Ihmekoirat

Istun junassa Laika sylissä. Se tuoksuu keinonurmelta. Ulkona Hiekkaharjun golfkenttä on vielä valoisa. Kaikki on hyvin.

Treenit! Wau! Laika! Wau! Tiina! Wau! Kiljuin wau niin monta kertaa, ettei sormet riitä laskemiseen. Koska siihen oli syytä. Ylläolevaa rataa emme menneet, koska Laika ei edelleenkään (huokausnolostuspunastus) osaa puomia. Saimme tehotreenata keppejä ja tehdä sen, mitä olen odottanut kieli pitkällä jo pitkän aikaa: yhdistää kepit muihin esteisiin. Laika oli huikean hieno. Ensin puhdas riemu otti voiton älystä ja se roiski pari kertaa viimeisen keppivälin ohi, mutta pienellä muistuttelulla se palasi tekemään nappiosumia. Sille oli aivan samantekevää, millä puolella olin ja kuinka kovaa liikuin, se keskittyi pujotteluun täysillä. Niiiiiice. Keppien hakeminen kakkosputken ja kolmoshypyn jälkeen ei tuottanut mitään ongelmia. Ei mitään. En valita, on se hieno koira. Tuntui äärettömän hyvältä saada kiitosta treenikavereilta ja jengiin sattuneelta tuuraajalta hyvin pujottelevasta koirasta. Huomasin muuten hihitteleväni pujotteleville treenikaverien koirille. Kepit on tosi hauska este ja pujottelu on äärettömän söpön näköistä!

Vaikut irti korvista -rallattelu oli tällä kertaa yksinkertainen kaarella oleva putki ja neljän esteen loiva hyppykaari etupalkalla. Lukuun ottamatta sitä, että meinasin joka kerran juosta päin seinää, ei mitään valittamista. Kaduttaa, etten ottanut kameraa mukaan ja kuvauttanut treenejä, koska tällä onnistumisella ratsastan toivottavasti pitkään. Ennen lähtöä satuin olemaan suupielet kohti lattiaa ja marisin, ettei mistään tule mitään. Onneksi mulla on maailman paras Soviet space poodle, joka kyllä muistuttaa, miten pidetään hauskaa ja ollaan onnellisia.

Jottei totuus unohtuisi: Laika haisi myös kuivatuilta muikuilta. Ensi kerralla pakkaan jotain muuta namia mukaan.