Hei, mikä boogie? Työnnä se boogie hanuriis.

:p vaan sullekin

Laika ei olisi voinut aloittaa juoksujaan juuri parempaan aikaan. Poden taas koiraharrastusalakuloa, seurauksena ilmeisesti monen kuukauden aikamoisesta high'sta touhuamisen parissa. Sillä, että ympärilläni tuntuu olevan koirataitavaa porukkaa kuin pipoa, vaikuttaa asiaan myös. Kaikki Laikan ikäiset koirat kisaavat, nohevimmat ovat jo kolmosissa. Kun puskee monta kuukautta yläpilvessä ja kehittyy, tulee väistämättä joskus alas, varsinkin, jos sattuu olemaan allekirjoittaneen kaltainen tunne-eläjä. Tuntuu luksukselta, että nyt on syy olla treenaamatta. Voi vaan olla ja möllötellä kolme tai neljä viikkoa ja kieltäytyä kaikista kissanristiäisistä. Mutta miksi ihmeessä tähän pitää olla veruke ja tekosyy ja syy, ja miksi ylipäätään olen ajautunut näin ankeaan tilanteeseen?

Koirat ovat ihania. Okei, myönnetään, herään käytännössä joka aamu Laikan hervoton kieli syvällä sieraimessa, mutta se on pieni hinta kaikesta muusta. Koirat ovat täysin autuaan tietämättömiä tällaisista paineista. Niitä ei kiinnosta tippaakaan, mitä joku toinen elukka niistä ajattelee. Aika kaunista. Miksiköhän minä en pysty siihen? Pitäisikö muodostaa tyhjiö? Käydä yksäreillä treenaamassa, treenata puskatokoa ja koiratanhuta takapihalla? Valitettava tosiasia kun mun kohdalla on se, että toiset ihmiset ja sosiaaliset tilanteet ovat useimmiten kamalan väsyttäviä, puhumattakaan siitä, että joku sattuu olemaan valovuoden superimpi kuin minä.

Sitten aina muistan sen, etten ole yksin. Jos kohta joku satunnainen lahjakkuus onkin sattunut lähipiiriin, niin en silti ole yksin. Laikan kanssa me ollaan oma universumi, oma kupla kaiken muun mökän keskellä. Sille ei sanota, että hitto, en pysty osaa uskalla, ku kato ku noi on niin paljon parempii. Sille kaikki on vaan niin siisti ja hei mennääks jo?! Laika on niin aseistariisuvan super jo olemassaan. Vähänkö mulla on paljon opittavaa siltä.