Hikeä pukkaa

Vinski täyttää pian yksitoista kuukautta, siis melkein vuoden. Ajankulua ei voi estää. Se on nyt, miten sen nyt pukisi nätisti, villissä iässä. Muistan saman nuoren koiran peeloiluvaiheen myös Laikan elämästä, mikä on aika lohdullista. Siis se muisto. Siis se, että se oli eikä ole enää. Se auttaa jaksamaan nekin hetket, kun Viljamin mielestä paras tapa ratkaista koiraohitus on ruopaista vauhtia tantereesta ja karjua epävarmuus ja leikkiinkutsu samassa huudossa lajitoverille, joka yleensä haluaisi vajota maanrakoon. Se auttaa silloinkin, kun noudan horisontaalisia base-hyppyjä tekevää teiniä kainalokyydillä kiusaamasta kavereita.

Vinskillä menee aika lujaa. Impulssikontrolli on ottanut takapakkia, tyypistä lähtee voimaa, nopeutta ja ääntä. Sillä on reilut 10 kiloa painoa ja vähintään toiset lisää nelijalkaista tahtoa. Yritän kanavoida sisäistä zen-lehmääni. Se on välillä aika haastavaa. Onneksi minussa on vahva sisäinen jäntevistä, liikailoisista koirista pitävä masokistipuoli, joka nauttii karvamörön sekoilufestarien järjestyksenvalvonnasta.
 

Vinskin liikunnantarve on selvästi lisääntynyt. Oman porukan lenkeilläkin se juoksee kuin heikkopäinen, irtonaisena ja rentona, mutta paljon. Laika laittaa välillä silmät kiinni ja kaivelee maata, ja yritän muistuttaa sille, että se oli itse miltei samanlainen. Laikan murkkuikä ei ollut yhtä äänekäs ja intensiivinen ja sille maailma tuntui olevan vähän isompi uhka, mutta tontin vartiointi onkin sille iso juttu. Vinski rakastaa edelleen kaikkea eikä se ole yhtään niin totinen kuin Laika.

Vinski kävi viikonloppuna kavereiden peesissä Klaukkalassa ja Kotkassa mätsäreissä. Se oli mukana turistina (eihän se osaa mitään kehäjuttuja vielä). Tuli tarpeeseen. Treenasimme relaamista ja ylipäätään impulssikontrollia ja luopumista. Oli kiva huomata, että Vinskin ongelmapaletti rajoittuu lähinnä toisiin koiriin liittyvään kiihtymiseen, eikä esimerkiksi paikkoihin. Se menee edelleen häntä tanassa joka paikkaan ja pesiytyy relaamaan ja treenaamaan.