Laika aloitti juoksunsa. Leuto talvi ja varhainen kevät ovat tehneet temppuja monen koiran kiimakierrolle ja ilmeisesti sama nakki osui nyt meillekin. Näin ainakin toivon, sillä Laikan oikea juoksuväli on noin kahdeksan kuukautta ja nyt uusi kiima tuli viiden kuukauden kuluttua edellisestä. Meillä on nyt siis taukoa agilitystä ja ohjattuihin tokoihin pääsee Vinski. Turun frisbee-kisojen väliin jättäminen harmittaa kuitenkin eniten. Laika on ollut, kuten aiemminkin, ihan oma itsensä, joskin normaalia kärttyisempi ja minua se on tuijotellut kauniiden, isojen silmiensä sijaan lähinnä turvonneella tortullaan pitkin lenkkejä. Vinskin mielestä Laika näyttäisi haisevan erilaiselta, muttei mitenkään erityisen kiinnostavalta. Mitään iloisia kesävahinkoja en toivo, joten hoitopaikkasuunnitelmat on viritelty valmiiksi.
...tulee
ja
menee...
Vinski on kasvanut ja se on jo melkein Laikan korkuinen mahtirötkö. Se on nopea ja aika hieno koordinaatioltaan. Belgeille se ei ihan tasamaalla vielä pärjää, mutta mikään ei estä sitä yrittämästä. Se roikkuu, raastaa, painii ja pinkoo karkuun tai perässä, milloin mitenkin. Leikkijänä se on kiihkeä torvelo, joka väsyessään alkaa kiroilla eikä tajua lopettaa. Laika oli jo melko pienenä kohtalaisen fiksu, jos sitä väsytti tai huvittanut, se joko juoksi vähän kovempaa ja jätti muut nielemään pölyä tai tuli suosiolla pois. Vinski jatkaa ja jatkaa. Olemme onneksi päässeet muutaman ystävällisen sielun (mm. ihanan Banjon) kanssa harjoittelemaan yhteiskävelyä ja kaikille osapuolille reilua ja kivaa leikkiä.
Samanikäiseen Laikaan verrattuna Vinski on yhtä vilkas ja all over the place, mutta paljon avoimempi hepulihemuli. Törmäsimme yhteen tuttavaan eilen iltalenkillä ja Vinskin mielestä se oli siistein homma vähään aikaan. Sen rakkaus vaan on välillä vähän rajua ja tyyppi roikkui pari kertaa uusien ihmiskavereidensa käsivarressa. Tapa on onneksi vähentynyt jo itsestään tosi paljon, mutta yritän terästää Vinkulle, että vaan mussa saa roikkua. Vinki on alkanut nostaa jalkaa jo todella innolla ja kuseekin enimmäkseen kaaressa ja kaiken lisäksi ulos. Halusitte tietää tämän, kyllä minä sen tiedän.
Viime aikojen siistein juttu ihan meidän kaikkien (paitsi ehkä Laikan...) mielestä on ollut Erican pieni tervuheppu Smaug, joka liittyi viikko sitten Tiksin muonavahvuuteen. Harkitsevainen ja järkevän järkähtämätön kakara on Vinskin uusi paras kaveri, ainakin sisätiloissa. Ulkona kova vauhti ja isommat kaverit ovat useimmiten mielenkiintoisempia. Belgikakarat on muuten äärettömän dorkia, pumpeloisia ja söpöjä ja tuntuu, että omat aivot sulaa Smaugin edessä. Jonneosasto on just oikean kokoiset toisilleen, mikä on näin tutustumisasteella tosi kiva juttu. Olimme puppysittaamassa Makea (ja Vienaa) puudeleiden kanssa ja tyypeillä pärisi keskenään tuntitolkulla. Vinski opetti Smaugin hakkaamaan päätään lipastoon ja juoksemaan päin lasiovea. Noille tyypeille en ostaisi ES enkä mopoautoa.
Jos vaikka saisin blogiin seuraavaksi vähän käsinpiirrettyä matskua. Ajattelin tarttua summer bucket list -virukseen, joka kiertää joka blogia, vlogia ja muuta narsismikanavaa. Mutta koska olisi hassua vain listata juttuja, niin taidan tehdä sen piirtäen. Jos vaikka samalla inspiksellä piirtelisin uuden, pirteämmän ulkoasunkin!
Lopuksi tsiigailkaa viime aikojen kuvatulvaa, joista vesileimattomat ovat mun otoksia ja leimalliset tuttuun tapaan Jennyn.
(Se on puolikas sammakonraato.)
♥ Tältä näyttää meidän jengi kesällä 2015. ♥
Smaug, Viena, Kiira, Laika ja Vinski (joka on taas venynyt!).
Aurinko paistoi, kun lähdettiin. Käveltiin suoraan saderintamaan, niin meidän juttu. Saatiin kävellä rauhassa, se oli ihanaa. Kesä on paras. Kun päästiin perille, aurinko alkoi paistaa.
Koiraharrastus on välillä ahdistavaa tai ainakin hämmentävää. Maailma on väärällää tietoa, uskomuksia, intoa ja mielipiteitä. Ne pitäisi käydä aina täikammalla läpi, koska koiraurheilun tärkein palikka, koira, on meidän vastuullamme. Olen kirjoittanut tätä tekstiä nyt yli kuukauden päivät ja se on osa vielä pidempää ajatusten kaarta. Siihen kannattaa suhtautua paitsi sydänverellä kirjoitettuna angstipostauksena myös lajikritiikkinä, koska sille on aihetta.
Agility on perseestä. Se oli suora, sydämen kautta aivoihin verenkierron mukana mennyt ajatus. Todellisuudessa en ole noin jyrkkä, mutta välillä kirjoitan mielessäni jäähyväiskirjeitä lajille.
Kun kirjoitan "en jaksa...", tarkoitan, että minun on vaikea hyväksyä tai ymmärtää.
En jaksa loppuun treenattuja koiria. En jaksa sitä, että tunnin mittaisesta ohjatusta vuorosta venytetään treeniaikaa pitkälle toista tuntia, treenataan samassa treenissä yhteensä montakymmentä toistoa eri asioita. Kiihdytyksiä tulee ja tulee ja tulee. En jaksa kiirettä pentujen kanssa. En jaksa koiria, jotka juoksevat reikä päässä, mutta eivät todellisuudessa osaa mitään, koska kukaan ei opettanut. En jaksa sitä, kun koiria treenataan niin, että niiden oppimisikkuna hiipui jo tunti sitten.
En jaksa vanhanaikaisia opetusmetodeja, pakottamista, härskiä ympäristönrajausta, tarpeetonta hihnaa treenikentällä. Monen koira "kestää palautetta", mikä ilmeisesti tarkoittaa sitä, että se on peruskoira, jolle sitä sitten täytyy antaa. (Disclaimer: en ole pyhimys, vain ihminen. Mulla on isot tunteet ja monesti kihisen kiukusta ja ärjäisen sille perssilmällä puskasta tuijottavalle Laikalle, että tännenytsieltäheti. Mutta monesti tämän kritisoiminen aiheuttaa kohinaa ja vastarintaa ihmisissä. Aiheutti mussakin.)
En jaksa sitä tosiasiaa, että jos turvallisuusnäkökulmia miettivään keskusteluun ajaa joku setämies keulimaan ilmeisesti extremeimmällä ajatuksellaan koskaan ja ehdottaa, josko koirat seuraavaksi käärittäisiin kuplamuoviin ja kisattaisiin vaahtokarkkiesteillä. Että ei alenneta niitä estekorkeuksia, kun koirat menee sitten niin kovaa ja pienet bortsut on sitten mediluokassa ja kyllä sitten itkettää. Agility ei ole kaikille koirille sopiva laji, joten sen varjolla voidaan ottaa riski niiden lähtökohtaisesti sopivien hajottamisesta. Kyllä ennen oli paremmin, kun tiedettiin vähemmän ja koirat sai hajottaa miten halusi.
Agility ei toden totta sovikaan kaikille. Laikan etupää on terve ja kuvautin siltä myös olkanivelet, jotka joutuvat agilityssä kovalle rasitukselle. Mutta sen etupää ei ole erityisen hyvin rakentunut, vaan olkavarsi on suora. Onko sekään passeli agility-eläin? Kuinka kovaa toispuoleista hittiä se ottaa tullessaan esim. tiukalla niistolla kääntyen hypyn yli, jolloin se tulee väistämättä toinen etujalka kauan ennen toista edellä maahan? Se on kevyt ja sillä on erinomainen koordinaatio, mutta miten paljon sekään pelastaa?
En jaksa niitä ohjaajia, jotka laittavat koiransa ylittämään itsensä kerta toisensa jälkeen, vaikka takana on monen kauden tauoton putki kisoja ja treenejä. Koiran palautumisessa anaerobisesta suorituksesta menee jopa kaksi vuorokautta, vähimmillään 24 tuntia. Se on fysiologiaa. Sillä ei ole mitään tekemistä motivaation tai koiran menohalujen kanssa. Loltsi oli kerran kaksi tuntia karkuteillä taajaman rajalla, koska se ajoi jänistä ja se olisi voinut kuolla reissulleen. Laika pureskelisi kiviä, jos sen antaisi. Koira ei tiedä parastaan.
Monesti mietin, miten systeemiä voisi parantaa. Voisiko
SAGI lainata esimerkiksi greyhound racingin puolelta ajatuksen
kilpailukauden rytmittämisestä liittotasolla? Nyt kisoja on ympäri
vuoden ja systeemi mahdollistaa sen, että osa koirista ei lepää
lainkaan. Koiran kroppa ei muuten erota, onko kyseessä kisa vai treeni,
kiihdytys ajaa lihaksiin samat maitohapot niin kotihallilla kuin
kisakentälläkin. Harva puhuu lepo- tai peruskuntokausista. Vaikka SM- ja
MM-karsintanollia kerättäisiin vain arvokisoja edeltävä kevät, ne,
joilla on pakka kasassa, kisaisivat kyllä.
Agility on
siitä erityinen laji, että ohjaajan merkitys on erityisen korostunut.
Jos jatkuvan kisaamisen ja treenamisen vaihtoehto poistuisi, millaista
treeniä siihen tilalle pitäisi ympätä? Pitäisikö seurojen tarjota
koirien lepokaudella jotain muuta tekemistä? Psyykkistä valmennusta,
fysiikkavalmennusta, juoksutekniikkakursseja, koulutustekniikkaa? Jotain
agilityä tukevia urheilulajeja, kuten sählyä? En minä tiedä.
En jaksa niitä koirakouluja, joiden tekonurmien alla ei ole iskunvaimennusta, vaan se on asennettu betonille ja kouluttaja kirkkain silmin vakuuttaa, että matto on riittävän paksu. Tai joiden pohja ei ole edes sitä tekonurmea, vaan jotain ihan muuta. Samoissa koirakouluissa kontakteille ja kepeille pääsee myös puolivuotias maksikoira. Agility on paljon muutakin kuin esteitä, vaikka itsenäinen esteosaaminen on äärimmäisen tärkeä osa lajia. Innostuneelle aloittelijalle tai ulkopuoliselle esteet ovat näkyvin osa agilityä ja koulutusohjaaja on vastuuihminen, jonka pitäisi olla kertomassa, että siellä on muutakin kuin hassua hyppimistä ja kiipeilyä.
En jaksa sitä, että perusteiden rakentaminen on tylsempää kuin lopputulos. Pakko päästä juoksemaan edes vähän rataa ja vähän takaakiertoja, vaikka koira hyötyisi enemmän itsenäisten estesuoritusten opettelusta. Siinä ei ole mitään vikaa, että nopeasti oivaltavalle aikuiselle koiralle tarjotaan riittävästi turvallisia haasteita. Pentu on jo eri asia. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät tyrmää ajatusta pentuagilitystä, mutta samaan hengenvetoon on pakko sanoa, että se on eri asia kuin aikuisen koiran agility-suoritus. Esimerkkinä tästä Facebookin Juoksukontaktit-ryhmässä huomautettiin, että pentu ei juuri hyödy jatkuvasti juoksukontaktitreenistä, koska sen laukka ei ole vielä kehittynyt, kun joku halusi treenata pikkupentua. Juoksupuomitreenihän ei ole vaarallista, se on tasamaajuoksua mattoa pitkin palkalle, mutta sen treenaaminen varhain ei ole myöskään erityisen hyödyllistä. Agility-pentu voi tehdä hirveän paljon kaikkea muutakin.
On myös melko ahdistavaa huomata edellämainittuja piirteitä itsessään.
Oma suhteeni agilityyn on muodostunut aika ristiriitaiseksi. Jännittävää nähdä, mitä kesän yli kouluttaminen tekee ja kenelle (nii että varokaa). Se on laji, jota rakastan ja se on aika ongelmallista. Koska yhdentekevän ajanvietteen voi heittää ikkunasta ulos. Sehän ratkaisisi kaiken. Siirry treenaamaan tokoa ja noseworkiä, agility menee varmasti omalla painollaan eteenpäin.
Mulla on ollut vaikeuksia saada kontakti itseeni ja omiin haluihini
agilityssä. On helppo mennä viikko toisensa jälkeen ohjattuihin
treeneihin ja luottaa koulutusohjaajaan, koska auktoriteetti tietää. Sen
seurauksena minä en ole tiennyt hirveästi mitään ennen viime elokuuta
ja sitä seurannutta aikaa. Laika onkin nyt aika erilainen koira. Sitä
ohjaa edelleen virheitä pelkäävä ja liiaksi häpeää väistelevä ohjaaja,
mutta olen päättänyt puskea tästä läpi kohti meidän näköistä,
turvallista ja nopeaa agilityä. En aio pelätä enää sitä, että tekemällä
oman ratkaisun, pilaisin koko elukan loppuelämäksi. Sekin on osittain
perua aina vaan kiihtyvämmästä halusta kouluttaa koiria nimenomaan
positiivisesti vahvistaen. Kouluttamalla aikaansaadaan käytöksiä. Ja
sitä ne vain ovat, käytöksiä. Muokattavia palasia. Ei mitään muuta.
Huokaise helpotuksesta. Agilityyn pätee kaikki se sama
oppimispsykologinen tausta kuin mihin tahansa muuhunkin
koiraurheilulajiin.
Agility on usein koukuttavaa. Olen tarkkaavaisuusongelmainen, kömpelö enkä nauti juurikaan mistään extremestä, sprinttilajeista tai ylipäänsä urheilusta. Ja silti koukutuin agilityyn. Flow-tila vetää puoleensa. Tokossa on aikaa ajatella, frisbeessäkin on aikaa ajatella. Jos agilityssä ehtii ajatella, semenijo. Mutta kun se onnistuu, onnistuminen on jäätävän palkitsevaa. Satunnaispalkkaa ja jackpotia, sillähän pöydiltä ruokaa varasteleva tai riistaa etsivä koirakin toimii.
Treenaan kesän Laikan kanssa ryhmässä ja siirryn talvikaudeksi omatoimitreeneihin. Pyrin näin mahdollistamaan sille riittävän levon ilman ryhmän tahtiin etenemisen painetta. Lisäksi saan aikaa ajatella ja kasailla kokonaisuuksia lähinnä meidän tarpeeseemme. Käytännössä ajattelin pitää agilitystä täystauon vähän juoksuista (jotka ovat meillä tauon aihe) riippuen marraskuusta helmi-maaliskuulle. Tällä hetkellä meillä näyttäisi olevan hyvät kesäkouluttajat eli syksyä ei tarvitse odotella ihottumaa kasvattaen.
Sekin on muuten pelottavaa, se eteenpäin meneminen. Linkkasin yhteen postaukseen Royal Caninin urheilukoiraseminaarin, jossa ainakin Heli Hyytiäinen viittasi siihen, että koira on nyt lajikehityksensä huipulla ainakin kudosten näkökulmasta. Koira lajina ei voi juurikaan kehittyä eteenpäin, esimerkiksi tulla nopeammaksi. Sitten me joukolla vaadimme päinvastaista. Juokse juokse kepit kepit, vaikka neljättätoista kertaa putkeen, vaikka se TÄYSII ei ole enää fyysisesti mahdollista, kun lihakset sykkivät jo maitohappoa ja mikrovaurioita.
Joku voi ehkä miettiä, että Tiina on nyt katsonut seminaarin ja Tiina voisi rauhoittua. Mutta Tiina on oikeastaan miettinyt näitä jo todella pitkään. Seminaari sisältöineen vain tupsahti sopivasti tekstin tueksi, kun aloin kirjoittaa tätä ensimmäisen kerran. Varsinkin, kun jaloissa kasvaa pentu, jonka haluaisi kasvattaa terveeksi aikuiseksi ja myöhemmin nähdä sen elävän terveenä hyvän ja pitkän elämän.
Seuraa mahdollinen olen parempi ihminen kuin muut -virsi tai sellaisena sen voi halutessaan ottaa. Vinski on nyt viisikuinen. Se on juossut lelupalkalle ja namikipolle, muutaman kerran myös putken läpi. Se on kolmesti treenannut keinun paukuttelua ja se on siinä haka, joten jätän sen treenaamisen nyt tauolle, koska en voi edetä siinä ennen kuin sillä on kuntoa, koordinaatiota, kehittyneet nivelet ja lisätaitoja, kuten sujuva eteneminen vihjeestä etupalkalle. Tuossa parina päivänä se oppi laatikon avulla pysäytyskontaktiasennon alkeet. Jos vaikka kisaaminen ei jäisi puomista kiinni, kuten isosiskollaan. Hoh sitäkin projektia.
Teksti on varmaan aiheellista päättää tähän, koska oikoluvun jälkeen tuntuu siltä, että tällä erää ei ole juuri mitään sanottavaa. Teksti makasi muokattavana yli kuukauden ja tiedän, että tätä voi tulla vielä lisää. Miksei tulisi, rakastan koiriani ja tätä typerää estejuoksukisaa. Mutta nyt aion lähteä treenaamaan tokoa.
Editoitu ennen niitä tokotreenjä, kiitos Blogger, kun jätit upotetun videon pois tekstistä.
Kävelin muutama viikko takaperin kaverini kanssa pitkin Töölönlahden rantaa. Laika ja Vinski hinkuivat veteen ja perseilivät kilpaa. Loltsia olisi voinut pitää sielläkin vapaana, korkeintaan se olisi sipsuttanut jätskikiskalle tuijottamaan. Puhuimme siitä, missä se nyt on. Loltsin taivaassa on jatkuvasti lämmin, koskaan ei tuule liikaa ja aina on aurinkoista. Ruokaa on tarjolla. Itse asiassa olen ihan varma, että Neira oli sitä vastassa ja vei sen makkaroita sylkevälle lähteelle. Tunsin, kun kyyneleet kävivät silmänurkassa, mutta puhuin lähteestä nauraen. Meidän ihana, viimeinen yhteinen joulu on edelleen pimeän verhon takana. Mutta monesta muusta asiasta voi jo puhua lämmöllä, vaikka sitten väliin itkien.
Oli outoa tajuta, että meidän porukassa on Vinski, jolla ei ole minkäänlaista Loltsi-konseptia. Pentu oli paras päätös, minkä olen taas vähään aikaan tehnyt. Kevät olisi ollut kaksin Laikan kanssa varmasti ihana omalla tavallaan, mutta kuitenkin hyvin erilainen.
— John Green, kuva Pinterestistä
Loltsista kertovia tekstejä on vaikea selata, joten en tiedä, olenko sivunnutkaan tätä aihetta aiemmin. En usko mihinkään tuonpuoleisiin tosissani. Tai enkeleihin. Mutta uskon kyllä jonkinlaiseen suojelusenkelikonseptiin ja hyvien kokemusta ja muistojen voimaan. Kun Loltsi menehtyi tammikuun lopulla, tämä sekava elämä pysähtyi hetkeksi ja selveni hieman. Ihan kuin olisin tuntenut omat rajani hetken aikaa selvempänä kuin ikinä. Aloin sanoa ponnekkaammin kyllä ja ei, mitä tilanne ikinä vaatikaan. Tein ja teen edelleen typeriä ratkaisuja, mutta teen ainakin omia ratkaisujani. Tai jotain. Minun on helpompi perustella asioita itselleni ja muille, pelkään paljon vähemmän. Ehkä asioille tuli omanlaisensa tärkeysjärjestys. Sain surra suruni omalla tavallani. Yksin, yhdessä, metsässä, keskellä pentuja.
Loltsi on edelleen ihan täysin vieraidenkin ihmisten puheessa. Miten siitä tulikin niin monelle niin tärkeä. Villakoiraryhmässä joku kommentoi sivumennen sen kuolemasta kirjoitettuun viestiin oman edesmenneen koiransa suulla, että Loltsilla on täällä (tuonpuoleisessa) kaikki hyvin ja mä oon sen kaveri. Itkin. Ryhmässä Loltsin kuvia toivottiin kovasti nähtäväksi.
Mulla ei ole tästä huonoa omatuntoa. Huomaan, ettei minun tarvitse selitellä itselleni, miksi itken koiraa. Huomaan, että osan täytyy, joidenkin jopa toisille ihmisille, vaikka kyse on äärettömän henkilökohtaisesta asiasta. Minä menetin. Vaikka menetin koiran, menetin sen mukana paljon hyvää ja kaunista, muutoksia, joita se olemassaolollaan toi elämääni. Omanlaistaan jatkuvuutta, positiivisuutta, iloa, hymyä. Hymyä ihan konkreettisestikin, koska Paavo tai mustit eivät osaa hymyillä.
Aprikoosit villakoirat tuntuvat samaan aikaan sekä tutuilta että vierailta. Loltsi oli persoonallisen näköinen ja oloinen. Laika ja Vinski ovat enemmän koiria. Loltsi oli ehkä menninkäinen tai jotain säteilyä. Loltsi saattoi mennä minne vaan ja olla ensin huomaamaton ja sitten loistaa, musteja ei voi viedä minnekään ilman jytää. Rakastan näistä kaikkia. Paitsi kotiin voin muuten tulla ilman mökää, sillä täällä noista ei kuulu pihaustakaan. Laika kyllä joskus ottaa nojatuolista vauhdit ja jysäyttää päin ovea, mutta kukaan ei hauku.
1. Mistä peräisin koirasi on ja miten se tuli sinulle? — Aprikoosit on kodinvaihtajia. Loltsi
löytyi Keltaisesta pörssistä, Paavoon tutustuttiin ensin muuten (koska
mutsi näki sen kaupungilla ja se oli söpö) ja sitten se tuli meille.
Laika tuli, koska kasvattaja sanoi Facebook-statuksessaan, et voisko
joku ostaa tän pls ja Vinski tuli, koska olin surullinen ja Laika oli
surullinen ja kaikki tulivat iloisiksi, kun Vinski tuli meille. 2. Kerro koiriesi ruokinnasta, mitä, paljonko? — Ruokaa, paljon ja Vinskille vähän lisää.
Enimmäkseen lihaa, munia, elimiä, vähän nappulaa ja lisäravinteet (koko
valikoima: sinkki, dee, bee-ryhmä, magnesium, kalsium, kalium, merilevä
ainakin). Joskus rustoa ja luuta, mutta aika vähän, aterioita en korvaa niillä. Nyt on mennyt
keskivertoa enemmän, kun Vinskiltä irtoilee leegoja. Nappula on tällä hetkellä Barking Headsin pikkukoirapentunappulaa, mutta sen jälkeen jatkan Golden Eaglen pentusafkalla, kun Laika voitti sitä kuusi kiloa. Laika syö ehkä jonkun 200-300 grammaa, Vinski varmaan joku 400 grammaa helposti. 3. Onko koirallesi sattunut koskaan onnettomuutta? — Paavolta hajosi polvesta ristari
tapaturmaisesti (toki sillä on siihen perinnöllinen rasite ja
onnettomat polvikulmaukset). Laika mälläsi yhdestä etujalastaan kynnen
irti. Muuten ollaan kohellettu aika maltilla. 4. Miten koirasi tulee vieraiden koirien kanssa toimeen? — Loltsi piti kaikista ensimmäiset 30 sekkaa, sen jälkeen painui omiin maailmoihinsa. Paavo on älyttömän koirasosiaalinen, mutta fiksu. Loistava arkojen koirien terapiakoira. Laika räyhää jonkin verran remmissä, tosin se on dramaattisesti parantumaan päin ja sen itsehillintä on parantunut huimasti. Tutustuttuaan se yleensä sinkoaa juoksemaan riippumatta siitä, juokseeko kukaan sen kanssa. Painia se ei juuri siedä, vaan ottaa tosissaan ja antaa nekkuun. Se on myös resursseistaan tarkka, joten vieraasssa seurassa se ei leiki esim. kepeillä. Vinski kiihtyy aika usein ja sillä epävarmuus sekoittuu järjettömään intoon. Jos se pääsee kontaktiin, se yrittää leikkiä. Kaverista riippuen se on enemmän tai vähemmän ääliö. Saa nähdä, millainen siitä kasvaa.
5. Mitä mieltä olet koirien liiasta paapomisesta esimerkiksi harrastuksissa ja koulutuksen parissa? — No siis, jos se heikentää koirien
hyvinvointia esim. aiheuttamalla terveyshaittoja tai vaarantamalla
mahdollisuuden käyttäytyä lajille tyypillisillä tavoilla, niin
perseestä? Toki ensin pitäisi määritellä mitä on liiallinen paapominen.
Ihan varmasti joku koirafasisti sanoisi, että mun koirat on pilalle
passattuja vetelyksiä ja omistaja ihme kukkahattunaksuttelija, mutta no
fucks given. Noin yleisesti ottaen olen enemmän iloinen kuin näreissäni
pehmeiden arvojen noususta. Enemmän tuolla kentillä näkee sitä toista puolta kuin ylenmääräistä paapomista.
6. Haaveiletko seuraavasta koirasta, jos et niin miksi et ja jos haaveilet niin minkälaista? — Joo tottakai. EN. Asumisolosuhteet, jaksaminen ja rahatilanne eivät varmaan muutu niin lähitulevaisuudessa niin dramaattisesti, että olisi järkeä lähteä tekemään suunnitelmia tai rakentamaan haaveita. En kuulemma saa vaihtaa rotua, joten luultavasti mulle tulee keskikokoinen villakoira. Seurailen kivojen koirien kasvua ja kehitystä ja jonkinlaisia ameebatason kasvatushaaveitakin on. Niiden toteutumiseen menee kuitenkin vuositolkulla.
7. Lempirotusi, ja sen hyvät sekä huonot puolet? — Oisko esim. toi villakoira. Hyvät puolet... Ihanneyksilön luonne on aika lailla just nappiin se, mitä koiralta haluan, minkä seurassa viihdyn ja mille voin taata hyvät olot tässä elämässä. Sosiaalinen, rohkea, vilkas, helposti motivoitava ja koulutettava ja kropaltaan jaksava ja pystyvä. Huonot puolet on oikeastaan se, että maailmassa on liikaa ihmisiä, joita koirien hyvinvointi kiinnostaa liian vähän. Käytetään liian nuoria koiria jalostukseen, ei terveystutkita, valitaan matadoreja, piilotellaan sairauksia, ei ymmärretä hevonhetulaakaan luonteista jii än ee. Näitä ihmisiä on villakoiraharrastajissa ja -kasvattajissa ihan liikaa ja meitsiä vituttaa jou. Vai miltä kuulostaa alle vuoden ikäisen ehkä häthätää silmä- ja polvitutkitun koiran pentu?
8. Mitä mieltä olet Fitdogista ja vastaavista koirien fittnestuotteista? — Fitdog on perseestä
:--------D Tai emt mitä helvetin pullasorsia ihmisillä on, mutta mun
koirat ei tee hiilaripalautuksella tai kroppaa kuivattavalla hiilarinestetankkauksella kyllä mitään
(newsflash: ei tee muidenkaan). Tai vois sil ehkä hiekottaa katuu. Mutta
noin yleensä toivottaisin hyvän palautustuotteen kyllä tervetulleeksi
markkinoille ja jos se olisi oikeanlainen, niin voisin hyvin sijoittaa
siihen. Mut paskaa en osta, vaikka markkinointitiimi olisi tehnyt hyvää
duunia.
Olin taas kai vähän tuhma. PS. Koirien fitness-tuote on hieno termi. 9. Lempi koiratavaramerkkisi? — En oo merkkiuskollinen. Pitää oikeesti
miettiä. Ebba+Albus on tehnyt mun suosikkipannat. Ruffwearilla on
siistejä käyttökamoja, mutta niillä on aika paljon hintaa, joten meillä
ei ole niiltä mitään. Laika varmaan sanoisi Trixie, koska se tekee sen
siilipallot. Jokelta oon ostanut parhaat ja kestävimmät hihnat. 10. Tilaatko paljon nettikaupasta tavaraa sekä ruokaa vai käytkö mielummin kivijalkaliikkeessä, miksi? — Hyvälle liikeidealle, palvelulle tms. annan mielelläni roposeni kivijalkaliikeeseen. Muuten ostan sieltä, mistä saan joko halvimmalla tai halvimmalla JA kotiinkuljetettuna. Esim. ruokaa ostan sekä Kennelrehulta että F-Animalista. Ensimmäisestä hinta-laatu-suhteen takia, toisesta siksi, että heillä on hyviä, laadukkaita tuotteita ja eettisyysnäkökulma mukana. 11. Pelkääkö koirasi jotain, jos pelkää niin mitä? — Vinski pelkää, että ruoka loppuu. Loltsi oli ääni- ja alusta-arka.
Tämän ilon meille tarjosi Kettutyttö ja villapoika -blogi ja en haasta ketään, koska olin vika ihminen maailmassa, joka tän teki.
Navigaattorilla on ollut parempiakin päiviä. Paljon parempia kuin tänään, kun se johdatti meidät ensin keskelle metsää ja sitten puhisi kilometritolkulla oikealle kääntymisestä ties minkä kinttupolkujen kohdalla. Lopulta Lohjan koirakeskuksen pihalla se käski ajamaan 300 metriä ja tekemään u-käännöksen.
Laikalla oli parempi päivä. Laika voitti. Laika oli hieno. (Ja virkkeet lyhyitä, koska olen yhtä väsynyt kuin molemmat matoiksi naamioituneet koirani.)
Halusin päästä kisanomaiseen tilanteeseen, treenata vähän hermojenhallintaa ja rohkeuden kaivamista ja juoksuttaa Laikaa itsevarmuutta kohottavalla, kivalla radalla kisan ulkopuolisena. Meidät kuitenkin kutsuttiin, kiitos tuomarin, kisaamaan, joten mikäs siinä supermölleillessä.
Ykkösrata oli säätöä ja huolimattomuutta. Tungin pienen tyytymättömyyden taskuun ja päätin parantaa kämmikohdat ja tehdä iloisen ja rohkean suorituksen. Toisella radalla Laika ruopaisi lähdössä niin, että maton säikähdys kuului nelosputkelle asti. Se olikin kaikkien supermöllien nopein nolla (aikaa kului vähän reipas 12 sekkaa). Laika oli laikaisa, nopsa ja etevä.
Kiitos Erica seurasta, autosta ja videoista ja onnea Vienan hienosta kisauran korkkauksesta!
Ja niin alkoivat ohjatut tokot. Laika oli jo matkalla tosi kiva, kuulolla, mutta innokas. Hallin pihalla se ei oikein jaksanut pöhistä uusille ryhmäläisille, vaikka tulivat siat hänen hallinsa pihalle. Ehkä se söi jostain ojasta Diapamin, en tiedä. Meidän koulutusohjaajalla oli oma TVA-pyrrinsä demokoirana, mikä on ehkä paras konkretisoivin asia ikinä. Tsekattiin seuruuta ja maahanmenoa.
Meille suositeltiin maahanmenon tekemistä pompuista ja kiepeistä esim. ohjaajan peruutuksen sijaan. Koiralla on pienempi kiusaus valua sitä muutamaa askelta eteenpäin ja kriteerin ylläpitäminen on helpompaa. Laika on tuntunut viime aikoina sekoittavat istumista ja maahanmenoa paljon ja mietin jopa maahanmenon opettamista uudestaan. Sen hanuri on tuntunut painavalta ja se on sekoittanut sen hienoa hissitekniikkaa.
Kokeiltiin sitä kieppumista ja se oli tosi hemmetin toimiva juttu. Laika painuu kieppuessaan tosi alas ja siitä on nopeampi mennä litteäksi. Tosin koska se on elastinen kuin sammakko, se jäi ainakin eilen vähän outoihin jalat sinnetännetonne -asentoihin. Palkan paikka korjasi tätä ja kiepin poisjättäminen varmaan hoitaa loput. Mun pitää opettaa sille myös toiseen suuntaan pyöriminen ihan kropan takia.
Seuruussa Laika opettelee syöksymään takakautta oikeassa kädessä olevaan palkkaan, koska se painaa mua päällään niin paljon. Oikealle käännöksien työstämistä paikallaankäännöksinä ja hitaasti pitää jatkaa. Mun pitäisi aina muistaa tehdä mahdollisimman vähän toistoja, koska Laika nostaa seuruusta kierroksia ja varsinkin hitaassa vauhdissa ottaa siitä jonkin verran kuormaa, jos ei pääse palkalle esim. nytheti.
Mut siis voi veljet. Me oltiin koko ryhmä samaan aikaan kentällä, Laika työskenteli ilman hihnaa. Vieressä oli mm. merkkiä tekevä vauhtibortsu ja toinen kävi pari kertaa meidän tontilla. Mutta Laikaa ei oikeastaan kiinnostanut, se tarjosi ennemmin kontaktia ja odotti tekemistä. Alkaa räyhämarsun räyhähenki pikkuhiljaa talttua.
kuvitusjuoksuVinku&rinkeli
Laika juoksi tänään Ojangossa muutaman agi-irrottelupätkän sillä ajatuksella, että huomisissa Lohjan epiksissä sillä olisi kaasu pohjassa ja fokus esteillä. Mun piti treenata myös puomia, mutta unohdin onnellisesti koko asian. Se karkasi yhteen mutkaputkeen, josta palkkasin sen. Ketjutin siihen menestyksellä yhden hypyn. Tokalla pätkällä juoksutin (takaakiertohyppy-)muuri-kepit-rengas -suoraa, josta oli 90 asteen käännös suoralle putkelle, jonka nappasin mukaan viimeisellä toistolla.
Kepit ja rengas imivät Laikaa puoleensa ihan sairaasti, kuten viime postauksessa vihjasin. Tässä on minusta hyvä osoitus siitä, miksi asiat kannattaa tehdä alusta asti mahdollisimman täsmällisesti ja haluamaansa lopputulosta tavoitellen eikä vain sinnepäin, tässä tapauksessa siis koiran estefokusta ja itsenäisyyttä tukien. Laikan päässä sekä kepeiltä että renkaalta on tullut alusta asti vahvisteita nimenomaan itsenäisestä suorituksesta, ei houkuttelusta tai ohjaajan liikevihjeiden mukaan toimimisesta. Positiivista kierrettä on helppo ruokkia. Vaikka kyseessä oli ihan todella simppeli pinkoilu, Laikan tekemisen meininki oli niin siistiä. Sellaista haluan sen olevan jatkossakin.
Huomenna Laser juoksee Lohjalla parit supermölliradat kisan ulkopuolisena. Toiveena pientä hermostokutkutusta, muistitreeniä ja jännityksenhallintaa ohjaajalle sekä menevä ja rohkea rata Laikalle. Päätin lähteä radalle hymyssä suin ja rohkeus mukana.
Vinku oli tänään mukana Ojangossa terrorisoimassa kunnollisia ihmisiä, belgejä ja vesikuppia. Hyödynsin tokokopin tunnarikapuloita ja Ericaa. Erica latasi viisi häiriökapulaa maahan, vein oman niiden joukkoon ja hain Vinskin haistelemaan. Se meni kapuloille kita auki kuin pieni hai, mutta lamppu syttyi sekunnissa ja se lähti etsimään omaa. Tehtiin kaksi toistoa (välissä häiriökapulat vaihtoivat asemaa), joista molemmilla käteen tai ainakin hyvin lähelle sitä palautui juuri oikea kapula! Vinskillä oli tätä ennen plakkarissa muutama toisto sisällä kotona aiheena "tuo pieni puupalikka käteen", muutama toisto kahden treenipaikan yhteensä neljässä tai viidessä puskassa/nurmikolla ajatuksella "pieni puupalikka on kateissa, se täytyy löytää nuuhkien ja tuoda se sitten käteen." Naksuttelin ennen häiriökapuloita kaksi toistoa pelkän oman nostamista ja luovuttamista.
Seuraavalle tunnarikerralle muistettavaa:
- Mielentila. Älä kerrytä turhaumaa, vaan pyri saamaan kapuloille alusta asti maltillinen Vinku. Tästä lähtien tunnarikapulaa ei heitetä, vaan se viedään muiden joukkoon. Kierrokset saa ylös ihan varmasti myöhemminkin.
Meillä alkoi agilityn kesäkausi. Seuran hallin pihalla Laika sanoo yleensä piih, kentälle mennessä se sanoo ööörn ööörn urnn murnn. Laika on niin söpö. Se ei tahtoisi keulia, kun sillä ei pääse mihinkään, mutta into puskuroituu. Örrnnn. Oli hyvä veto testata ihan ennen mitään muuta treeniä vapaatreenialueen keinua pitkästä aikaa. Takaakierrolta vauhtia ja kiikulle ja kipinät kirskuen kohti taivaita. Ohjaaja kädet päähän ja syvään henkeä. Tästä lentokeinusta ei koitunut kellekään minkäänlaisia vaurioita ja seuraavat toistot olivat erinomaisia. Olihan se hyvä, Laikaseni, kuitenkin testata, että keinun kriteerit ovat edelleen samat.
Meillä oli varsin haastava, mutta virtaava rata, joka testasi meidän osaamista. Muutama este oli kentän koon takia vähän eri kulmassa, mutta piirros on riittävän tarkka. Kolmoshypylle irrottaminen ja siitä eteenpäin kiihdyttäminen oli vaikeaa rytmin ja ajoituksen takia. Hinkattiin, onnistuttiin. Nelosen jälkeiset valssit olivat pääosin hyviä, kunhan taistelin sinne asti, mutta siitä eteenpäin oli tuskaa ja peräpukamia. Laikan irtoamistaidot ei riittäneet seiskaputkelta kasiputkelle ilman meitsiä, joten laitetaan ekstremekiitely treenilistalle. Esim. Skitson irtoamistaidot olisi hyvä tavoite.
Pituuden jälkeinen elämä oli onnistuminen. Ohjaaja ehdotti persjättöä ja vekkausta ennen kahtakymppiä, mutta kysyin, miksei kääntäisi koiraa ennemmin enemmän valssilla, jottei tarvitsisi vekata ja valssasin ja bääm buum badam sehän oli hyvä valinta. Siitä eteenpäin oli enimmäkseen aika sujuvaa menoa (ajatella, meidän agility)! Vikalla hyppykuviolla unohdin onnekkaasti mitä tehdä, mutta jostain syystä löysin sisäisen Mulanini ja päästiin onnellisesti maaliin jopa vikalla nollaratatreenillä. Shiish. Sitten muikkarina itelle:
x Laikan estefokus oli ehdottomasti paras keinulla ja kepeillä. Talvella huomattiin spontaanisti, että myös renkaalla. Nämä kaikki poikkeavat muista esteistä siten, että ne on opetettu erittäin vahvasti operantisti. Laika saattaa karata keinulle huvikseen palkka suussa tai etsiä kepit näennäisen omituisesta paikasta.
x Em. tietoa voi hyödyntää, kun takaperinketjutan irtoamista. Itsenäisiä suorituksia pitää treenata putkesta vauhtia ottaen: jään jälkeen, Laikan pitää uskaltaa kiitää. (Esimerkkinä juuri tuolta radalta seiskaputkesta kasiputkelle.)
x Treenaa nyt stana sitä A:ta. :-----D
x Opettele edelleen kiihdyttämään, varsinkin takaakierroilta ja valsseista.
Ja huh, niin se alkoi minunkin kouluttajanurani. Apukoulutan meidän treeniryhmän jälkeistä jatkotason porukkaa. Ryhmän toinen vetäjä vaikuttaa oikein mukavalta, kuten kaikki ryhmäläisetkin. Yksi koulutettavista on vieläpä keskarivillakoira. Tässäkin on hirveästi liikkuvia osia, mutta kouluttaessa saa sentään seisoa paikallaan.
Tärkein kuuluminen ensin: Laikan karva irtosi ja meni pussiin ja pussi meni roskiin. Nyt on koira siloisa kuin villi silli ja lämmin kuin leguaani auringossa, sanalla sanoen ihana. Laikan kaikki kinkkuisa puikkojalkainen kuikeloisuus pääsee nyt loistamaan. Kuvassa se kuulemma näyttää aivan emoltaan Signeltä. Nyt kolmen korvilla se kieltämättä muistuttaakin äitimuorian ainakin sisätiloissa, istuu korkealla ja tuijottaa ulos, näyttää nyrpeytensä selvän elegantisti, jos aihetta on. Kun asuu tällaisen torvelon kanssa samassa taloudessa, aina toisinaan sitä kyllä on.
Vinski on jatkanut sosiaalistumistaan. Mikään muu ei tuota sille ongelmaa paitsi yksittäiset koirat, tapahtumissa se hengaa ja puuhastelee rentona. Bussissa se on päässyt lattiatason matkaajaksi ja laittaa jo aika nopeasti nukkumaan. Sillä on hyvä kuva siitä, mitä kulkupeleissä tehdään. Toistaiseksi kaikenlainen massana liikkuva megahäiriö toimii samoin. Helsinki-Vantaalla se kävi sammakkoasentoon keskelle lattiaa ja keskiviikkoiltana se opiskeli maahanmenoa niin, että molemmilta puolilta meidän vierestämme kulki teinijoukko suunnilleen puolen metrin päästä. Kunhan koirien kanssa päästäisiin vastaavaan rentouteen, olisin tyytyväinen.
Teetä sänkyyn? Teetä sänkyyn?
Keskiviikon pentutreffeiltä kannoin sen pois ennenaikaisesti savu korvista nousten, koska se jyräsi pienempiään, kiihtyi ja karjui korvaan oman hauskanpidon merkeissä. Torstaina se sai aikaiseksi pari muhevaa riitaa Ilen kanssa, tilanteet joko remmissä tai resursseista. Toisin sanoen se on epävarma ja kaipaa elehtimistilaa. Sen leikinsäätely on vähän pätkivää, kun sen vakileikkikaverit ovat sitä isompia ja niiden murjominen ei ole ollenkaan niin vaarallista kuin pienempien, vaikka musta kiusanpieru kyllä erotetaan isoistakin kavereista, jos pelisäännöistä ei pidetä kiinni. Ja erotetaan taas ja taas ja taas. Koska Vinski on sitkeä kuin purkka tukassa.
Jos joku pääkaupunkiseutulainen koiranomistaja haluaa tästä viehättävästä mainospuheesta huolimatta lähteä hengailemaan johonkin puistoon katselemaan maisemia ja kaivamaan nenää meidän kanssa rentoutumismerkeissä koirat piuhassa ja hanskassa, kerro se kommenteissa. Yritän kerätä sosiaalisuuteni rippeet villapöön tähden. Toiselle osapuolelle ei ole muita kriteerejä kuin se, että se on rento koira eikä remmirähjä tai vinzkejä välipalaksi nauttiva.
Leivoin vappupäivänä lohipannaria koirille. Tai oikeastaan lähinnä Vinskille, koska Laika näytti siltä kuin sille olisi tarjottu välipalaksi polyuretaania. Kalat on kavereita ja kavereita ei syödä. Hyväksymme tämän tosiasian ja kalaa meillä syö siis ainoastaan Vinski. Paistoin sille myös silakoita, koska paistettu silakka on raakaa parempi lenkkinami. Jälkikäteen minua alkoi vallitsevien olosuhteiden vuoksi huvittaa koko namutehdas. Yksi ystävä meni kihloihin ja lapsuudenkaveri sai ensimmäisen lapsensa. Minä leivon koirille pannukakkua.
Vinski ei ole pissannut sisään sitten pari viikkoa sitten Erican kämppään sattuneen äksidentin. Silloin se riehumisen tuoksinassa taisi itsekin yllättyä koko jutusta. Nyt sillä vaihtuvat isommat hampaat ja odottelen maitoyläkulmurien lähtemistä. Molemmat heiluvat lupaavasti, joskin alakulmurit lähtivät sutjakkaammin. Tämänkin on valitettavasti villakoirille tyypillinen riesa, jolta toivon välttyväni. Laikalta ei ole poistettu yhtäkään maitohammasta, mutta sen purenta ei ole kyllä mikään erityisen kaunis sen turhan lyhyen alaleuan takia.
Muuan jäähdyttelylenkillä Vinski hyppäsi ojaan kuin kanadalainen dock diving -mestari Rudy-enonsa konsanaan. Se ei ollut mikään A-luokan kokemus, mutta matalat lammikot ja ojat ovat kyllä houkutelleet Vinkua puoleensa silti. Varsinkin Laikan perässä se luttaa kaiken kostean, minkä löytää. Onnekseni muuten olen saanut taas koiran, jota ei haittaa sade tai tuuli. Kaksi yhden sään puudelia oli ihan riittävästi.
Viimeistellään videolla. Näitä haluaisin kuvata ja editoida lisää. Muutama idea on korvan takana odottamassa toteutusta.
Laikan ensimmäisiin frisbeekisoihin on reipas kuukausi (mikä muuten tarkoittaa sitä, että kesä on täällä ihan just *riisuu vaatteet*). Päätin, että niin kauan kun koen enemmän hämmennystä kuin ajatuksen selkeyttä treenimääristä ja agilityn ja frisbeen/freestylen yhteisvaikutuksesta koiran kropalle, pidän treenimäärät erittäin maltillisina ja treenaan pelkkää noutokoppailua. Koirafyssari Heli Hyytäinen oli sivunnut frisbeetä Royal Caninin urheilukoirasemman kehonhuolto-osassa ja ilmaissut huolensa frisbeen vammariskeistä. En ole ehtinyt katsoa semmaa vielä kokonaan, mutta se löytyy onneksi Youtubesta (linkki lihashuolto-osaan).
Tuumasta toimeen. Laika osaa kopata, mutta se kaipaa kipeästi irroitustreeniä. Varasin tälle aikaa jo tiistain vapaatreeneistä, että pääsimme alkuun. Irroittamisen konsepti on minäminäminun-Laikalle aika vaikea. Kun se keksi, että kiekko lentää luovutuksesta, osa niistä päätyi suoraan mun jalkoihin koiran flänkätessä mun takaa valmiina uuteen heittoon. Treenasin tiistaina melko vähän ja lyhyin heitoin. Videolta totesin, että Laika tulee pidemmistä kiskaisuista paremmin alas eikä joudu juoksemaan frisbeen edelle ja kyttämään lentorataa, joten tein täksi päiväksi korjausliikkeen.
Otin mukaan SofFlitet ja Jawzit ajatuksena heitellä ensisijaisesti jälkimmäisiä. Laika pitää pehmeistä kiekoista yleensä eniten, jos sillä on valinnanvaraa, mutta valkkaisin Jawzin mieluiten kesäkuun kisakiekoksi sen parempien lento-ominaisuuksien takia. Ensimmäisestä kopista lähtien Laika kuitenkin pakkasi Jawzinsa takahampaisiinsa ja koppaili isolla innolla, joten Soffareita ei tarvinnut kaivaa esiin. Pari ensimmäistä irrotusta olivat kamalia, mutta homma sujuvoitui toisto toistolta ja esimerkiksi tiistaisia pitkin poikin räkäistyjä friboja en juuri nähnyt. Ihan priimaa lopputulokseen ei päästy, mutta lähelle kuitenkin. Käytin kahta kiekkoa, joista toisen heitin, kun Laika irrotti ensimmäisestä. Testasin omaa heittokättä ilman koirahäiriötä ja karkeasti laskettuna perusheitto vähän kummallisella tuulella oli yli 20-metrinen. Ei hirveän pitkä, mutta tiedänpähän lähtötason. Laika koppaa vastaavan mittaisia heittoja kyllä.
Seuraavaksi jatketaan irroitustreenejä ja pyrin treenaamaan myös yhdellä kiekolla ennen kisoja. Jotain megahäiriötreeniä pitäisi myös kokeilla edes oman mielenrauhani vuoksi. Meillä oli tänään mukana Viena, joka koppaili samalla kentänpuoliskolla ja se ei ollut Lassille mikään ongelma, koska sen fokus oli kiekoissa. Meillä oli myös muutaman ohikulkijan verran yleisöä. Kai sitä lättyä voisi muodon vuoksi käydä jonkun mätsärin sivunurmella paiskomassa (toi ei ollut mikään mä hakkaan teidät -uhkaus, vaikka siltä kuulostikin).
