Lähde, ilmesty paikalle, loppu sujuu yleensä kuin itsestään

ainakin olen taas paikalla

(Olisi sata sivua kerrottavaa treeneistä, treenaamattomuudesta, Laikan sterkasta ja onnettomasta saikkuilusta. Mutta mennään niihin myöhemmin. Ei nyt. Koska nyt piti vain saada aikaiseksi ja saapua.)

Hyvästi, Paavo

Viikko ennen juhannusta suru tuli taas käymään. Paavo on poissa. 

Aurinkoisena kesäpäivänä sain soiton. Oli selvästi jo aika. Kun laskin puhelimen kädestä pöydälle, itkien, tiesin, että seuraavan puhelun jälkeen pieni suuri pappakoira olisi kivuton. Se kävi aina mielessä, kun lähdin vierailuilta takaisin kotiin Vantaalle, ja sitä pelkäsi, sillä viisitoistavuotiaan koiran kohdalla loppuelämä ei tunnu enää itsestäänselvältä ikuisuudelta.

Paavo lähti saappaat jalassa. Viimeisenä päivänään puolenpäivän aikaan sen takajalat eivät meinanneet enää kantaa ja eläinlääkäri lopetti sen kotiväkensä syliin iltapäivällä. Sitä ennen se oli ollut oma, pirteä ja nälkäinen itsensä.

Olen kiitollinen sen hyvistä viimeisistä vuosista vanhempieni luona. Se eli siellä Paavon näköistä elämää kolistellen ruokakaappeja ja yrittäen syödä lennosta biojäteastiaan putoavia roskia. Se oli seudun viisain koira. Kuten Loltsikin, se jätti lähtiessään valtavan aukon meidän elämään jääneiden sydämiin.

Surun keskellä tuntuu kummalliselta, että joskus oli aika, kun elin kahden pikkuaprikoosin kanssa. Nyt molemmista on vain muistot. Silloin ennen tämä aika tuntui saavuttamattomalta tulevaisuudelta. Onneksi minulla on nyt kaksi muuta koiraystävää, joita ei varmasti olisi, jos en olisi lopullisesti jäänyt villakoirakoukkuun Loltsin ja Paavon myötä. Paavon kuolema herätti myös paljon lohtua ystävissä ja tutuissa, joiden elämää se oli jotenkin koskettanut. Olen kiitollinen kaikesta myötäelämisestä.

Minua lohduttaa jotenkin aivan valtavasti, että Paavo ehti nähdä kesän. Se oli epäilemättä sen suosikkivuodenaika: lämmintä ja joka paikasta kantautuvaa grilliruoan hajua päivä toisensa jälkeen. Jos on tuonpuoleinen, se on Paavolle loputon määrä ruokaa, jota ei tarvitse odottaa sekuntiakaan, pehmeitä, lämpimiä petejä ja Loltsi, jonka kanssa sillä oli hiljainen, mutta vahva suhde. Toivottavasti joku siellä kouluttaa sinua, sillä sheipatessa olit luodinnopea ja loputtoman motivoitunut vastapeluri.

Kiitos, että olit. Kiitos, että kuljit varmana vierellä. Kiitos, että toit niin paljon iloa niin monelle. Meillä on niin kova ikävä.

6 ≠ 12 eli pieni tarina Vinskin kepeistä

Koulutin Laikalle kepit aikanaan 2x2-metodilla. Se oppi esteet nopeasti ja on ollut aina oikeastaan aivan todella hyvä pujottelija. Sen voi jättää pujottelemaan ja edetä kauas ja se virkamiesmäisellä varmuudella pujottelee loppuun kuin viitapiru. Se hakee ensimmäisen välin kaukaa ja mistä kulmasta tahansa.

Koulutustapa sopi meille: se ei perustu houkuttelemiseen (kädellä tai etupalkalla), vahvistetiheys on alussa korkea ja varsin kahdella portilla (neljällä kepillä) voi treenata missä vain, koska irtokeppien hankkiminen on edullista ja kantaminen helppoa. Treenikynnys on siis matala, joten mahdollisuus tuloksen syntymiselle on korkea.

Oli aika selvää, että Vinskin kanssa ensisijainen valinta olisi 2x2-metodi.

Pääsimme taannoin kuuteen keppiin varsin pienellä treenimäärällä. Treenit itse jakautuvat ajallisesti aika pitkälle jaksolle kiitos kaikenlaisten taloudellisten ja ohjaajan terveydellisten esteiden takia. Pari viikkoa sitten olimme siinä pisteessä, että Vinski osasi pujotella kuusi suoraa keppiä. Tarkoitus oli treenata seuraavat kaksi treenikertaa avo- ja umpikulmia ja hieman keppien jälkeistä elämää. Ehdin yleistää jo opittua kuutta keppiä erinäköisiin keppisetteihin. Sitä seuraavissa treeneissä oli tarkoitus yhdistää kaksi kuuden kepin settiä lopulliseksi kahdeksitoista ja jatkaa siitä eteenpäin suunnitelman mukaan.

Sain epäonnisen flunssan. Kun pääsin varovaisesti treenaamaan toukokuussa aloitettuihin ohjattuihin treeneihin, pyysin saada treenata keinua ja keppejä yksittäisinä esteinä radan juoksemisen sijaan, etten yskisi sisäelimiäni hallin lattialle. Treenikentän keppejä ei saanutkaan kahtia. Tusasimme hetken heikosti sellaisella sinnepäinkuuden kepin treenillä, jonka sai irrottamalla keskeltä pujottelua keppiparin irti. Sitten ohjaaja ehdotti kaikkien kahdentoista treenaamista.

Tässä vaiheessa olin valinnan edessä. Tunnetasolta kuulin karjaisun: et ole mikään pullasorsa! Poistu mukavuusalueeltasi! Tänne on tultu treenaamaan eikä vänisemään! Se vähän viisaampi pala aivoja sanoi: sinun suunnitelmasi on aidosti hyvä, noudata sitä ja vaihda keinutreeniin.

Tätä tekstiä ei olisi, jos olisin kuunnellut viisasta mieltäni. Sanoin ääneen: no, se ei olis miun ensimmäinen valinta, mutta... Oon avoin ehdotuksille. Kokeillaan!

Toistoja oli ehkä neljä tai viisi. Hävettäisi, jos niitä olisi enemmän, joten toivon, etten valehtele. Vinski yritti. Ja yritti. Tuli kesken pois. Rytmi sekosi. Yhden 12 kepin toiston se taisteli loppuun tuurilla ja sai palkan. Treeni jätettiin siihen - siihen klassiseen hyvään toistoon ja hyvään mielikuvaan hommasta.

(Hyvä mieli treenistä ei muuten pelastu viimeisestä onnistuneesta viimeisestä toistosta, jos edeltävät ovat kuraa.)

Keinutreeni meni oikein hyvin. Kotiin kävellessäni höhöttelin mielessäni, että aikamoinen agility-sankari. Olikin. Omistajansa ei niinkään.

Päätin palata takaisin omaan suunnitelmaani seuraavissa treeneissä. Kävi ilmi, että kuuden kepin suoritus oli hajonnut lähes täysin palasiin. Yritin kuutta suoraa keppiä jälleen ihan liian monta toistoa, tällä kertaa sentään kriteeriä laskien. Viimeiset toistot Vinski juoksi kolmen portin muodostaman kujan läpi etupalkalle. Pidin reilun viikon tauon ja ajattelin optimistina, että tästä noustaan. Sitä nousemista en epäile vieläkään.

Tauko, kiitos!

Sen viikon ajattelutauon jälkeen palasimme kivituhkapölyn keskelle ottamaan esteestä mittaa. Ensimmäinen toisto ei onnistunut, Vinski liikkui normaalia hitaammin ja tuli ennenaikaisesti kepeiltä pois. Seuraava onnistui ja se sai ruhtinaallisen palkan. Kolmas meni pieleen. Neljäs onnistui. Viides onnistui, mutta Vinski lähti palkka suussa kohti taukopaikkaa.

Kiitin sitä mielessäni ja ääneen. Se halusi tauolle ja ilmaisi sen. Se arvostaa tauon rentoutta ja turvallisuutta niin paljon, että se halusi oma-aloitteisesti breikin tilanteessa, jonka se koki riittävän epämiellyttäväksi. Epämukavuus tuskin nousi pelkästä tehtävästä, vaan siihen sekoittui luultavasti kuumuutta, väsymystä ja muuta, joka yhdessä vaikutti näin. Mutta juuri tällaisten olosuhteiden alla heikot käytökset hajoavat.

Annoin Vinskin mennä taukopaikalle, menin perässä ja kävelytin sen ulos kentältä. Se kävi makaamassa vesilammikossa, kusi puskaan ja ravautin sitä, kunnes sen kieli oli piiloutunut takaisin suuhun. Palasin hetken hengittelyn jälkeen keppien pariin, palkkasin kaksi onnistunutta (ja setin ainoaa) toistoa ruhtinaallisesti ja lähdimme lenkin kautta kotiin.

Vinski luovuttaa kesken uuden oppimisen aivan äärimmäisen harvoin. Koulutan nykyisin enemmän suunnitellen kuin ilman ja sillä on ollut treenien sujuvuuden kannalta erittäin iso, myönteinen vaikutus. Kenties siksi(kin) Vinskin mielessä yrittäminen vaikka sitten vähän väsyneenä ja sekavilla kriteereillä on yleensä paljon palkitsevampaa kuin mikään muu. Tauolle se on oma-aloitteisesti halunnut kesken treenien tätä ennen ehkä kerran tai kaksi, useammin se jäisi kentälle.

Epäselvä treeni voi olla yhtä epämiellyttävää kuin ehta rankaisujen käyttö. Pitikin todistaa se käytännössä. Onneksi kriteereissä voi palata aina taaksepäin ja luotto omaan osaamiseen ja koiran korvienväliin on kova, vaikka se kokikin omanlaisensa kolauksen. Seuraava askel on palata hiljalleen kaventuvaan kuuden kepin kujaan (ideana vahvistaa kaikin puolin varmaa etenemistä) ja treenata sillä samalla ne sisäänmenot kuntoon. Sitten jatketaan sillä alkuperäisellä suunnitelmalla. Jos epävarmuus etenemisessä istuu tiukasti, otan kujakepit avuksi.

Mitä opin? (Ja miksi kirjoitin tekstin.)

1. 
Agilityssä on ihan yhtä tärkeää, kuin missä tahansa muussa lajissa, ottaa vastuu koiransa oppimisesta. Agilityssä on ihan yhtä tärkeää tietää mitä haluaa. Plussaa, jos tietää miten lopputulokseen voi päästä, mutta armoa meille kaikille: me olemme maan päällä oppimassa, kuka missäkin vaiheessa. On tärkeää visualisoida, millainen hyvä estesuoritus on nimenomaan oman koiran kohdalla. Mielikuva on hyödytön jonkun toisen päässä, sillä meistä jokaisella on omamme ja kriteerit rakennetaan sen mielikuvan perusteella.

Agility on koulutusohjaaja- ja ryhmäkeskeinen laji. Vallitseva treenikulttuuri nojaa toisinaan hyvin voimakkaasti ohjatussa ryhmässä treenaamiseen. Toisinaan tästä syntyy kalteva pinta ja vastuu koiran oppimisesta lipuu tiedostamatta enemmän ryhmän kouluttajalle kuin koiran ohjaajalle ja sen pääsääntöiselle kouluttajalle.

Toisin kuin esimerkiksi tokossa, agilityssä edistyminen voi olla joskus kiinni ulkoisista, osaavista silmäpareista. Hyvä kouluttaja on kullanarvoinen, apua saa ja pitää pyytää. Mutta vastapainoksi on tärkeää tietää, miksi mitäkin harjoitusta tehdään ja miten se auttaa kohti toivottua lopputulosta. Toisinaan aidosti hyväkään kouluttaja, kuten meidän tämänhetkinen kouluttajamme, ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Se on ihan okei. Mutta siinä kohtaa on ihan yhtä okei pitää oma päänsä, koska joskus se on paras mahdollinen vaihtoehto.

2.
Hyvin suunnitellussa ja hyvin toteutetussa koulutuksessa ei ole ennen lopullista käytöstä niitä kuuluisia mukavuusalueita. Pelin säännöt nimittäin muuttuvat aina kriteerin noustessa ja vahvisteen saadakseen koiran pitää tehdä enemmän, kauemmin, kauempana, nopeammin jne. Se ei tietysti tarkoita, ettei tehtävä voisi olla haastava tai itse kouluttaminen mälsää.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että altaan syvään päähän ei kannata hypätä pää edellä, jos osaa vasta käsipohjaa. Ei, vaikka haluaisikin. Halu voi olla aito, mutta joskus kannattaa kunnioittaa omaa viisauttaan. Mukavuusalueelta poistumisen ei tarvitse tarkoittaa (ainakaan joka kerran) ylivaikeita treenejä, joista on todennäköisempää selvitä kielteisin seurauksin kuin myönteisin.

(Postauksen Laika-kuvat: Jenny Yliollitervo.)

Kevätpentu + ostoksia!

Heh ;) Sanon aina, ettei minulla ole pentukuumetta. Viime aikoina ei ole ollut edes koirakuumetta... mut jokainen varmaan tietää sen tunteet, kun sattuu se unelmapentu kohdalle... Tai heh, repäsee ittensä isäntäeliönsä mahan läpi ja vaan hyppää kyytii <3 En vaan kirjaimellisesti pystyny sanoo ei ku yks yö peltolenkil kohdalle ajettiin ufolla ja mut sädetettiin ylös ja sain pupsin matkaan <3 Penu tuntuu ihan superhyvältä harrastuskoiralta, ihan unelmalta. Se on repiny jo naapurinpuoleisen seinän auki ja tosi avoin on, ku on hyppiny kaikkien pihan mummojen sydämmiin ihan kirjaimellisesti ;)

Jos noi mustat on hankalii kuvattavii ni pentu on kyl viel haastavampi. Se ei näy oikeen hyvin päivänvalos eikä tallennu kameran kennolle ku sil on ns. vähän eri aallonpituudet. Pitää miettii et jos lämpökameraa ostas. Jää se GoPron hankkiminen taas. Ylempänä kumminkin kaikki kolme ekassa suht onnistuneessa yhteiskuvassa. Awws. Kaikki ihmettelee toisiaan. <33

tyypit vähän paininu

Laika ja Vinski on ottanu erinäkösen tyypin tosi hyvin vastaan. Vinski on oikein leikkisetä ja vihree kuola vaan roiskuu, kun tyypit painii menemään. Meil on lattias jo yks isompi reikä, mut onneks alakerras on vaan kellaritilat eikä esim naapurii.

Laika on ihan persoonalliseen tyyliinsä vaan ignoorannu pennun sisällä ja on ku sitä ei oliskaa. Sen verran on käytös muuttunu, et se sil on yleensä foliohattu sisäl pääs mut vaikee sanoo, et se olisi ollut just pelkkä pennun tulo, kun musta se on käyttäytynyt näin jo aiemminkin joskus.  Mut Laika on vähän semmonen persoona :) oon kuitenki pyrkiny tekee sen kaa kahestaan meidän tärkeitä juttuja ja ollaan kuunneltu esim. ysärihittejä takaperin ja maattu sängyllä lusikassa.

hupsu laikkuli

Koska pentu tuli niin yllättäen, niin vielä pitää tehdä hankintoja. Totta kai pupsi on hyvä syy vähän shoppaa ;) Ihan ykkösenä on uusi oma hihna! Kersa on nimittäin tosi nopee syömään kaikki piuhat poikki ja oon käyttänyt nyt talon kaikki varahihnatkin. Mut jos tollanen kevyt pentualumiiniketju sitte :) isompana sitte esim. titaaniketjuu (jos joku tietää jonku suht edullisen ostopaikan ni kommentteihin voi kertoa) Enimmäkseenhän toi on tietty vapaana et saa omaehtosta liikuntaa, mut kun tyyppi menee myös pystysuorii seinii pitkin ja meil on seittemänkerroksinen talo niin pitää vähän kattoo vielä vapaanapitopaikkoi.

Kakkosena tietty kevythäkki sitte valmiiksi lepopaikaksi niin on sitte tuttu paikka valmiina ku joskus lähetään kisaamaan. Kotonahan meillä on häkin ovi aina auki että pääsee koirat sinne lepäämään, mutta penskahan likvidoituu meidän postiluukustakin läpi niin tavallaan asutaan yhdessä isossa häkissä nyt. :)

Uus treenitakki pitää tietty hommata! Roiskeenkestävä

Sitte tää nelonen on vähän tylsä, mut kyl pitää muistaa madotus, en vaan oo päättänyt, et kumpi sitten tulee ajankohtaseks, mut sit lähempänä rokotuksii mietin.

Kysymys lukijoille: onks teil pentukuume?

Veto-Vinski

Vinski on päässyt viime aikoina ajelemaan taas luonteensa mukaisesti eli kovaa. Juoksukärpänen puraisi minua, kun olin yläkouluikäinen ja osallistuin Avartti-nuorisotyöohjelmaan. Olen pronssitason suorituksen ja yhden Cooperin testistä juostun yhdeksikön jälkeen juossut satunnaisesti ja nauttinut siitä aina. Ostin juoksuvyön ja joustoliinan aikanaan jo Laikalle, mutta se ei saanut vetämisestä ikinä sellaisia kiksejä kuin Vinski. Se on juossut noin vuoden ikäisestä alkaen satunnaisesti, nyt hieman yli kahden vanhana jo säännöllisemmin.

Minun oli tarkoitus käyttää Vinskille palloa esim. palloa tai muuta vastaavaa kiihdyttävää, heitettävää tai maaliin jätettävää palkkaa. Ehdin jo hieman hioa käytännön suunnitelmiakin, kunnes kasvattaja vinkkasi (käsittääkseni alunperin Jirka Vierimaan) vauhdin lisäämisen käyttämisestä vahvisteena. Se kuulosti koulutusnörtin ja laiskan lelunraahaajan korviin niin mielenkiintoiselta, että päätin kokeilla. Ensimmäisellä kokeilulla joskus viime kesänä tuntui siltä, että jokainen luu polvesta alaspäin meinasi napsahtaa poikki, kun Pöltsipoika pääsi vetämään voimiensa takaa. Ainakin se toimi...

Systeemi toimii aika yksinkertaisesti. Kiihdytän itse alle hieman hölkkävauhtia, jolloin Vinski alkaa yleensä vetää, koska kiihdytyskytkin sen päässä napsahtaa on-asentoon ja se on nopeampi kuin minä. Kun se vetää, palkitsen vetämisestä kiihdyttämällä lisää, koska hei, kovempaahan me tahdotaan mennä.

Ihan loputtomiin tätä ei voi tietenkään jatkaa, sillä ainakaan tällainen peruna ei pääse koiransa vauhtia koko ajan aerodynaamisista juoksutrikoista huolimatta. Silti olen saanut koiran, jolla on vetohimoja. Olemme muutaman kilometrin pätkää intervallitreeninä vaihdelle nopeutta melko tiheästi, sillä yritän paitsi kohentaa kuntoani myös sisäänajaa kisko- ja hitaasti-vihjeitä vauhdinmuutoksiin.

Hyvien juoksulenkkien sekaan on mahtunut yksi mälsempi kokemus. Muuan maanantaina Vinski oli jo kotoa lähtiessä dynamiitti huulessa valmiina kiskomaan minut kunnanrajan yli Sipooseen kura roiskuen. Alkulenkistä ohitimme koiran ja ensimmäisellä juoksupätkällä juoksimme ilmeisesti aika pitkään pitkin tuoreita koiranhajuja (jotka riittävät kiihdyttämään Vinskiä). Takana lepopäivä. Kenties liian lyhyt pissajolkottelu ennen canicrossailua. Sammutin vetopätkiltä haistelemista ja merkkailun yrityksiä mennään-vihjeellä. Vinskin painekattila keräsi höyryä, joka lopulta purkautui minua vasten kääntymisenä ja vetoliinan puremisena, koko hässäkkä maustettuna riemurakkien kansallislaululla eli korkealla ölinällä. Phuuh. Pysähdyin. Yritin uudestaan. Sain koiran kääntymään oikeaan menosuuntaan ja vetämään hyvin metrin ja sen jälkeen laskin sen irti liinasta. Se juoksi hankeen ja kieri lumessa 360 astetta joka akselinsa ympäri ja sieluni silmin näin, kun hanki hupeni höyrynä sen ympäriltä.

Seuraavalle lenkille korjaan edellämainitut syyt. Opin kerrasta, luulen. Onneksi lenkillä oli useampi todella hyvä, korkeavireinen, mutta sopiva vetopätkä, ja lumessa kieriminen oli hyvää tilannetajua minulta. Liian myöhään, myönnetään, mutta ihminen se minäkin olen. Ensi kerralla sitten vähän fiksumpana.

Kuinka koirablogi elvytetään?

1. Postaa, vaikka noin neljän kuukauden jälkeen voimahävettää.

2. Väännä paluusta vitsi häpeän sumentamiseksi.

3. Postaa talven lystikkäimmät Laika-kuvat hämäykseksi.
4. Jatka kuin mitään ei olisi tapahtunut. ":D"

Joo, täällä. Ei, mitään erityistä ei meidän elämässä ole tapahtunut. Koko vuoden 2016 postausmäärä jäi kauas, kauas vuoden 2015 tahdista. Väsytti. Väsyttää yhä. Mutta parempaan päin, hei.

Ei ole availtu koekalenteria tai hallinovia tai juostu auringonlaskuihin Canon naamalla. Ollaan kuitenkin selvitty. Oon soittanut koirille nokkahuilua, ostanut minisukset Vinskin kanssa "hiihtääkseni" (toki kirjoitushetkellä sataa lupaavasti vettä) ja ohjaillut Laikaa pois sängyn alta. Se on nimittäin valeraskaana, näillä näkymin viimeistä kertaa, ja se pesii joskus sänkyni alla, oikeassa nurkassa kolmannen pahvilaatikon takana. Ja se mörisee, jos Vinski heiluttaa häntää sen yläpuolella. Laikan pentu on tällä kertaa ollut puolen tunnin ajan pieni vesimelonilelu. 

Toivottavasti paukkuja riittäisi nyt noiden lisäksi jorinoiden kirjailuun ylös, tätä on ollut nimittäin ikävä, vaikka energia on mennyt ihan muihin asioihin. Olen haalinut uutta starttia varten arkisia postausaiheita ja saanut niitä postauksiksi asti. Molemmilla koirilla on myös koulutusprojekteja, joista kirjoittaa: Vinski kulkee kohti toko- ja agility-uransa starttia ja Laikan kanssa pitäisi aloittaa arjen ja harrastusten helpottamiseksi LAT-treenit. Varsinkin viimeksi mainitusta haluaisin kirjoittaa isolla ajatuksella.

Omien jaksamishaasteiden kanssa olen panostanut sellaiseen aktivointiin, joka on mahdollisimman vähällä vaivalla toteutettavissa. Meidän matalan kynnyksen arkivirikkeistä on tulossa oma postauksensa, mutta halusin jakaa aivojentuuletusvideon. Olen antanut harrastusten olla hyllyllä suosiolla ja kouluttanut lähes pelkästään joko arkikäytöksiä tai temppuja. Toisinaan temppujenkin keksiminen on voinut olla vaikeaa aivosumun keskellä ja silloin olen kutsunut keittiöön molemmat koirat. Olen sheipannut ja houkutellut sen kummemmin laatua ajattelematta ja hymy korvissa tuplatemppuja. Meidän lähiösirkus osaa vielä hyvin vähän, kuten videolta näkyy, mutta se on aika samantekevää, koska meillä kaikilla on ollut hirveän hauskaa.

🌠🌠🌠

Neljän kuukauden aikana blogimaailmassa on kai tapahtunut jotain. Vaihdoitko urlia, kirjoititko jotain timanttista, perustitko uuden blogin, voittiko otukseksi peräryttylän mettä-äijien mätsärin isot punaiset tai saitko uuden pennun? Tai oletko muuten vaan härski mainostaja? Linkitä blogi (tai yksittäinen postaus!) kommentteihin ja kerro, miksi sitä pitäisi mennä lukemaan. Saatan jäädä koukkuun ja ruveta vaikka lukijaksi.