Laika juoksee. Juostessaan se nauraa. Laika riehuu. Se puree, varastelee, hyppii. Yöt se nukkuu selkä vasten minun selkääni. Se ei hauku, kun tulen sisään ovesta. Sen riemu on hiljaisempaa. Yhdessä kävelemme ulkona, yhdessä selviämme. Laika ei täytä Loltsin jättämää koloa, mutta sillä on omansa, tärkeä.
Laika voi hyvin. Sille kuuluu hyvää tai ainakin ihan hyvää. Se on päässyt mukaan katsomaan itkeviä ihmisiä, joita se osaa lohduttaa olemalla löysä mössykkä tai tunkemalla paitani sisään. Vienan ja Kiiran kanssa se juoksee ja napsii belgejä villahousuista. Ulkona se on ollut enemmän varpaillaan. Ulosmenohaukku on sävyltään erilainen ja kestää pari haukkua kauemmin kuin ennen. Ensimmäisellä kahdestaan kävellyllä lenkillä se ei singonnut heti vapaaksi päästyään juoksuun, vaan vasta myöhemmin. Se kuitenkin löysi ulkoroihun folion ja leikki sillä. Jostain syystä Laika syö paremmin. Sillä ei ole kahta kuppia vahdittavana, vaan se voi keskittyä yhteen.
Tänään sunnuntaina menimme ulos ja kävelimme kaksi tuntia. Suoralla, jolloin yleensä päästän koirani ensimmäistä kertaa vapaaksi lenkin aikana, Laika painatti ensin hetkenmatkaa eteenpäin ja kääntyi. Se tähyili siihen suuntaan, mistä Loltsin olisi pitänyt tulla pientareita nuuskien meidän perässä. Pyysin Laikan mukaan. Se lähti, mutta kääntyi uudestaan tähyilemään. Eikä Loltsi tullut.
:'(
VastaaPoista