torstai 21. toukokuuta 2015

Nämä ovat ajatuksiani agilitystä tällä hetkellä


Koiraharrastus on välillä ahdistavaa tai ainakin hämmentävää. Maailma on väärällää tietoa, uskomuksia, intoa ja mielipiteitä. Ne pitäisi käydä aina täikammalla läpi, koska koiraurheilun tärkein palikka, koira, on meidän vastuullamme. Olen kirjoittanut tätä tekstiä nyt yli kuukauden päivät ja se on osa vielä pidempää ajatusten kaarta. Siihen kannattaa suhtautua paitsi sydänverellä kirjoitettuna angstipostauksena myös lajikritiikkinä, koska sille on aihetta.

Agility on perseestä. Se oli suora, sydämen kautta aivoihin verenkierron mukana mennyt ajatus. Todellisuudessa en ole noin jyrkkä, mutta välillä kirjoitan mielessäni jäähyväiskirjeitä lajille.

Kun kirjoitan "en jaksa...", tarkoitan, että minun on vaikea hyväksyä tai ymmärtää.

En jaksa loppuun treenattuja koiria. En jaksa sitä, että tunnin mittaisesta ohjatusta vuorosta venytetään treeniaikaa pitkälle toista tuntia, treenataan samassa treenissä yhteensä montakymmentä toistoa eri asioita. Kiihdytyksiä tulee ja tulee ja tulee. En jaksa kiirettä pentujen kanssa. En jaksa koiria, jotka juoksevat reikä päässä, mutta eivät todellisuudessa osaa mitään, koska kukaan ei opettanut. En jaksa sitä, kun koiria treenataan niin, että niiden oppimisikkuna hiipui jo tunti sitten.

En jaksa vanhanaikaisia opetusmetodeja, pakottamista, härskiä ympäristönrajausta, tarpeetonta hihnaa treenikentällä. Monen koira "kestää palautetta", mikä ilmeisesti tarkoittaa sitä, että se on peruskoira, jolle sitä sitten täytyy antaa. (Disclaimer: en ole pyhimys, vain ihminen. Mulla on isot tunteet ja monesti kihisen kiukusta ja ärjäisen sille perssilmällä puskasta tuijottavalle Laikalle, että tännenytsieltäheti. Mutta monesti tämän kritisoiminen aiheuttaa kohinaa ja vastarintaa ihmisissä. Aiheutti mussakin.)

En jaksa sitä tosiasiaa, että jos turvallisuusnäkökulmia miettivään keskusteluun ajaa joku setämies keulimaan ilmeisesti extremeimmällä ajatuksellaan koskaan ja ehdottaa, josko koirat seuraavaksi käärittäisiin kuplamuoviin ja kisattaisiin vaahtokarkkiesteillä. Että ei alenneta niitä estekorkeuksia, kun koirat menee sitten niin kovaa ja pienet bortsut on sitten mediluokassa ja kyllä sitten itkettää. Agility ei ole kaikille koirille sopiva laji, joten sen varjolla voidaan ottaa riski niiden lähtökohtaisesti sopivien hajottamisesta. Kyllä ennen oli paremmin, kun tiedettiin vähemmän ja koirat sai hajottaa miten halusi.

Agility ei toden totta sovikaan kaikille. Laikan etupää on terve ja kuvautin siltä myös olkanivelet, jotka joutuvat agilityssä kovalle rasitukselle. Mutta sen etupää ei ole erityisen hyvin rakentunut, vaan olkavarsi on suora. Onko sekään passeli agility-eläin? Kuinka kovaa toispuoleista hittiä se ottaa tullessaan esim. tiukalla niistolla kääntyen hypyn yli, jolloin se tulee väistämättä toinen etujalka kauan ennen toista edellä maahan? Se on kevyt ja sillä on erinomainen koordinaatio, mutta miten paljon sekään pelastaa?

En jaksa niitä ohjaajia, jotka laittavat koiransa ylittämään itsensä kerta toisensa jälkeen, vaikka takana on monen kauden tauoton putki kisoja ja treenejä. Koiran palautumisessa anaerobisesta suorituksesta menee jopa kaksi vuorokautta, vähimmillään 24 tuntia. Se on fysiologiaa. Sillä ei ole mitään tekemistä motivaation tai koiran menohalujen kanssa. Loltsi oli kerran kaksi tuntia karkuteillä taajaman rajalla, koska se ajoi jänistä ja se olisi voinut kuolla reissulleen. Laika pureskelisi kiviä, jos sen antaisi. Koira ei tiedä parastaan.

Monesti mietin, miten systeemiä voisi parantaa. Voisiko SAGI lainata esimerkiksi greyhound racingin puolelta ajatuksen kilpailukauden rytmittämisestä liittotasolla? Nyt kisoja on ympäri vuoden ja systeemi mahdollistaa sen, että osa koirista ei lepää lainkaan. Koiran kroppa ei muuten erota, onko kyseessä kisa vai treeni, kiihdytys ajaa lihaksiin samat maitohapot niin kotihallilla kuin kisakentälläkin. Harva puhuu lepo- tai peruskuntokausista. Vaikka SM- ja MM-karsintanollia kerättäisiin vain arvokisoja edeltävä kevät, ne, joilla on pakka kasassa, kisaisivat kyllä.

Agility on siitä erityinen laji, että ohjaajan merkitys on erityisen korostunut. Jos jatkuvan kisaamisen ja treenamisen vaihtoehto poistuisi, millaista treeniä siihen tilalle pitäisi ympätä? Pitäisikö seurojen tarjota koirien lepokaudella jotain muuta tekemistä? Psyykkistä valmennusta, fysiikkavalmennusta, juoksutekniikkakursseja, koulutustekniikkaa? Jotain agilityä tukevia urheilulajeja, kuten sählyä? En minä tiedä.

En jaksa niitä koirakouluja, joiden tekonurmien alla ei ole iskunvaimennusta, vaan se on asennettu betonille ja kouluttaja kirkkain silmin vakuuttaa, että matto on riittävän paksu. Tai joiden pohja ei ole edes sitä tekonurmea, vaan jotain ihan muuta. Samoissa koirakouluissa kontakteille ja kepeille pääsee myös puolivuotias maksikoira. Agility on paljon muutakin kuin esteitä, vaikka itsenäinen esteosaaminen on äärimmäisen tärkeä osa lajia. Innostuneelle aloittelijalle tai ulkopuoliselle esteet ovat näkyvin osa agilityä ja koulutusohjaaja on vastuuihminen, jonka pitäisi olla kertomassa, että siellä on muutakin kuin hassua hyppimistä ja kiipeilyä.

En jaksa sitä, että perusteiden rakentaminen on tylsempää kuin lopputulos. Pakko päästä juoksemaan edes vähän rataa ja vähän takaakiertoja, vaikka koira hyötyisi enemmän itsenäisten estesuoritusten opettelusta. Siinä ei ole mitään vikaa, että nopeasti oivaltavalle aikuiselle koiralle tarjotaan riittävästi turvallisia haasteita. Pentu on jo eri asia. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät tyrmää ajatusta pentuagilitystä, mutta samaan hengenvetoon on pakko sanoa, että se on eri asia kuin aikuisen koiran agility-suoritus. Esimerkkinä tästä Facebookin Juoksukontaktit-ryhmässä huomautettiin, että pentu ei juuri hyödy jatkuvasti juoksukontaktitreenistä, koska sen laukka ei ole vielä kehittynyt, kun joku halusi treenata pikkupentua. Juoksupuomitreenihän ei ole vaarallista, se on tasamaajuoksua mattoa pitkin palkalle, mutta sen treenaaminen varhain ei ole myöskään erityisen hyödyllistä. Agility-pentu voi tehdä hirveän paljon kaikkea muutakin.

On myös melko ahdistavaa huomata edellämainittuja piirteitä itsessään.

Oma suhteeni agilityyn on muodostunut aika ristiriitaiseksi. Jännittävää nähdä, mitä kesän yli kouluttaminen tekee ja kenelle (nii että varokaa). Se on laji, jota rakastan ja se on aika ongelmallista. Koska yhdentekevän ajanvietteen voi heittää ikkunasta ulos. Sehän ratkaisisi kaiken. Siirry treenaamaan tokoa ja noseworkiä, agility menee varmasti omalla painollaan eteenpäin.

Mulla on ollut vaikeuksia saada kontakti itseeni ja omiin haluihini agilityssä. On helppo mennä viikko toisensa jälkeen ohjattuihin treeneihin ja luottaa koulutusohjaajaan, koska auktoriteetti tietää. Sen seurauksena minä en ole tiennyt hirveästi mitään ennen viime elokuuta ja sitä seurannutta aikaa. Laika onkin nyt aika erilainen koira. Sitä ohjaa edelleen virheitä pelkäävä ja liiaksi häpeää väistelevä ohjaaja, mutta olen päättänyt puskea tästä läpi kohti meidän näköistä, turvallista ja nopeaa agilityä. En aio pelätä enää sitä, että tekemällä oman ratkaisun, pilaisin koko elukan loppuelämäksi. Sekin on osittain perua aina vaan kiihtyvämmästä halusta kouluttaa koiria nimenomaan positiivisesti vahvistaen. Kouluttamalla aikaansaadaan käytöksiä. Ja sitä ne vain ovat, käytöksiä. Muokattavia palasia. Ei mitään muuta. Huokaise helpotuksesta. Agilityyn pätee kaikki se sama oppimispsykologinen tausta kuin mihin tahansa muuhunkin koiraurheilulajiin. 


Agility on usein koukuttavaa. Olen tarkkaavaisuusongelmainen, kömpelö enkä nauti juurikaan mistään extremestä, sprinttilajeista tai ylipäänsä urheilusta. Ja silti koukutuin agilityyn. Flow-tila vetää puoleensa. Tokossa on aikaa ajatella, frisbeessäkin on aikaa ajatella. Jos agilityssä ehtii ajatella, semenijo. Mutta kun se onnistuu, onnistuminen on jäätävän palkitsevaa. Satunnaispalkkaa ja jackpotia, sillähän pöydiltä ruokaa varasteleva tai riistaa etsivä koirakin toimii.

Treenaan kesän Laikan kanssa ryhmässä ja siirryn talvikaudeksi omatoimitreeneihin. Pyrin näin mahdollistamaan sille riittävän levon ilman ryhmän tahtiin etenemisen painetta. Lisäksi saan aikaa ajatella ja kasailla kokonaisuuksia lähinnä meidän tarpeeseemme. Käytännössä ajattelin pitää agilitystä täystauon vähän juoksuista (jotka ovat meillä tauon aihe) riippuen marraskuusta helmi-maaliskuulle. Tällä hetkellä meillä näyttäisi olevan hyvät kesäkouluttajat eli syksyä ei tarvitse odotella ihottumaa kasvattaen.

Sekin on muuten pelottavaa, se eteenpäin meneminen. Linkkasin yhteen postaukseen Royal Caninin urheilukoiraseminaarin, jossa ainakin Heli Hyytiäinen viittasi siihen, että koira on nyt lajikehityksensä huipulla ainakin kudosten näkökulmasta. Koira lajina ei voi juurikaan kehittyä eteenpäin, esimerkiksi tulla nopeammaksi. Sitten me joukolla vaadimme päinvastaista. Juokse juokse kepit kepit, vaikka neljättätoista kertaa putkeen, vaikka se TÄYSII ei ole enää fyysisesti mahdollista, kun lihakset sykkivät jo maitohappoa ja mikrovaurioita.

Joku voi ehkä miettiä, että Tiina on nyt katsonut seminaarin ja Tiina voisi rauhoittua. Mutta Tiina on oikeastaan miettinyt näitä jo todella pitkään. Seminaari sisältöineen vain tupsahti sopivasti tekstin tueksi, kun aloin kirjoittaa tätä ensimmäisen kerran. Varsinkin, kun jaloissa kasvaa pentu, jonka haluaisi kasvattaa terveeksi aikuiseksi ja myöhemmin nähdä sen elävän terveenä hyvän ja pitkän elämän.

Seuraa mahdollinen olen parempi ihminen kuin muut -virsi tai sellaisena sen voi halutessaan ottaa. Vinski on nyt viisikuinen. Se on juossut lelupalkalle ja namikipolle, muutaman kerran myös putken läpi. Se on kolmesti treenannut keinun paukuttelua ja se on siinä haka, joten jätän sen treenaamisen nyt tauolle, koska en voi edetä siinä ennen kuin sillä on kuntoa, koordinaatiota, kehittyneet nivelet ja lisätaitoja, kuten sujuva eteneminen vihjeestä etupalkalle. Tuossa parina päivänä se oppi laatikon avulla pysäytyskontaktiasennon alkeet. Jos vaikka kisaaminen ei jäisi puomista kiinni, kuten isosiskollaan. Hoh sitäkin projektia.


Teksti on varmaan aiheellista päättää tähän, koska oikoluvun jälkeen tuntuu siltä, että tällä erää ei ole juuri mitään sanottavaa. Teksti makasi muokattavana yli kuukauden ja tiedän, että tätä voi tulla vielä lisää. Miksei tulisi, rakastan koiriani ja tätä typerää estejuoksukisaa. Mutta nyt aion lähteä treenaamaan tokoa.

Editoitu ennen niitä tokotreenjä, kiitos Blogger, kun jätit upotetun videon pois tekstistä.

31 kommenttia:

  1. Joskus tulee mietittyä samoja asioita. Siis jos pääsisi takaisin treenaamaan aksaa. Rallytoko on kivaa ja silleen, mutta siinä on yksi vika. Meitä ei oteta (ainakaan meidän) aksapiireissä tosissaan. Rallytokolaiset sai seuran jäsenyyden piiiitkän ajan jälkeen ja sittenkin pitkin hampain. On se kumma kun laji ei kerää arvostusta, viime kisoissa aksaa ja tokoa ties missä SM tasolla kisannut bortsujen omistaja jutteli mun kanssa ja totesi että hitto tää rally on hankalaa! No niin on.

    Sori meni offtopic mutta tää on se mitä mulle tulee tällä hetkellä mieleen aksasta. Onneks alkaa ihanan tutun koutsin alkeisaksa pikkutyyniksen kanssa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rally on hankalaa. Just mietin että pakko vaihtaa takaisin tokon treenaamiseen kun se on helpompaa.

      Poista
    2. Ikuinen tuska on käytösruutu. Tokon piilopaikkis tuota mitään ongelmaa..

      Poista
    3. OT sallittu,, keskustelu hyvästä. :D Varsinkin VOI- ja MES-tason rallykoirathan on älyttömän taitavia ja niillä on hieno taitopakki. :) Jos koira osaa tokoa, niin alokas on kai pienellä hiomisella suoritettavissa. Jos taas ei ole, niin pitää sitä rally-koiraakin kouluttaa.

      IMO koiramaailmassa tuntuu vallitsevan aika syvä jako hömppään ja Vakavasti Otettavaan Koiraurheiluun ja ne leirit ovat mustavalkoisia. Aika ankeeta, kun pahimmassa tapauksessa se syö molemmista porukoista intoa kokeilla sen "toisen leirin" lajeja. Me mahdutaan tälle pallolle kyllä kaikki, vaikka tavoitteet olisi erilaiset.

      Tuulille ja Tyynelle alkeisagin iloa!

      Poista
    4. Heh. MES-tason rallykoirakkona on kommentoitava, että toko se vasta hankalalta tuntuu. :D Liian tarkkaa ja totista minulle, vaikka hienoa tokokoirakkoa on kyllä ilo seurata. :)

      Poista
    5. Haasteensa kussakin jne. Totista en saa tokosta kyllä mitenkään päin, vaikka sinänsä ymmärrän, mitä ihmiset sillä tarkoittaa ja onhan rally erilaista. Siisti laji sekin, mut mä taas en ole koskaan kokenut sitä niin hirveän omakseni, mikä on outoa, koska oon yleensä sellainen vaihtelusta ja lunkiudesta innostuva tyyppi.

      Poista
  2. Mulla on tismalleen samoja ajatuksia ja yksi tekstikin tuloillaan aiheesta. Valitettavasti, koska olisi vaan niiiin paljon helpompaa olla ajattelematta että no, se on agilityvalio nyt ja sm-kisoissa toista kertaa ja jotain mitalejakin meillä on, mutta millä hinnalla? Kaksi kertaa loukkaantuminen (kannuskynsi ja varvas), lihashuoltoa, turkin ajelemista ja pitkiä kisamatkoja välillä kahden viikon välein. 2-3 treenit viikossa. Nopeempaa nopeempaa nopeempaa.

    Itseasiassa se kuulostaa aika pahalta. Ja nyt kun toinen koira otti ja kasvoi pikkumediksi, löydän itseni välillä ajattelemasta, että onko tässä oikeasti mitään järkeä. Vaikka mulla ei edes ole ollut sitä pikkumaksia, jumiin vetävää koiraa tai muita isoja ongelmia. Silti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun tekstiä odotellessa. :) Musta on pikkumedinkin kohdalla varsin kohtuullista koiraa kohtaan miettiä, kannattaako kisata. 45 cm on kova korkeus, jos koira on vain 36-senttinen tms. Ainahan voi tosin pelkästään treenata maltillisilla hypyillä. Onko sulla kisa-ajatuksia ja onko niistä luopuminen vaikeaa?

      Poista
  3. Juuri nämä ovat niitä syitä miksi agility on ajoittain aivan helvetin perseestä, mutta silti samalla niin helvetin palkitsevaa. Tää vaan on aivan äärimmäisen vaikea laji, ja vielä vaikeampaa on löytää se oikea tasapaino kaiken välillä.

    "On myös melko ahdistavaa huomata edellämainittuja piirteitä itsessään. "
    *Nostaa käden ylös ja huokaisee omalle turhamaisuudelleen.*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin on muuten kaikki koirat ekan kerran oikeasti alkaneet opetella agilityä jotain satunnaisia putkijuoksenteluita lukuunottamatta vasta vuotiina. Pelottavan moni ihminen ihmettelee, miten esim. Skitsosta tuli silti niin hyvä.

      Poista
    2. Laatutreeni, tehokkaat toistomäärät, hyvä kouluttaja (ja teillä vielä ohjaaja :) ) ja hyvät pohjat kompensoi sitä esteillä vietettyä aikaa. Tai siis siihen mäkin nyt pyrin. Laikan kanssa on tyritty tietyllä tapaa monta juttua kiirehtimällä ja otettu nyt hommia takaisinpäin joiltain osin. Ne on sellaisia juttuja, mitä veikkaan, että Skitson kanssa ei tarvitse tehdä, koska ne on tehty jo. :D Eikä sekään taida olla täysin valmis, sen viime aikojen kehityshän on ollut tosi hienoa. Magee se on joka tapauksessa. Moni vaan ei ehkä tajua, MITÄ sen kanssa on tehty.

      Poista
    3. Valmis se ei ole missään tapauksessa eikä tule olemaan vielä piiiiiitkään aikaan. :D Juurikin se, että moni ei oikein ymmärrä sitä, että mitä sen kanssa ollaan tehty. Ihmetellään, että eihän agikoiraa nyt vaan voi saada noin nopeaksi ja estehakuiseksi, jos sen kanssa aloitettiin "vasta" vuotiaana.

      Didin kanssa haluaisin ottaa myös monta asiaa takaisin, mutta tuossa vaiheessa alkaa olla jo hieman myöhäistä meidän osalta. Onneksi kuitenkin monia asioita pystyy edelleen korjaamaan. :)

      Poista
  4. Täälläkin agilitytreenivuosiin mahtui kyllä erinäisiä "agilityangstihetkiä" vai miten sitä kutsuisin. Jokseenkin koukuttava laji silti, vaikkei enää treenatakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu olevan yks iso möykky koko laji monelle. :D Hirveästi tunteita, ihan kaikenlaisia tunteita. Jotenkin agi on ollut mulle aina enemmän kuin mikään muu koiraurheilulaji, niin ihon alla ja niin siisti. Siksi se onkin niin vaikea nähdä objektiivisesti.

      Poista
    2. No joo :D Jotenkin kun siihen harrastukseen pääsi kuitenkin niiden treenivuosien aikana kiinni, niin jotenkin se on tuntunut ihan eri jutulta kuin nää muut, mitä ollaan kokeiltu.. :D

      Poista
  5. Niin tuttua niin tuttua.. Mä olen onneksi itse vähän sellainen kausittainen ihminen että välillä meillä treenataan enemmän toista lajia ja välillä jotain toista. Kesä on agilitya ajatellen tietenkin aktiivisempaa aikaa, mutta talvisin taas pääasiassa treenataan muita lajeja.
    Usein huolestuttaa ne treenaajat joilla on vain yksi agilitykoira ja ohjaajan innostus riittäisi vaikka kolmen koiran treenaamiseen niin lopputulos yleensä on se että se yksi koira saa kantaa harteillaan kolmen koirallisen verran treenejä. Siihen päälle tietty vielä monta muuta lajia.
    Itse olen koittanut välillä tehdä niin että jos treenaan Kiksin kanssa (se minun the agilitykoira) ja homma ei ohjaajalla meinaa luonnistua, haen välissä meidän papilitaajan (pappa-agilitaajan) Jumin jonka kanssa katson samoja kohtia ja näin yhdelle koiralle ei tule liikaa toistoja. Liekö sitten ohjaajan mielenrauhoittamista, mutta pääseepähän eläkeläinenkin välillä tekemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Munkin pitäisi ehkä hyödyntää rankemmin omaa tuuliviiriluonnettani. :P Nyt tosiaan ajattelin sen tehdä. Ryhmätreeneihin sitoutuneena sitä vaan helposti menee siinä putkessa ja buukkaa talvikauden ja kesäkauden ja talvikauden... Kahden koiran hyödyntäminen per treeni on kyllä hyödyllistä toistojen määrän valossa.

      Poista
    2. Ihana toi "papilitaaja". :D

      Poista
  6. Musta on välillä aika kamala katsoa niitä kolmekuisia pentuja jotka menee agihallille treenaamaan "leikinvarjolla..." onko ihmiset oikeesti niin itsekkäitä ettei voi odottaa että se pentu kasvaa ja kehittyy. No ovat.. ja sitten se leikinvarjolla on seölasta että tehään puolemtumnin treenit siivekkeiden kiertoa ja valssia ja putkia ja vaikka mitä. Joo onhan se kivaa että yhdeksänviikloimem pentu osaa lukea jo valssit ja takaakierrot ja takaaleikkaukset ja perseet, mutta onhan sen koiran kanssa vielä monta vuotta aikaa.. eise koira siinä kärsi jos vuoden antaa sen olla pentu ja vastasitten alkaa treenaamaan... Okei, kaike laisia pohjustavia juttuja voi toki tehdä ja varmasti itsekin teen, mutta mielummin mä tarkkailen koiraa, että onko siintä agilityyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "valssit ja takaakierrot ja takaaleikkaukset ja perseet"

      <3 :'D

      Puolen tunnin treeni on ihan himopitkä, jos se on aktiivista aikaa, olisi aikuisellekin. Vaikka se nyt oli ehkä vain heitetty esimerkki. Sinänsä mä olen ihan pentutreenien puolella, mutta laadun pitäisi aina korvata määrä ja järjen kulkea mukana. "Leikin varjolla" on vähän onneton peittely sille, että halutaan treenata hirveästi ja ihan kaikkea kerrallaan.

      Poista
  7. Niin samaa mieltä ja syitä, miksi en tällä hetkellä tee agia enkä ikinä tuu tekemään agia Appin kanssa. Ainut mille vähän hymähdin niin... "Tuossa parina päivänä se oppi laatikolla pysäytyskontaktin alkeet" musta ihan turhaa etupään rasittamista 5kk ikäselle koiralle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se, että se kiipeää kävelyvauhtia viisi senttiä korkean laatikon päälle ja laskeutuu siitä alas ja ottaa kolme askelta etupalkalle? En ole huolissani, kun treenikertoja oli kolme. Kun sanon alkeet, nimenomaan tarkoitan _alkeet_. Sen etupään on kovemmalla koetuksella, kun se juoksee ja jarruttaa, luultavasti esim. vauhdista tehtävissä maahanmenoissa tms. myös.

      Poista
    2. Lisään vielä tähän, että mä ymmärrän huolen, jos kyse olisi maksimivauhdin tavoittelusta, täydestä lukkojarrusta ja taas uudesta kiihdytyksestä. Mutta mun keittiössä sellaisen sheippaaminen on mahdonta. :D

      Poista
    3. Meinaatko kerto kertoja vai toistoja, koska niistä puhutaan ihan sekaisin :D Omanikaan ei OPPISI täysin mitään kolmella toistolla. Ja tosiaan niin monella tavalla voi tehdä, tuossa en näe ongelmaa. En kyllä näe hyötyäkään tai miksi sitä pitäisi jo nyt tehdä, mutta kai se on ihan sama kun toi liikeestä maahan menokin.

      Poista
    4. Treenisettejä, joissa on useampi kierros toistoja. "Oppi laatikolla pysäytyskontaktin alkeet" sisältää edelleen sen _alkeet_ eli idean siitä, että laskeudu laatikolta tassut lattialle, ei kestoa, ei ohjaajan liikehäiriöitä, pelkkä _perusidea_. Koira, jota on alusta asti koulutettu lähinnä operantisti, keksi tuon älyttömän helposti. Treenasin tuota siksi, että se on yksi helppo ja turvallinen peruspalikka, jonka voi opettaa pennulle. Kun se oppii iän ja treenin myötä muita taitoja, niitä voi ketjuttaa toisiinsa, ihan samalla tavalla kuin sille voi opettaa ketjujen lenkkejä vaikka tokossa tai missä muussa lajissa tahansa. Mä näkisin siinä kahdenlaista hyötyä: se on taito, jota se tarvitsee lajissa x ja toisaalta se on temppu, jota kouluttaa aktivoinniksi. Sinänsä olisin voinut venyttää sen opettamisen esim. siihen, kun sen voi viedä esteille tai se olisi vaikka yli vuoden ikäinen. Tällä hetkellä sen vahvistehistoriassa on esim. katsekontaktin hinkkaamista niin vähän (niin vähän siksi, että mulle riittää arjessa se tillittäminen muutamassa luopumisessa yms.), että se kolmen askeleen päässä oleva etupalkka vetää sitä puoleensa luontaisemmin, kunhan ajoitus on kunnossa = luontevammat pohjat turvalliseen puomiin. Tältä pohjalta on helpompi vahvistaa jatkossa sitä, ettei tuosta asennosta tarvitse katsoa kuin eteen.

      Poista
  8. Tämä on kyllä tunteita kuohuttava laji. Ja entistä enemmän siitä tulee sitä, jos koirassa on jotain vikaa. Paljon oon joutunut itsekin miettimään näitä asioita, kun Piitulta ell kielsi agin kokonaan. Koin kovaa luopumisentuskaa ja kun vihdoin olin sinut asian kanssa, että laji on meidän kohdalta ohi, nosti toivo kuitenkin taas päätään. Josko sittenkin... Koiran terveyden kustannuksella en tietenkään lajia tule jatkamaan, mutta silti pieni kytevä ajatus takaraivossa on, että jos ihan vähän ja kevyesti.. Noh, toivottavasti osteopaatilta saadaan jotain osviittaa kannattaako edes se vähän ja kevyesti.

    Mä pidin ihan tietoisesti 4kk tauon oikeastaan ihan kaikesta treenaamisesta. Ja näin jälkeenpäin voin sanoa, että se teki todella hyvää meille kaikille. Itselle sain ihan uudenlaista treeni-intoa, Piitulla tuntui monet palaset loksahtelevan paikoilleen tauon jälkeen ja Muusa, se sai kasvaa ihan rauhassa. Muusa on nyt vuoden ja vaikka välillä kauhistutti, että sen kanssa ei oo tehty vielä mitään, niin tällä hetkellä oon ihan tyytyväinenkin siihen. Se on saanut olla rauhassa pentu ja sen kanssa on harjoiteltu ihan huomaamatta arkipäivän taitoja, tekemättä niistä sen isompaa numeroa, vaan elämällä vaan ihan tavallista elämää. Nyt mulla on älyttömän fiksu ja hieno vuosikas, jonka kanssa aloitellaan agility-uraa ihan eri pohjalta kuin aikoinaan Piitun kanssa. Perusta rakennetaan rauhassa valmiiksi ajan kanssa ja sitten vasta kaikki muu. Ei kiirehditä.

    Lajin koukuttavuus on kyllä myöskin ihan isokin ongelma, joka on hyvä tiedostaa. On tarkkailtava koiraa ja ennakoitava, koska tulee se väsymyksen raja vastaan ja lopettaa mielellään ennen sitä. Itse janoaisi lisää, enemmän toistoja, lisää harjoituksia, edistymistä, mutta täytyy osata vetää raja oikessa kohdassa. Kuten sanottu, ei se treenin määrä, vaan laatu.

    Ollaan tosiaan Muusan kanssa agin alkeiskurssilla ja tunti on aika täyteen ohjelmaa buukattu. Aluksi sanottiin, että aina on myös rauhottumispiste, jossa harjoitellaan rauhottumista ja levätään, mutta tämän viikon treeneissä se kyllä puuttui kokonaan. Itse sitä omaa koiraa oli tarkkailtava ja pidettävä tauko heti kun siltä tuntui. Osa tajusi pitää omatoimipisteellä myös taukoa, mutta kaikki ei pitänyt taukoa ollenkaan, vaan siirtyivät tehtävästä toiseen hyvinkin sukkelaan. Mä en tee edes aikuisen koiran kanssa ikinä noin paljoa töitä kerralla. Musta tunti on tosi pitkä aika treenata, etenkin aloittelevalle koiralle.. Jos ensi kerrallakaan ei ole rauhottumispistettä, niin aion kyllä huomauttaa asiasta.. Se rauhottuminenkin on todella tärkeä taito.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnäkin isot pisteet alkeiskurssille siitä, että siellä ylipäätään ON rauhoittumispiste edes ajatuksena. Toki se pitää käytännössä sinne järkätä, että siitä on mitään iloa, mutta se ei ole mikään itsestäänselvyys. Meillä esim. ei ollut. Ainut, joka agissa on rauhoittumisesta oikeastaan puhunut, taisi olla Savikko meidän yksäreillä joskus Laikan temmellysten alkuaikoina. Alkeiskurssit on muuten aika vaikea konsepti! Moni haluaisi edetä ja varsinkin monilla koirakouluilla taitaa olla aika kova paine kouluttaa sitä, mistä ihmiset kokee saavansa vastinetta rahoilleen eli esteitä ja rataa.

      Miten teillä toi rauhoittuminen käytännössä hoidetaan? Ootko päässyt kokeilemaan, vaikkei pistettä tällä viikolla ollutkaan? Tunti on pitkä aika paitsi päälle, agissa myös kropalle. Se _ei_ ole kestävyyslaji. Varsinkin, jos rauhoittumistakin treenataan, niin tunti on aikamoinen mylly. Eri asia sitten, kun treenataan koekestävyyksiä ja kokeenomaista suoritusta esim. pk-lajeissa, mutta silloinkin testataan jo osattua (pakkolisäys, ettei kukaan pääse ämpyilemään tästä, joinks :B).

      Muusalla on varmasti edessä loistava tulevaisuus. :) Lopulta niitä tarpeellisia agi-taitoja on vähän, toki huolellisuus pohjissa paikkaa taitojen sinänsä pientä määrää. Meilläkin aivan valtaosa treenistä on ihan muuta, jo määrällisesti suoraan agilityyn liittyviä juttuja on ollut vain toi puhuttanut pysäytyskontakti, ääni+liike-rämistely (joka jäi nyt hautumaan) ja palkalle juokseminen, josta tosin on hyötyä tokossakin. Kaikki loppu on leikkimistä ja muita palkkausrutiineja, temppuja, käsittelyä ja arkitaitoja. Laikan kanssa menin jotenkin perse edeltä puuhun, vaikka sekään ei hyppinyt edes medirimoja tai tehnyt kontakteja ennen kuvia, mutta senkin kanssa vauhti hidastui ja nyt kolmevuotias on kisannut muutaman hypäristartin. :P

      Onks sulla muuten millainen ajatus agilityssä vähän ja kevyesti? Eli mitä käytännössä?

      Poista
    2. Meidän alkeiskurssilla tuo rauhottuminen on nyt tosiaan ollut ihan mun itseni varassa. Kyllä siitä kouluttajatkin ohimennen mainitsee välillä, mutta erikseen sitä rauhottumispistettä ei ollut, tälläkään viikolla. Mä siis kävin itse istuskelemassa välillä penkillä ja Muusaa palkkasin maahan rauhassa olemisesta. Ihan loppuun asti vietyä rauhoittumista tuo ei ollut, mutta on se alku. Ja ennenkaikkea lepotauko, ettei koko ajan olla hommissa. Mulla on ajatuksena kyllä opettaa myös Muusa rauhottumaan häkkiin, kuten olen Piitunkin opettanut. Saa vain nähdä koska käytännössä viitsin siihen ryhtyä. Ehkä sitten, kun treenataan ryhmässä ja tunti (tai 2h) sisältää suurimmaksi osaksi oman vuoron odottelua ja muiden treenien seuraamista. Näinä hetkinä opetin myös aikoinaan Piitun.

      No mä ajattelin tuon vähän ja kevyesti siten, että ihan silloin tällöin jotain pientä rallattelua ilman rimoja (tai ihan matalilla rimoilla, esim. 15cm) ja ilman kontakteja. Ihan vaan mielenvirkistykseksi, kun Piitu niin rakastaa aksaa. Ja sit vois hioa itse kaikkia ohjauskuvioita. Ja tyyliin muutama toisto per kerta, eikä mitään hinkaamista.

      Poista
    3. Harvoin loppuun asti vietyä rauhoittumista voikaan vaatia noin vaativaan tilanteeseen joutuvalta junnukoiralta. Teillä taitaa kuitenkin olla hyvä alku. :)

      Poista
  9. Hyvä teksti! :O Ite ku ei a: oo koiraa eli b: en oo koskaan harrastanu mitään koiralajeja niin mielenkiintoista silti lukea tekstiä joka kyseenalaistaa harrastuskulttuuria.

    VastaaPoista
  10. Mun koira on ainaki ihan jälkeen jääny kun täyttää syksyllä kaks eikä oo tehty keppejä, keinua tai kontakteja kokonaan kertaakaan :D vaikka onkin pientä rotua ja kehittyy suht nopeeta.

    Hyvä teksti!! Ei voi muuta sanoo.

    VastaaPoista

Vingutathan meille siilipalloa, sillä siitä me pidämme!