valona yössä vain
Loltsi on ollut kuolleena nyt lähes kaksi kuukautta. Omituinen sanaparsi. Olla kuolleena. Ei se ole enää. Siivotessani löysin trimmatun tupsun aprikoosia karvaa. Laitoin sen pois. Se ei ole minun koirani.
Loltsi kuoli sydämen vajaatoimintaan. Sen sydänultra oli ihan okei vielä kesällä 2014. Huonontunut edellisestä, muttei merkittävästi. Kun sen aika tuli, oireet alkoivat nopeasti. Mitään ei ollut tehtävissä ja Loltsi menehtyi syliini muutama kilometri ennen päivystävää klinikkaa.
Loltsin ruumis meni yhteistuhkaukseen. En halunnut palvoa hautaa. Haluan muistaa koirani siellä, missä se eli kanssani, luonani, sylissäni, jaloissani, kodissani. Sen paikka, edes sen ruumiin paikka, ei ole yksin kylmässä maassa.
Loltsin piti nähdä vielä ainakin yksi kaunis, kuiva kevät ja lämmin kesä. Optimistisesti ajattelin, että ehkä se istuisi vielä Laikan pennun päälle. Kun katson Loltsin kasvoja valokuvista, tekee mieli kaivautua ruudun toiselle puolelle. Enkä silti koskaan enää ikinä koskaan koskaan koskaan saa silittää sen silkkisiä peikonkorvia enkä poskia, joihin varsinkin kaksi viikkoa konetöiden jälkeen kasvoi maailman pehmein aprikoosikarva.
Nyt on kolmenlaista aikaa. Aika ennen Loltsia, aika Loltsin kanssa ja aika Loltsin jälkeen. Tuntuu kuin en pääsisi keskimmäiseen käsiksi. Se on karannut niin kauas. Ja silti se on niin lähellä. Mutta ajan myötä tiedän, että Loltsin viimeinen joulu on kaunis muisto, kunhan saan siitä taas kiinni. Lämpöä, turvaa, rakkautta.
Suru ei ole jokapäiväinen vieras. Saattaa mennä päivä tai kaksi, että Loltsi käy mielessä siksi, että siirrän sen takkia hyllyllä tai Vinski valuu sen vanhasta punkasta ulos, koska ei mahdu siihen läheskään kokonaan. Mutta kun Loltsin muisto käy mielessä, suru viivähtää hetkeksi. Tuntuu, etten ole koskaan surrut mitään näin paljon ja puhtaasti. Loltsi eli onnellisen elämän. En ole enää vihainen. Alkuun olin. En ole katkera, koska ei ole mitään, mistä katkeroitua. Jokaisen elävän olennon loppu on joskus. Loltsin piti elää minun mielestäni satavuotiaaksi, mutta se oli niin viisas, ettei lupautunut sellaiseen, mitä ei voinut pitää.
On ollut aurinkoista ja kuivaa. Maasta kasvaa jo leskenlehtiä. Loltsi olisi pitänyt tästä kelistä, vaikka olisikin väistellyt mutaisena sinkoilevaa Laikaa. Se olisi istunut lämpimillä kivillä ja syönyt kukkivat, tuoreet leskenlehdet pois kuleksimasta. Vinskistä se varmaan pitäisi.
Voi kuinka kaunis teksti<3 Niin se aika vain vierähtää, suru helpottaa edes hivenen ja muistot jää pysyviksi sydämeen. Mutta se joka väittää, ettei koiraa voi surra, niin ei ole omistanut koiraa. Häneltä on siis puuttunut myös paras ystävä, perheenjäsen ja kumppani. Sellainen kumppani, joka ei tuomitse. Sellainen ystävä, joka iloitsee aina sinun näkemisestä. Sellainen perheenjäsen, joka rakastaa sydämensä pohjasta sinua.
VastaaPoistaNyt Loltsin on hyvä olla ja katsella teidän tekemisiä pilven päältä <3
Olipa kauhean ihana ja kaunis teksti<3 Huomaa miten paljon välitit ja rakastit koiruutta. Aika menee eteenpäin, mutta mikään ei korvaa. <3
VastaaPoista<3
VastaaPoistaEihän tällaista voi itkemättä lukea, todella koskettavasti kirjoitettu <3
VastaaPoistaKyyneleet tulvivat silmiini! <3 Menetys on tuskaa, mutta uuden elämän kanssa oppii elämään - pakolla. Itse olen menettänyt ensimmäisen koirani, viisaan kauniin kutaisen noutajani <3 , monta kisua on lentänyt sateenkaarisillalle, luotani on lähtenyt sinne jonnekin myös Mummit ja Papat, Enoni ja tärkeimpänä, rakkainpana kaikista Isäni! <3 Ensin kaikki romahtaa ja tuntuu, että ei pysty mitenkään enää jatkamaan eteenpäin. Vähitellen, kuitenkin ja onneksi - elämä kuljettaa ja vie eteenpäin askel askeleelta. Kanssamme viipyvät ja eteenpäin auttavat - onneksi - lohtua ja ikävää helpottaen, ja jonakin kauniina päivänä myöskin iloa tuoden - MUISTOT - niitä ei kukaan ikinä meiltä pois ota! <3
VastaaPoistaVoimia ja iloa elämän jatkumiseen teille Tiina ja Laika ja Vinski! <3
- Riika -