Suojelusenkelikonsepti

Joskus tekee mieli kirjoittaa Loltsista.

Kävelin muutama viikko takaperin kaverini kanssa pitkin Töölönlahden rantaa. Laika ja Vinski hinkuivat veteen ja perseilivät kilpaa. Loltsia olisi voinut pitää sielläkin vapaana, korkeintaan se olisi sipsuttanut jätskikiskalle tuijottamaan. Puhuimme siitä, missä se nyt on. Loltsin taivaassa on jatkuvasti lämmin, koskaan ei tuule liikaa ja aina on aurinkoista. Ruokaa on tarjolla. Itse asiassa olen ihan varma, että Neira oli sitä vastassa ja vei sen makkaroita sylkevälle lähteelle. Tunsin, kun kyyneleet kävivät silmänurkassa, mutta puhuin lähteestä nauraen. Meidän ihana, viimeinen yhteinen joulu on edelleen pimeän verhon takana. Mutta monesta muusta asiasta voi jo puhua lämmöllä, vaikka sitten väliin itkien.

Oli outoa tajuta, että meidän porukassa on Vinski, jolla ei ole minkäänlaista Loltsi-konseptia. Pentu oli paras päätös, minkä olen taas vähään aikaan tehnyt. Kevät olisi ollut kaksin Laikan kanssa varmasti ihana omalla tavallaan, mutta kuitenkin hyvin erilainen.

 — John Green, kuva Pinterestistä

Loltsista kertovia tekstejä on vaikea selata, joten en tiedä, olenko sivunnutkaan tätä aihetta aiemmin. En usko mihinkään tuonpuoleisiin tosissani. Tai enkeleihin. Mutta uskon kyllä jonkinlaiseen suojelusenkelikonseptiin ja hyvien kokemusta ja muistojen voimaan. Kun Loltsi menehtyi tammikuun lopulla, tämä sekava elämä pysähtyi hetkeksi ja selveni hieman. Ihan kuin olisin tuntenut omat rajani hetken aikaa selvempänä kuin ikinä. Aloin sanoa ponnekkaammin kyllä ja ei, mitä tilanne ikinä vaatikaan. Tein ja teen edelleen typeriä ratkaisuja, mutta teen ainakin omia ratkaisujani. Tai jotain. Minun on helpompi perustella asioita itselleni ja muille, pelkään paljon vähemmän. Ehkä asioille tuli omanlaisensa tärkeysjärjestys. Sain surra suruni omalla tavallani. Yksin, yhdessä, metsässä, keskellä pentuja.

Loltsi on edelleen ihan täysin vieraidenkin ihmisten puheessa. Miten siitä tulikin niin monelle niin tärkeä. Villakoiraryhmässä joku kommentoi sivumennen sen kuolemasta kirjoitettuun viestiin oman edesmenneen koiransa suulla, että Loltsilla on täällä (tuonpuoleisessa) kaikki hyvin ja mä oon sen kaveri. Itkin. Ryhmässä Loltsin kuvia toivottiin kovasti nähtäväksi.

Mulla ei ole tästä huonoa omatuntoa. Huomaan, ettei minun tarvitse selitellä itselleni, miksi itken koiraa. Huomaan, että osan täytyy, joidenkin jopa toisille ihmisille, vaikka kyse on äärettömän henkilökohtaisesta asiasta. Minä menetin. Vaikka menetin koiran, menetin sen mukana paljon hyvää ja kaunista, muutoksia, joita se olemassaolollaan toi elämääni. Omanlaistaan jatkuvuutta, positiivisuutta, iloa, hymyä. Hymyä ihan konkreettisestikin, koska Paavo tai mustit eivät osaa hymyillä.

Aprikoosit villakoirat tuntuvat samaan aikaan sekä tutuilta että vierailta. Loltsi oli persoonallisen näköinen ja oloinen. Laika ja Vinski ovat enemmän koiria. Loltsi oli ehkä menninkäinen tai jotain säteilyä. Loltsi saattoi mennä minne vaan ja olla ensin huomaamaton ja sitten loistaa, musteja ei voi viedä minnekään ilman jytää. Rakastan näistä kaikkia. Paitsi kotiin voin muuten tulla ilman mökää, sillä täällä noista ei kuulu pihaustakaan. Laika kyllä joskus ottaa nojatuolista vauhdit ja jysäyttää päin ovea, mutta kukaan ei hauku.