsan kurnimaan. Ruokintarutiinin muutoksen olisi tarkoitus tarjota yksinkertaisesti riittävät palikat lihasten kasvulle ja energiansaannille. Ropsautan Laikan kuppiin jatkossa myös energiatiheämpää sapuskaa, kananmunia, lihaa ja rasvaa, vaikkei se millään höttöpöpöllä ole tähänkään mennessä elänyt.

Lisäsin sivupalkkiin nyt linkkilistan. Lista on vielä tynkä, mutta laajennan sitä sitä mukaa, kun muistan ja törmään mielenkiintoisiin blogituttavuuksiin.

Loltsi opettaa: nirson koiran ruokinnan karikot

Puhutaanpa ruoasta.

Minulla on kolmen koiran jengissä kolme erilaista syöjää: mitä tahansa (myös omenaa, hunajaa, terveyssmoothieita ja jalapenoa) syövä ajoittainen hituri, jolla ei ole ollut paino-ongelmia, entinen kaloripommiahmatti, joka on nykyisin vain ahmatti, ja vuosia huonosyömäinen ja laiha otus, josta on sittemmin tullut ruoalle persompi, mutta edelleen omasta mielestään laatutietoinen lady. Keskityn nyt eritoten viimeiseen, Loltsiin, koska Laikan ja Paavon suhteen en ole joutunut tappelemaan viheliäisen nirsouden ja syömättömyyden kanssa.

Loltsi on taustoiltaan, kuten on todettu, kodinvaihtaja. Se tuli minulle ollessaan juuri ja juuri kaksi. Se oli synnyttänyt ainakin yhden pentueen entisellä omistajallaan. Minulle tullessaan se oli huonossa kunnossa fyysisesti ja vaikka osa nartuista näyttää pentuprojektin jälkeen vähän vähemmän viehättävältä, oli Loltsi suorastaan luuviulu ja toivon, että edes pennut olivat saaneet jotain syödäkseen. Alku ruoan suhteen oli aika auvoisa. Ensimmäinen ruokapussi jotakin lähimarketin nappulaa upposi kuin suonsilmään, oli mukana lisuketta tai ei. Se söi nopeasti, monesti sitä vauhtia, että oli tukehtua. Sen koko olemus ruokintatilanteissa huusi paitsi nälkää myös kauhua siitä, että ruoka lähtee kävelemään. Tämä tasaantui nappulasäkin huvetessa ihan normaaliksi ahneudeksi ja pikkuhiljaa se alkoi jättää ruokia väliin, yleensä aamuaterian.

Sillä ei ollutkaan enää huutava nälkä, koska sen elimistö alkoi tottua säännölliseen ruokarytmiin eikä ruokakaan kadonnut enää naaman edestä. Edellisessä kodissa sen vei todennäköisesti joku perheen muista koirista. Tai sitten sitä ei tarjottu säännöllisesti ollenkaan. Tästä tapahtumakulusta alkoi joka tapauksessa monen vuoden taistelu nirsoutta ja alipainoa vastaan.

Jälkikäteen ajateltuna ja enemmän koirien ruokintaan perehtyneenä on paljon helpompi huomata, missä on kaahattu ojaan. Loltsin merkit olivat päivänselvät, mutta kokemattomalle ne aukesivat vasta ajan kuluessa.

1. Stressi. Eläimelle on luonnollista vältellä syömistä, kun se on riittävän stressaantunut. Käytän makupaloja koiran toimintakyvyn indikaattoreina, koska ne toimivat. Jos koira pelottavassa tilanteessa kieltäytyy sille tarjotusta herkusta, sen toimintakyvyn rajat ovat tulleet vastaan ja kouluttaminen on hyödytöntä, ellei koiran kierroksia lasketa. Mitä stressialttiimpi koira on, sitä matalammalla sen luonnollinen kynnys väistää ruokakupilta siis on. Aika selvää, eikö?

Stressi on suurimpia syitä, mikä sai Loltsin väistämään sinänsä herkulliselta aterialta. Paine ruokakupilla valitettavasti kasvoi aikaa myöten turhan suureksi, koska aloin itse kehittämään paineita koirani syömisestä. Lisäksi keittiössä hääri yleensä vielä jompikumpi vanhemmistani maustaen tilannetta houkuttelemalla Loltsia kohti kuppia, mikä lähes takuuvarmasti pahensi tilannetta. Käytännössä vahdin haukkana keittiönpöydän ääressä Loltsin syömistä - tuijotin varmaan niin, että lattiaan olisi tullut reikä, jos katseen tiellä ei olisi ollut koiraa. Niin herkän koiran kuin Pötin ei tarvinnut montaa kertaa huomata yllään mollottava omistaja ennen kuin se alkoi riiputtaa häntää, kun kuppi ilmestyi esiin.

Stressi helpottui, kun keittiö rauhoitettiin Loltsin syömisen ajaksi. Siirryin itse näköyhteyden päähän olohuoneeseen ja se sai syödä minkä söi ja kuppi otettiin pois, yleensä vartin päästä syömisen aloittamisesta. Positiivisten kokemusten myötä tilanteista tuli paljon helpompia.

2. Kilpailu ja sen puute. Syömisen Suomen mestarin Paavon tulo taloon muutti Loltsin syömistahtia. Paavo intoili ruoasta, sen mielestä ruoka-aika oli paras aika ja sillä oli aina kannat katossa, kun ruokakuppi kolisi. Joskus se myös kävi kolistelemassa sitä ihan oma-aloitteisesti. Kun se sai ruokaa, se söi nopeasti ja mitä vaan, ja alkoi sen jälkeen kyttäillä vieraisiin pöytiin. Parin pelivirheen jälkeen Loltsi tajusi, että betoniporsaan näköinen painonvartija muuten tulee ja tuhoaa sen, mitä kupissa on, oli sitä miten paljon vain ja alkoi pistellä ruokaa käkättimeen aivan eri vauhtia kuin ennen. Alun paniikinomaiseen hotkimiseen se ei enää kuitenkaan mennyt.

3. Nirsous - peritty ja opittu. Nirsous valitettavasti periytyy ja se on valitettavan yleistä varsinkin pienillä villakoirilla. Aikuisena muuten terve, mutta jatkuvasti huonosyömäinen koira (joka kieltäytyy systemaattisesti myös laadukkaasta ruoasta ja sillä on muuten ruokinnan ja liikunnan suhde kunnossa) ei ole mielestäni jalostuskoira, ellei sen ominaisuuksissa ole muuten jotain aivan ylenpalttisen upeaa. Harvalla on. Nirsous on valtavan laaja ongelma sekä rodussa että yksilön elämässä, ja mitä vähemmän on ruokintaan perehtynyt, sen hankalampaa eläminen sen kanssa tuntuu olevan, vaikka ratkaisut sinänsä ovat melko yksinkertaisia. En haluaisi lisätä nirsoja koiria. Toivoisin, ettei kukaan niin tekisi - tai ensin kannattaisi ainakin perehtyä asiasta puhuviin koiranomistajiin, joille valtavan epäluulon lähde tuntuu olevan koira, joka ei syö mitään. Lisäksi aktiivisesti harrastavana ruoalla motivoitava koira on aika must.

En tunne Loltsin sukua. On melko oletettavaa, että siellä on nirsoja koiria. Lisäksi Loltsi onnistui oppimaan, että välttelemällä sen mielestä sopimatonta ruokaa, jossain vaiheessa tarjonta vaihtuu paremmaksi. Ei välttämättä yhdellä eikä seuraavallakaan kerralla, mutta mahdollisesti jo sitä seuraavalla. Ja silloinkin nappuloiden päältä saattoi höriä pelkät raejuustot ja syljeskellä nappulat pois. Kun tietää, mitä koira mielellään syö, ja tuntee, että silkan perusruoan tarjoaminen on nälkiinnyttämistä, syöttää - aivan inhimillisesti - edes sitä jotain, ettei pienen surkean ja Shakespeare-näyttelijäkoulutuksen emänmaidossaan saaneen koiran tarvitsisi nähdä nälkää.

Tosiasiassa nirsolle (mutta terveelle!) koiralle toimii parhaiten juur though love. Yksi ruokkija tai ainakin yksi johdonmukainen ruokintasuunnitelma, laadukas ja koiran tarpeita vastaava ruoka ja siinä se.

4. Ruoan ja liikunnan suhde ja ruokintakertojen määrä. Teininä minulla oli aikaa ja halua liikuttaa koiraa aivan reilusti yli minimitarpeen. Loltsi liikkui aika alusta asti vapaana metsissä, hiekkakuopilla, rannoilla ja juoksi, juoksi ja juoksi. Se ei riekkunut samalla tavalla ilman nopeudensäädintä kuin Laika, mutta selkeästi nautti ja kartutti enemmän kilometrejä kuin minä. Silti se sai liikaa ruokaa. Ensinnäkin se jätti useimmiten aamuruoan syömättä, kuten yllä kerroin. Kuuntele koiraasi on hyvä ohjenuora, joten sitä olisi kannattanut noudattaa ja jättää ruoka pois jo aiemmin. Siirryin kuitenkin lopulta yhteen ruokintakertaan ja jos se itsessään auttoi. Liian isojen aterioiden tarjoamisesta en ole tainnut päästä vieläkään oikein eroon. Olen ilmeisesti aika huolella traumatisoitunut vuosien ruokataistelusta, joten haluan koiran syövän joka kerta ja paljon, mikä ei tietysti toteudu, jos se on jo kylläinen. Nyt ruokkisin nirsoa koiraa tarjoamalla sille määrällisesti ensin ennemmin liian vähän kuin paljon ruokaa (pl. erityistapaukset) ja kasvattamalla annosta sitä mukaa kuin se olisi järkevää.

Ylipäätään isoa osaa koirista liikutetaan liian vähän. Remmilenkki on liikuntaa vain, jos siitä tehdään sellaista. Koirapuistovierailu on liikuntaa, jos koira tekee muutakin kuin kuseksii puiston täyteen senssiviestejä. Agility ei ole liikuntaa - tai on, mutta valmis suoritus on tavoite, jota varten treenataan eikä se varsinaisesti vaikuta päivän rasittavuuteen. Toki agility-koiran energiantarve on yleisesti ottaen sohvaperunaa suurempi, sillä kisa- ja harrastuskunto pitää hakea jostain joka tapauksessa, ja pelkältä agility-kentältä se ei tule. Kärjistetysti sanottuna nirson koiran tunnin kusilenkki kannattaa vaihtaa samanmittaiseksi pyörälenkiksi ja katsoa, miten ruoka sinä päivänä maistuu. Loltsista huomaa yhä edelleen lepopäivät: niiden jälkeen siihen ei kannata yrittää ahtaa isoa ateriaa.

5. Hormonitoiminta. Steriloinnin myötä Loltsin ruokahalussa tapahtui iso muutos parempaan päin. Hankittu paino myös pysyy ja koira on terveemmän ja elinvoimaisemman tuntuinen käteen.

Noiden karkeasti viiteen jaetun syyn vuoksi Loltsi söi huonosti eikä syö vieläkään aina niin kuin minusta ideaali koira syö, mutta vinksauksensa kullakin. Jos nyt saisin Loltsin kaltaisen koiran, joka alkaa nirsoilla, vähentäisin sen ruokamäärää (ravintosisällön kärsimättä) hoidettuani sen mahdolliset terveysongelmat pois alta. Nirsouden taustallahan voi olla edellä mainittujen syiden vuoksi myös ruoka-aineallergia tai useampi tai ongelmat ruoansulatuskanavassa, suussa tai nielussa. Lisäksi hormonitoiminta voi aiheuttaa joko syömättömyyttä tai paino-ongelmia suuntaan tai toiseen. Ikäkin vaikuttaa ja esimerkiksi nuori koira on monesti hoikka ja massaton verrattuna samanrotuiseen kypsään koiraan.

 
Mainitsin tekstin alussa Laikan hidastelevan kupilla aina joskus. Sillä todella on mietiskelevä tapa syödä, ei mitenkään nokkaansa nyrpistelevä, vaan enemmänkin keskeytyksille altis ja kulinaristinen. Aivan kuin se miettisi lihan sen päivän kypsyysastetta tai nappuloiden koostumusta. Mitään yhteyttä tiettyihin ruoka-aineisiin tällä ei ole, vaan joskus sattuu sellaisia päiviä, jolloin karvainen ruokakriitikko on paikalla. Elämme kuitenkin varsin hyviä päiviä ruoan suhteen: Paavo syö omalla tahollaan Lappeenrannassa kuten ennen ja tytöt täällä Vantaalla syövät molemmat, no, omalla tyylillään, Laika hyvin ja Loltsi vaihdellen, mutta kuitenkin niin säännöllisesti, että minun tarvitse kantaa huolta sen painosta tai hivenainepuutoksista. Nappulat turvotan ja mössään muun ruoan (yleensä lihan) sekaan ennen tarjoilua. Pääasia, että ruokailu on joka osapuolelle ilon asia ja kaikin puolin rento hetki.