Paavo ei hauku. Tapa juontuu sen kurkunpäänrappeumasta, joka saa papparaisen haukkumisyritykset kuulostamaan ruisrääkän ja paviaanin rakkauslapselta. Haukkuähkimisen lisäksi Pate mölisee. Se avaa kiduksensa ja huutaa, vaikka hätä ei olisikaan. Kai sen täytyy jotenkin kommunikoida.
Loltsi hymyilee. Normaalia, jos sattuu olemaan kädellinen, vähemmän normaalia, jos sattuu olemaan koiraeläin. Pökäle itse ei vissiin tätä eroa tunnusta, joten sopiviksi katsomissaan tilanteissa se hymyilee kauhian nätisti. Parhaimmillaan virnistys on aamuisin tai rakkaan ihmisen päällä tai jalkojen juuressa.
Pusi pusi.
Bonari! Mainittakoon Loltsin ansioksi vielä autistinen syömätapa: jos tarjolla on nappuloita, se pudottelee suullisen lattialle ja syö ne tietyssä järjestyksessä, vaikka koko lasti olisi samaa plaatua. Se saattaa maistaa yhtä, mutta pudottaa sen syödäkseen viereisen ja palata sitten ensin maistettuun.
Laika ei ole ehtinyt kehittää itselleen mitenkään valtavan kummallisia puolia. Toki se kusee metriloroja, kun ei malta pysähtyä edes pissiäkseen ja istuu ryhdissä kuin punkkupullo, mutta noin persoonaltaan se on vielä aika kypsymätön (tietenkin). Kerrotaan nyt kuitenkin, että sillä on hemmetin kiusallinen tapa hakeutua ihmisten haaroväleihin joko etutassuineen tai kuonoineen päivineen. Lupaavaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Vingutathan meille siilipalloa, sillä siitä me pidämme!