Peikko ja pomppueläin

Minulla on sellainen teoria, että villakoirat ovat kehittyneet metsänpeikoista. Loltsi ainakin palaa näin syyskesällä juurilleen turahtamalla kesän jäljiltä. Korvineen kaikkineen se on metsän pieni blondi (jonka joku voisi pestä ja trimmata). Minulla on hinku puunata se ja kuvata sitä jonain kauniina syyspäivänä lähikartanon pihalla, mutta illat katoavat jonnekin ja viikonloppuisin on ohjelmaa. Tästä ja puiden hapertuvista lehdistä voi päätellä, että syksy on tullut. Iltalenkeilläkin tuoksuu jo erilaiselta. Ja urheilupuiston nurmikentällä kasvaa sieniä ringissä.

Tokoinnostus on ollut viime aikoina aika kova, mutta jotenkin olen suuntautunut ennemmin lukemaan treenivinkkejä, joita olen soveltanut käytäntöön hyyyyyvin laiskasti. Tai no kyl me välillä. Tänään käytiin opiskelemassa Laikan kanssa luoksetulon pysäytyksistä/jäävistä seisomista. Koira takaakiertoon puun ympäri, vihjesana pai ja viuh lelu lentää. Seiso-sanan käyttäminen meni jotenkin sössöttäväksi ja pai tulee vakuuttavammin, vaikka onkin ihan piirakka.

Naksuttelin myös kosketuskeppiin tökkimisestä. Tuntui typerältä. Menomatkalla oli mukavaa, kartanon pihalla lenteli lepakoita ja niin päin pois. Silti Laika kasasi naksutellessa jostain painetta (liikaa toistoja yhdellä setillä?) ja otti pienen hepulirundin tyylillä "tee ämmä ite paremmin". Vaikka kyse oli yksittäisestä tapahtumasta eikä taipumuksesta, mulle tuli paha olo. Sain aikanaan Loltsin niin lyttyyn olemalla ihan umpimielisen typerä ja epäreilu kouluttaja enkä haluaisi hakata päätä enää samaan puuhun. Sellainen olo tulee joka kerta, kun näin käy. Miksen osaa, mitä teen väärin? Laika on tosiaan aktiivinen ja yritteliäs, mutta herkkä, tosin ei sellainen samanlainen särkyvää-merkinnällä varustettu keijukainen kuin Loltsi. Tuollaisessa tilanteessa (joita on onneksi sattunut harvoin) olen tähän mennessä laittanut Laikan tauolle ja jatkanut tekemällä jotain muuta suunniteltua tai leikkinyt. Sinänsä mun mielestä koiralla pitäisi olla aina mahdollisuus lähteä ja väistää ja mun tehtävänä on rakentaa sellainen motivaatio ja tilanne, ettei se kuitenkaan halua. Tavallaan tekisi mieli varuiksi kytkeä se liinaan ja estää paineesta johtuva keepoilu, mutta ei sekään kai ratkaise ongelmaa. Ensisijaisesti pyrin kuitenkin suunnittelemaan asiat ennakolta niin, ettei turhaa painetta pääse edes syntymään, kun ei me harrasteta mitään sellaista, missä se olisi tarpeellista. Mielipiteet on tervetulleita.

Kuvittelin alkuvuodesta, että urheilen ALOn kasaan tänä vuonna, mutta tuli esteitä ja "esteitä". Luultavasti ensi vuonna sitten. Hurjimmissa kuvitelmissani ensi vuonna menee sekä ALO että AVO. Tosin tämänpäiväisten surkeeripulikouluttaja-iltojen jälkeen on sellainen olo, että unohdetaan kaikki ja valioidutaan nurkassa itkemisessä. Ei meillä ole mikään kiire, koska mun tavoitteet ei ole Suomen tai maailman tokohuipulla, vaan reippaassa ja hyvässä tekemisessä ja osaamisen haastamisessa. Ja luokkanousuissa ja ehkä koularissa tai parissa, mutta ne tulevat vähän siinä sen tekemisen varjolla.

Kaveripiirissä on ollut viime aikoina puhetta leikkimisestä ja vireestä. Meillä siinä ei ole varsinaisesti ollut ongelmia, tosin kokeissa me ei olla osaamistamme näytetty. Mutta Laikaa on kehuttu paljolti siitä innosta ja energiasta, millä se tehtävät suorittaa, varsinkin, kun sitä riittää ja riittää ja riittää... Päätin kuitenkin paneutua vähän meidänkin tekemiseen ja leikkiä vähän leikkimisen lisäksi. Ostin ensinnäkin kuvassa näkyvän purutyynyn sillä ajatuksella, että josko Laika siitä joskus haukkaa, niin kiva. No se kyllä haukkasi vähän aiemmin kuin ajattelin. Leikitään sillä aina välillä ihan hubailumielessä ja toisaalta haluan myös tarkkailla sen otetta ja leikki-ilmettä. Testasin Ojangossa, saako sitä nostettua ilmaan ja pyöriteltyä, ja kyllä saa.

Treenaamisen sivussa olen antanut voittaa lelun vasta kunnollisesta repimisestä ja ravistelusta ja Laika on sen myötä oppinut aktiivisemmaksi. Multa se ei vaadi hirveitä bileitä, hieman viettiärsykkeen tarjoamista ja taisteluleikissä pientä (tai joskus isompaa) nykimistä ja riepottelua. Laika on edelleen sangen itseriittoinen ja sitä mieltä, että kaikki metrin säteellä hänen korkeudestaan on alleviivatusti hänen omaansa. Olen yrittänyt onkia aktiivisuutta ohjaajaan päin sen sijaan, että se lähtisi hirveästi omimaan lelujaan. Toisinaan onnistun ja toisinaan en, mutta aina meillä on hauskaa. Toisaalta enimmäkseen saalisviettiselle koiralle tuollainen käytös on ilmeisesti todella tyypillistä ja selkeästi palkitsevaa. Niin kauan, kun olen muutakin kuin palkkaa viskova statisti, en kanna mitään älytöntä huolta sen rallittelusta.

Kiitos Koirat.comin tokoketjun, sain vahvistuksia omille touhuilleni. Pusaan seuraamisen oikealle käännöksiä pyörimällä ja palkkaamalla hyvästä kropan käytöstä ja oikean paikan pitämisestä. Ja oikeasti treenaan sitä enkä vaan toivo, että asia paranee ruikuttamalla. Edistys on ollut pientä, mutta olemassa kuitenkin. Liikkuroitu treeni olisi poikaa. Hyppyä hiottiin viimeksi Ojangossa ja Laikalla ei ole menomatkalla mitään ongelmia. Sen jälkeistä elämää ei olla ajateltu. Luultavasti AVOn hyppyliike onnistuisi, Laika osaa istua, muttei seistä. Kokeilin samalla reissulla myös vierasta kapulaa hetsaamatta saalisnoutona ja Laikan mielestä oli hauskaa, kun taas heiteltiin juttuja. Se tuo kivasti käteen asti, loikkaamalla vasten niin, että ohjaaja taipuu kaksin kerroin eli luovuttamisessa on vielä vähän tekemistä.

Olipa taas romaani. Ottakaa palkaksi syksyinen kuvakevennys: