Maha eeltä muurille

Maanantain treeni, ensimmäinen juoksujen jälkeen, näytti tältä:

Se tuoksui keinonurmelta ja keväältä ja kuulosti kiljuvalta villakoiralta, joka oli enemmän innokas kuin viisas. Hienosti se ensi töikseen omalla suoritusvuorolla otti kunnon vauhdit halki ilman ja putosi maha edeltä muurin päälle ja levitti esteen ympäri kenttää. (Edes egoon ei sattunut.) Sen jälkeen treeni suksi eteenpäin aivan loistavasti. Laika pujotteli läpi kuuden kepin kuin rasvattu salama matalana uiden. Joku oli siis opettanut sen kolmessa viikossa kepittämään oikealla tekniikalla, mikä ei ole villakoiralle mikään itsestäänselvyys. Harjoittelimme keppejä yksittäisenä esteenä emmekä suotta osana rataa, koska sen aika on myöhemmin. Radalla heittelin 5-6- ja 8-9-väleihin persjätöt vallan luontevasti ja taputtelin itseäni henkisesti olalle tästä. Harjoittelin tietoisesti pään taivuttamista taakse jo tutustuessani rataan ja se selvästi auttoi.

Treeneissä nousi esille kolme haastetta: rytmitys, sivuttaisirtoaminen (radalla esteelle 7) ja putkihakuisuus. Laika hakee putkiin tosi hyvin, kunhan liikun itse luontevasti, mutta se selvästi kaipaa lisätreeniä ja ihan paikalta lähettämistä putkeen etäisyyksiä vaihdellen. Rytmitys. Pirun ryt-mi-tys. En osaa. Olen osaamaton. Kun pitäisi ottaa pieniä askeleita, harpon vielä suuria, toimii (tai siis ei toimi) myös toisinpäin. Tämä näkyi selvästi pöytä-putki-erottelutreenipisteellä, kun sössin putkeenlähetykset jatkuvasti juoksemalla täysillä tunnelin suulle ja jarruttamalla outoon aikaan, jolloin esteen sisältä pilkistikin hämmentynyt koira. Joojoo, treenataan. Seiskaesteen taakse Laika kaipasi pallon varmistamaan irtoamista, mutta tuollaisia koukkauksia esteille me ei olla hirveästi tehtykään. Täytyy ottaa se omatoimitreenattavaksi.

 Keravaanimista eli Keravan vaanimista. Kervo, we got ur back.

Tänään tekaisin nopsat seuruutreenit kotipihalla ihan vaan lämpimän kevätsään kunniaksi. Laika on saanut mutustella seuruutakin juoksulaiskuuden aikana ja se näyttää huippukivalta ainakin reilun metrin verran ylempää katsottuna. Hinkkasin taannoin suoria perusasentoja naksun avulla ja oppi on siirtynyt hiljalleen myös tilanteisiin, joissa Laika on korkeammassa vireessä. Sen takapäänkäyttö on aika näppärän näköistä ja toimii myös liikkeessä käännöksissä sekä oikealle että vasemmalle. Otin tänään myös varovaisia juoksuaskeleen oloisia askeleita ja alkupomppimisia lukuun ottamatta nekin toimivat. Temponvaihdokset pitää teroittaa Laikalle tosi huolellisesti, jottei seuruusta tule ihan kahjoa hillumista. Kokeilin myös vaihtelun vuoksi (onko meillä keskittymisongelmaisilla mitään muuta kuin vaihtelua? :D) nostaa kädet vyötärölle koiratanssia ajatellen ja etenin tanssahdellen ja Laika oli vaan tosi iloinen. Sillä oli koko ajan tasainen :D-ilme naamallaan. Ja siitä ilmeestä mä tykkään. *sydän*

koiranäyttelyruno

"Wow, ootko rohkee ja hoidat homman alusta loppuun?"

oon

"Omaisimpa ton siun asenteen tähän näyttelytouhuun"

 
pesu

kuivaus

pöyhintä

leikkaus

takajalat

etujalat

ylälinja

alalinja

häntä

niskakarvoja ei missään

oman pään raavintaa 

(ehkä ne ehtivät kasvaa)

asenne on se helppo osuus

tarvitaan lähinnä yksi ajatus

minä oikeasti tiedän, että sinä olet minulle paras, koiraseni
en tarvitse kenenkään puusilmän mielipidettä
ja siksi voin trimmata löysin rantein
ja hymyillä kehässä

Palailua

Kevät tulee pikkuhiljaa. Tosin tänään satoi lunta, koirapuisto oli kuin taitoluisteluareena ja pakkanen kipristeli poskissa. Laika on lopettanut juoksunsa, meidän kaikkien onneksi (eikä vähiten naapurin koirien), ja pääsemme taas hiljalleen treeneihin. Ohjaajan päässä on tapahtunut muutaman viikon henkinen kasvu, joka tuli tarpeeseen.

Mutta, hajakuvia, muistakin omista.

Erican Viena on niin kaunis koira.

Järkkärin kasvaminen käteen on ihanampaa kuin ikinä kuvittelin. Vaikka pidin kuvaamisesta jo ennen omaa kunnollista kameraa, on siitä tullut nyt rakas harrastus ja etsin täyttä päätä valokuvaajaidentiteettiäni aina silloin, kun jaksan.

 ...monesti kuvausassistentti olisi kyllä poikaa. Yksin asuvan, kulkevan, kiipeävän ja kuvaavan vauhtikuvat koirista ovat yleensä kirjaimellisesti päättömiä.

"Uskoisitko, jos sanoisin, että varastin ihan oikeasti kokonaisen nakin taskusta koirapuistossa ja söin sen yksin? Niin nimittäin kävi..."

Pesin Loltsin ja sen karva on kuin hattaraa, jossa on lumiströsseleitä.

Viettitestissä

 Minulla on ilmeisesti salainen kolmas käsi, joka deletoi varkain kahden muun käden tekeleet. Kirjoitin postauksen Laikan lauantaisesta viettitestistä - ja poistin sen. Eipä siinä ollutkaan juuri jälkipolville kerrottavaa. Laikan mielestä ahterista olivat niin lelut, paikka kuin maalimieskin. Pahensin itse tilannetta mamoilemalla urakalla: olimme tunnin etuajassa paikan päällä, mutta silti juuri ja juuri myöhässä (Vantaan ja Porvoon välillä oli ehkä häiriö aika-avaruusjatkumossa) ja yllätyksekseni viettitestissä piti roikkua noin kuudensadantuhannen ihmisen edessä. Tai siltä se silloin tuntui. Tärppipäiväinen Laika muuten lunasti omistajansa vitsin ja tarjosi sitä toista päätä maalimiehelle. Mun seuraava koira on uros.

Selvää on se, että Laikan saalisvietti ei ainakaan tässä elämän vaiheessa kanna yli pidättyväisyyden ja reaktiivisuuden, kun leikittäjä on ventovieras mies ventovieraassa paikassa. Koira kuitenkin selvisi koettelemuksestaan sikäli hienosti, että se kahden leikkisession välillä selvästi rentoutui. Mun on pakko myöntää, että dramaattisesti ajattelin koko koiraharrastukseni loppuvan sinä päivänä porvoolaisen eläinkaupan hyllyjen väliin, mutta sitten ostin tarjouskissanruokaa ja ryhdistäydyin. Sama koirahan sieltä tuli mukaan kuin lähti kotoa. Sitä paitsi se toimii harrastuksissa ja arjessa minun kanssani. Se on meille toistaiseksi ihan riittävästi.

Hei, mikä boogie? Työnnä se boogie hanuriis.

:p vaan sullekin

Laika ei olisi voinut aloittaa juoksujaan juuri parempaan aikaan. Poden taas koiraharrastusalakuloa, seurauksena ilmeisesti monen kuukauden aikamoisesta high'sta touhuamisen parissa. Sillä, että ympärilläni tuntuu olevan koirataitavaa porukkaa kuin pipoa, vaikuttaa asiaan myös. Kaikki Laikan ikäiset koirat kisaavat, nohevimmat ovat jo kolmosissa. Kun puskee monta kuukautta yläpilvessä ja kehittyy, tulee väistämättä joskus alas, varsinkin, jos sattuu olemaan allekirjoittaneen kaltainen tunne-eläjä. Tuntuu luksukselta, että nyt on syy olla treenaamatta. Voi vaan olla ja möllötellä kolme tai neljä viikkoa ja kieltäytyä kaikista kissanristiäisistä. Mutta miksi ihmeessä tähän pitää olla veruke ja tekosyy ja syy, ja miksi ylipäätään olen ajautunut näin ankeaan tilanteeseen?

Koirat ovat ihania. Okei, myönnetään, herään käytännössä joka aamu Laikan hervoton kieli syvällä sieraimessa, mutta se on pieni hinta kaikesta muusta. Koirat ovat täysin autuaan tietämättömiä tällaisista paineista. Niitä ei kiinnosta tippaakaan, mitä joku toinen elukka niistä ajattelee. Aika kaunista. Miksiköhän minä en pysty siihen? Pitäisikö muodostaa tyhjiö? Käydä yksäreillä treenaamassa, treenata puskatokoa ja koiratanhuta takapihalla? Valitettava tosiasia kun mun kohdalla on se, että toiset ihmiset ja sosiaaliset tilanteet ovat useimmiten kamalan väsyttäviä, puhumattakaan siitä, että joku sattuu olemaan valovuoden superimpi kuin minä.

Sitten aina muistan sen, etten ole yksin. Jos kohta joku satunnainen lahjakkuus onkin sattunut lähipiiriin, niin en silti ole yksin. Laikan kanssa me ollaan oma universumi, oma kupla kaiken muun mökän keskellä. Sille ei sanota, että hitto, en pysty osaa uskalla, ku kato ku noi on niin paljon parempii. Sille kaikki on vaan niin siisti ja hei mennääks jo?! Laika on niin aseistariisuvan super jo olemassaan. Vähänkö mulla on paljon opittavaa siltä.

Mutsi, mun nenään meni lunta

No shit, Sherlock.