Veto-Vinski

Vinski on päässyt viime aikoina ajelemaan taas luonteensa mukaisesti eli kovaa. Juoksukärpänen puraisi minua, kun olin yläkouluikäinen ja osallistuin Avartti-nuorisotyöohjelmaan. Olen pronssitason suorituksen ja yhden Cooperin testistä juostun yhdeksikön jälkeen juossut satunnaisesti ja nauttinut siitä aina. Ostin juoksuvyön ja joustoliinan aikanaan jo Laikalle, mutta se ei saanut vetämisestä ikinä sellaisia kiksejä kuin Vinski. Se on juossut noin vuoden ikäisestä alkaen satunnaisesti, nyt hieman yli kahden vanhana jo säännöllisemmin.

Minun oli tarkoitus käyttää Vinskille palloa esim. palloa tai muuta vastaavaa kiihdyttävää, heitettävää tai maaliin jätettävää palkkaa. Ehdin jo hieman hioa käytännön suunnitelmiakin, kunnes kasvattaja vinkkasi (käsittääkseni alunperin Jirka Vierimaan) vauhdin lisäämisen käyttämisestä vahvisteena. Se kuulosti koulutusnörtin ja laiskan lelunraahaajan korviin niin mielenkiintoiselta, että päätin kokeilla. Ensimmäisellä kokeilulla joskus viime kesänä tuntui siltä, että jokainen luu polvesta alaspäin meinasi napsahtaa poikki, kun Pöltsipoika pääsi vetämään voimiensa takaa. Ainakin se toimi...

Systeemi toimii aika yksinkertaisesti. Kiihdytän itse alle hieman hölkkävauhtia, jolloin Vinski alkaa yleensä vetää, koska kiihdytyskytkin sen päässä napsahtaa on-asentoon ja se on nopeampi kuin minä. Kun se vetää, palkitsen vetämisestä kiihdyttämällä lisää, koska hei, kovempaahan me tahdotaan mennä.

Ihan loputtomiin tätä ei voi tietenkään jatkaa, sillä ainakaan tällainen peruna ei pääse koiransa vauhtia koko ajan aerodynaamisista juoksutrikoista huolimatta. Silti olen saanut koiran, jolla on vetohimoja. Olemme muutaman kilometrin pätkää intervallitreeninä vaihdelle nopeutta melko tiheästi, sillä yritän paitsi kohentaa kuntoani myös sisäänajaa kisko- ja hitaasti-vihjeitä vauhdinmuutoksiin.

Hyvien juoksulenkkien sekaan on mahtunut yksi mälsempi kokemus. Muuan maanantaina Vinski oli jo kotoa lähtiessä dynamiitti huulessa valmiina kiskomaan minut kunnanrajan yli Sipooseen kura roiskuen. Alkulenkistä ohitimme koiran ja ensimmäisellä juoksupätkällä juoksimme ilmeisesti aika pitkään pitkin tuoreita koiranhajuja (jotka riittävät kiihdyttämään Vinskiä). Takana lepopäivä. Kenties liian lyhyt pissajolkottelu ennen canicrossailua. Sammutin vetopätkiltä haistelemista ja merkkailun yrityksiä mennään-vihjeellä. Vinskin painekattila keräsi höyryä, joka lopulta purkautui minua vasten kääntymisenä ja vetoliinan puremisena, koko hässäkkä maustettuna riemurakkien kansallislaululla eli korkealla ölinällä. Phuuh. Pysähdyin. Yritin uudestaan. Sain koiran kääntymään oikeaan menosuuntaan ja vetämään hyvin metrin ja sen jälkeen laskin sen irti liinasta. Se juoksi hankeen ja kieri lumessa 360 astetta joka akselinsa ympäri ja sieluni silmin näin, kun hanki hupeni höyrynä sen ympäriltä.

Seuraavalle lenkille korjaan edellämainitut syyt. Opin kerrasta, luulen. Onneksi lenkillä oli useampi todella hyvä, korkeavireinen, mutta sopiva vetopätkä, ja lumessa kieriminen oli hyvää tilannetajua minulta. Liian myöhään, myönnetään, mutta ihminen se minäkin olen. Ensi kerralla sitten vähän fiksumpana.