flow on jotain, mitä kaikki ei koskaan saa

Olen hirvittävän iloinen, että saan kisata Laikan kanssa. Se on hieno koira. Ensimmäisistä virallisista agility-starteista jäi käteen kaunis hylly (väärä putken pää, muuten nollarata) ja sekoiluvitonen, jossa kummankaan itsevarmuus ei kantanut irtoamiseen kisatilanteessa. Laika oli kiltti. Se oli vähän sitä mieltä, että kerää eukko ittes, ni minun ei tartte huolehtia. Se piti kädestä molemmilla radoilla. Kisoja ja treenejä, se lähtee sillä.

Mutta oli niin paljon enemmän kuin vain hyl ja 5. Oli jännitystä, innostukseksi vaihtunutta jännitystä ja vähän lisää jännitystä. Se ei pilannut mitään, vähän se häiritsi, mutta osasin olla. Kotkan hyllyradalla taisin naurahtaa, kun hetken pysähtymisen seurauksena Laika irtosi putkeen, mutta väärään päähän ja pilkisti pian toisesta päästä kirkkaat silmät loistaen. Ohjasin sen takaisin ja juostiin loppuun asti ja tehtiin sen hetkinen parhaamme. Sillä hetkellä mun päässä kukaan ei huutanut typerää luuseria, enkä luovuttanut. Se jos mikä oli voitto. Kun sitten tuttu ja ihana ihminen kisapäivän aikana sanoi, ettei kukaan radan reunalla sitä katsoneista voinut missään olosuhteissa tietää, mitä kaikkea me ollaan jo koettu ja mistä lähtökohdista lähdetty.

Löytyi asenne, josta pitää kiinni. Ei tuomintaa, ei maton vetämistä jalkojen alta. Hyväksyntää, realismia ja reiluutta, arvostusta itseä ja koiraa kohtaan. Tästä haluan pitää kiinni. Olen elänyt monta vuotta suossa, jossa minulla ei ole mitään arvoa ja maailma loppuu virheeseen. Huomasin lauantaina, että ei lopu. On vielä loppurata. Ja senkin jälkeen on iloinen koira. Ja sitten on sunnuntai ja toinen rata. Ja niin edelleen. Nollat, luvat ja sertit tulee kyllä. Meidän pitää treenata, montaakin juttua, eikä vähiten kisaamista, meidän molempien. Mutta ei sen väliä, meillä oli niin hauskaa, että teen sen mielelläni.

Irtoaminen ei ollut kamalan vahvaa, Laika taisi olla huolissaan ja ylikiltti. Se tarvitsisi itsevarmuutta ja röyhkeyttä, mutta siinä on hyvä alku, joten loputkin pitää vaan houkutella esiin. Suomalaisen sunnuntain ykkösluokan radoilla tuli tosi vähän tuloksia, joten ei se femmakaan ollut mikään huono saavutus. Tosi kivoja ratoja ne kyllä oli. Laikan keppeihin olin tosi tyytyväinen. Keppikulmissa ei nyt ollut mitään kummallista näin ykkösen radoilla, mutta varma keppisuoritus ei tunnu olevan mikään itsestäänselvyys. Laika kepitteli tosi hienosti. Se osaa kyllä, paljon ja monta asiaa ja varmaan enemmän kuin minä. Vielä me.

Edit. Kotkan startti odottaa vielä julkaisua seurakaverin puhelimessa, mutta Järvenpään sohelluskohellus näytti tältä (kuvanlaatu 5/5 suosittelen 2000-luvun alun pikkupokkareita kaikille):

Kenraaliliidot

Rata + sivutreeninä A:ta.

Kulunut viikko on ollut yhtä vuoristorataa, jos näin kulunut ilmaus sallitaan. Maanantaina sähköpostista löytyi KATin kisojen kisakirje, keskiviikkona taas KKS:n. Olipa jännittävää nähdä oma nimensä oikeassa lähtölistassa Laikan nimen kanssa. Että siellä me nyt sitten ollaan. Me yhdessä. Jännitys on ajoittain aikamoista ja välillä on vaikea syödä tai keskittyä kouluhommiin, kun viikonloppuna tapahtuu. Menemme paikalle pitämään hauskaa ja jos se tuottaa vielä jotain tuloksiakin, niin hienoa. Yritän olla ottamatta sen enempää paineita kuin niitä jo valmiiksi omassa päässä on. Yritän juosta kymmenenvuotiaalle Tiinalle ja hänen kaikille mielikuvituskoirilleen, eiköhän siinä ole ihan riittämiin.

 Larre. *syrän*

Keskiviikon ohjattujen rata oli tosi kiva. Laika tosin ampui melko hallitsemattomasti ensin renkaalle ja sitten putken väärään päähän, mutta tarttuipa niitä onnistumisiakin. Neloshypyn saksalainen oli useimmiten melko sujuva, mutta arviointia hämärtää vähän liiankin kiltti Laika, joka kyllä totteli, vaikka en ollut ihan kartalla. Koira rukka, kun sillä on tällainen saakelin teletappi ohjaamassa. Toisaalta pohjalta on vain yksi suunta - sivulle sanoi rapu ylöspäin. Mutta se saksalaisen jälkeinen elämä! Oli flow'ta, oli menoa, tuntui agilityltä. Laikan keppiosaaminen on kyllä sen fortea, mutta onhan se sille aika perusteellisesti opetettukin. Ysiputkelta sai painatella (tai ranittaa, viddu mitä nuorisosanastoa tuolla kentällä oppii) 11-hypyn takaakiertoon ja valssailla vähän. Se. Oli. Niin. Sairaan. Hienoa. Apukoutsi puuttui siihen, että menen kaksinkerroin valssatessa ja olen siksi hitaampi kuin mitä ruoto suorana olisin. Mutta siitäkin huolimatta homma toimi. Se on muuten aika kolee tunne. Korjasin muuten valssausasentoa ja Laika oli vähän dude wtf, mutta ymmärsi kyllä sitten. Kaikkea sekin on joutunut oppimaan. Näistä oli kuitenkin hyvä lähteä suksimaan kohti Kotkaa, joka on jo ylihuomenna. Shiiiiiieeet. Ihanaa. Kamalaa. Ihanaa. Ihanaa. Joo, on se ihanaa.

A... Laika väisti boksia jonkin verran. Kolhiminen ei ole ilmeisesti mitenkään kamalan kivaa. Se tekee ja juoksee, mutta yrittää keskittyä myös boksin yläriman väistämiseen ja se häiritsee meitä kaikkia. En tiedä, mitä sillekin tekisi, käyttäisi isompaa boksia vai irrottaisi yläriman kokonaan. Vai alkaisi häivyttää koko boksia pois ja toivoisi parasta. Mnheehhhh.

Loltsin syyshymy. *miljoona syräntä*

Lappeenrannasta kuului hieman ikäviä uutisia. Paavo piti viedä taas lääkärille, tällä kertaa takajalan patin alettua vaivata. Näin patin nykytilassaan lauantaina ja se oli juuri matkalla meille alkanut vaivata koiraa. Se oli kasvanut. Maanantaina kävi ilmi, ettei pattia voinut vielä leikata, sillä se oli tulehtunut. Nyt Paavo sitten syö antibiootteja ja pahkura leikataan ensi viikolla pois. Pikkukoiran mieltä painaa patin lisäksi puhallettava kauluri, joka sai sen kuulemma kiemurtelemaan pihanurmikolla ja tekemään kaikenlaisia akrobaattisia venytyksiä ja ties mitä pohkeenväistöjä. Ja eläinlääkärissä se oli läpsinyt ruokasäkkejä ja heitellyt pahvilaatikoita. Punk was never dead ja silleen. Toivotaan, että jalan pikantti lisuke on vain vaaraton rasvapatti eikä salainen kaksonen tai esim. headcrab. (Vai olisiko se buttcrab tässä tapauksessa?)

Käväisin sunnuntaina kenneltytön ominaisuudessa Porvoon näyttelyssä puudelikehän laidalla. Se oli hauskaa, vaikka vähän jäi kaivelemaan selvästi väistävän koiran nostaminen yhdessä luokassa varmaa esiintyjää paremmaksi (molemmat luokan koirat siis saivat ERIn ja SA:n eli olivat muodon puolesta ilmeisen samanarvoisia). Muuten oli kiva päivä ja ainahan vaihtelu virkistää. Juuri mistään kuvista ei tullut lasta eikä paskaa, mutta katsokaa nyt vaikka Safia (Littlerock's Sweep Safina). Kaunis kuin karkki.

tänään unohdin miten valokuvataan

mutta sentään Paavo kävi kylässä

Liitoperuna

Tykkään näistä meidän maastoista. Kaaheen aakeelle laakeelle tulee helposti kaunista valokuvankaunista usvaa.

Eipä ole estehyppelyistä kirjoittaminen inspannut. Treenit ovat menneet eilistä lukuun ottamatta tosi hyvin. Hyvin siinä mielessä, että on ollut tekemisen meininkiä ja flow'ta. Eilinen oli yksi iso vitsi ja vähintään sataprosenttista säätämistä. Ratapiirrosta ei ole, mutta yhteen 17 esteen rataan oli tungettu parit yksinkertaiset leijeröinnit, välistävetoja ja pakkovalsseja. Oli siellä yksi takaakiertokin, joka meni sairaan hienosti. Leijeröinneissäkään ei ollut hirveästi mitään sanomista, tasapainoa saattelun ja mun sivuttaisirtoamisen kanssa piti hakea, mutta tekemällä niistä tuli ihan ookoot. Ne välistävedot... Kovasti olisi ollut apua, jos olisin alunperinkin tajunnut, miten se koko ohjaus tehdään. Vaati aika palikkaa selittämistä, että pääsin edes sinne päin rintamasuuntien kääntämisen ja muun kohtuu oleellisen kanssa. Tulin siihen lopputulokseen, että tarvitsen luottokouluttajan yksärin lisäkoulutukseksi. Selvisin kuitenkin ihan rakentavilla ajatuksilla kotiin, enkä jäänyt kiinni siihen, etten luuseri osannut. Vaikka toki olo olikin kentällä kuin perunalla. Laika parka. Osaava ja tosi yritteliäs koira ja tällainen mollukka puikoissa.

Puomin alastulon kriteerit elää edelleenkin. Päätä sekoittaa, kun toisaalta haluaisin jo agility-radoillekin kisaamaan, mutta keskeneräisellä osaamisella sinne ei ole mitään asiaa. A:n kanssa ei ole samaa ongelmaa, kun kriteeri on niin helppo ja lopputulos selkeänä päässä (ainakin omassa, toivottavasti Laikankin): juokse kovaa, osu kontaktille. Laika on skarpannut oikean alastulopaikan kanssa, mutta kesto on seuraava ongelma. Osa musta haluaisi, että pelkkä oikeassa asennossa käyminen ja pysähdyksen häivähdys riittäisi, mutta se voi synnyttää ongelmia jatkossa. Kukaan muu ei kai sitä paitsi edes opeta sellaisia pysäytyksiä. Kisatilanteen nopea vapautuskin on periaatteessa eri asia, jos koiralle kuitenkin edes joskus vahvistetaan asennon kestoa. Argh. Miksei se vaan voi käydä siinä ja lähteä pois ja tää ois ok? Nimimerkillä Ameebankakka -90

Ilmoitin Laikan Jäken hyppiksen lisäksi samalle viikonlopulle Kotkaan ja syyskuun lopulle Purinalle, kun oli (nimenomaan oli) sen verran rahaa. Jee, kisoi!

#kutsumua

Meidän panos kiusaamisenvastaiseen #kutsumua -kampanjaan.

Peikko ja pomppueläin

Minulla on sellainen teoria, että villakoirat ovat kehittyneet metsänpeikoista. Loltsi ainakin palaa näin syyskesällä juurilleen turahtamalla kesän jäljiltä. Korvineen kaikkineen se on metsän pieni blondi (jonka joku voisi pestä ja trimmata). Minulla on hinku puunata se ja kuvata sitä jonain kauniina syyspäivänä lähikartanon pihalla, mutta illat katoavat jonnekin ja viikonloppuisin on ohjelmaa. Tästä ja puiden hapertuvista lehdistä voi päätellä, että syksy on tullut. Iltalenkeilläkin tuoksuu jo erilaiselta. Ja urheilupuiston nurmikentällä kasvaa sieniä ringissä.

Tokoinnostus on ollut viime aikoina aika kova, mutta jotenkin olen suuntautunut ennemmin lukemaan treenivinkkejä, joita olen soveltanut käytäntöön hyyyyyvin laiskasti. Tai no kyl me välillä. Tänään käytiin opiskelemassa Laikan kanssa luoksetulon pysäytyksistä/jäävistä seisomista. Koira takaakiertoon puun ympäri, vihjesana pai ja viuh lelu lentää. Seiso-sanan käyttäminen meni jotenkin sössöttäväksi ja pai tulee vakuuttavammin, vaikka onkin ihan piirakka.

Naksuttelin myös kosketuskeppiin tökkimisestä. Tuntui typerältä. Menomatkalla oli mukavaa, kartanon pihalla lenteli lepakoita ja niin päin pois. Silti Laika kasasi naksutellessa jostain painetta (liikaa toistoja yhdellä setillä?) ja otti pienen hepulirundin tyylillä "tee ämmä ite paremmin". Vaikka kyse oli yksittäisestä tapahtumasta eikä taipumuksesta, mulle tuli paha olo. Sain aikanaan Loltsin niin lyttyyn olemalla ihan umpimielisen typerä ja epäreilu kouluttaja enkä haluaisi hakata päätä enää samaan puuhun. Sellainen olo tulee joka kerta, kun näin käy. Miksen osaa, mitä teen väärin? Laika on tosiaan aktiivinen ja yritteliäs, mutta herkkä, tosin ei sellainen samanlainen särkyvää-merkinnällä varustettu keijukainen kuin Loltsi. Tuollaisessa tilanteessa (joita on onneksi sattunut harvoin) olen tähän mennessä laittanut Laikan tauolle ja jatkanut tekemällä jotain muuta suunniteltua tai leikkinyt. Sinänsä mun mielestä koiralla pitäisi olla aina mahdollisuus lähteä ja väistää ja mun tehtävänä on rakentaa sellainen motivaatio ja tilanne, ettei se kuitenkaan halua. Tavallaan tekisi mieli varuiksi kytkeä se liinaan ja estää paineesta johtuva keepoilu, mutta ei sekään kai ratkaise ongelmaa. Ensisijaisesti pyrin kuitenkin suunnittelemaan asiat ennakolta niin, ettei turhaa painetta pääse edes syntymään, kun ei me harrasteta mitään sellaista, missä se olisi tarpeellista. Mielipiteet on tervetulleita.

Kuvittelin alkuvuodesta, että urheilen ALOn kasaan tänä vuonna, mutta tuli esteitä ja "esteitä". Luultavasti ensi vuonna sitten. Hurjimmissa kuvitelmissani ensi vuonna menee sekä ALO että AVO. Tosin tämänpäiväisten surkeeripulikouluttaja-iltojen jälkeen on sellainen olo, että unohdetaan kaikki ja valioidutaan nurkassa itkemisessä. Ei meillä ole mikään kiire, koska mun tavoitteet ei ole Suomen tai maailman tokohuipulla, vaan reippaassa ja hyvässä tekemisessä ja osaamisen haastamisessa. Ja luokkanousuissa ja ehkä koularissa tai parissa, mutta ne tulevat vähän siinä sen tekemisen varjolla.

Kaveripiirissä on ollut viime aikoina puhetta leikkimisestä ja vireestä. Meillä siinä ei ole varsinaisesti ollut ongelmia, tosin kokeissa me ei olla osaamistamme näytetty. Mutta Laikaa on kehuttu paljolti siitä innosta ja energiasta, millä se tehtävät suorittaa, varsinkin, kun sitä riittää ja riittää ja riittää... Päätin kuitenkin paneutua vähän meidänkin tekemiseen ja leikkiä vähän leikkimisen lisäksi. Ostin ensinnäkin kuvassa näkyvän purutyynyn sillä ajatuksella, että josko Laika siitä joskus haukkaa, niin kiva. No se kyllä haukkasi vähän aiemmin kuin ajattelin. Leikitään sillä aina välillä ihan hubailumielessä ja toisaalta haluan myös tarkkailla sen otetta ja leikki-ilmettä. Testasin Ojangossa, saako sitä nostettua ilmaan ja pyöriteltyä, ja kyllä saa.

Treenaamisen sivussa olen antanut voittaa lelun vasta kunnollisesta repimisestä ja ravistelusta ja Laika on sen myötä oppinut aktiivisemmaksi. Multa se ei vaadi hirveitä bileitä, hieman viettiärsykkeen tarjoamista ja taisteluleikissä pientä (tai joskus isompaa) nykimistä ja riepottelua. Laika on edelleen sangen itseriittoinen ja sitä mieltä, että kaikki metrin säteellä hänen korkeudestaan on alleviivatusti hänen omaansa. Olen yrittänyt onkia aktiivisuutta ohjaajaan päin sen sijaan, että se lähtisi hirveästi omimaan lelujaan. Toisinaan onnistun ja toisinaan en, mutta aina meillä on hauskaa. Toisaalta enimmäkseen saalisviettiselle koiralle tuollainen käytös on ilmeisesti todella tyypillistä ja selkeästi palkitsevaa. Niin kauan, kun olen muutakin kuin palkkaa viskova statisti, en kanna mitään älytöntä huolta sen rallittelusta.

Kiitos Koirat.comin tokoketjun, sain vahvistuksia omille touhuilleni. Pusaan seuraamisen oikealle käännöksiä pyörimällä ja palkkaamalla hyvästä kropan käytöstä ja oikean paikan pitämisestä. Ja oikeasti treenaan sitä enkä vaan toivo, että asia paranee ruikuttamalla. Edistys on ollut pientä, mutta olemassa kuitenkin. Liikkuroitu treeni olisi poikaa. Hyppyä hiottiin viimeksi Ojangossa ja Laikalla ei ole menomatkalla mitään ongelmia. Sen jälkeistä elämää ei olla ajateltu. Luultavasti AVOn hyppyliike onnistuisi, Laika osaa istua, muttei seistä. Kokeilin samalla reissulla myös vierasta kapulaa hetsaamatta saalisnoutona ja Laikan mielestä oli hauskaa, kun taas heiteltiin juttuja. Se tuo kivasti käteen asti, loikkaamalla vasten niin, että ohjaaja taipuu kaksin kerroin eli luovuttamisessa on vielä vähän tekemistä.

Olipa taas romaani. Ottakaa palkaksi syksyinen kuvakevennys:

Kohti uusia haasteita

Agility on tuntunut viime aikoina uudella tavalla hyvältä. Olemme saaneet jostain kiinni. Kun viimeviikkoisissa keppikulmahaasteissa ei ollutkaan haastetta ihan sillä tavalla kuin olisin odottanut, ja tänään asiat osuivat just eikä melkein (ja Laika oli ihan pöljä ja hassu mustekalatassu koko ajan), päätin, että otetaan seuraava askel ja lähdetään kokeilemaan hyppiksiä. Eihän se voi olla muuta kuin hauskaa, eihän?