Naisen iässä

Loltsi-rakas täytti tänään 9 vuotta, onnea pikku kultaturkki! Juhlapäivän kunniaksi emäntä oli ihan tyhmä ja raahasi sankarin apinalauman sekaan koirapuistoon ja vielä kielsi räyhäämästä naapuriaitaukseen. Laikalla oli hauskaa tietysti senkin edestä, kun se sai kurvailla isovillis"veljesten" Icon ja Rion ja isovillapentu Sokrun kanssa. Nuorisohuligaaneille Loltsi jaksoikin sitten muistuttaa oikein tavan takaa, miten puistossa ei muuten jumalauta riehuta. Hänen sivistyneisyytensä ei toki ymmärrä, mitä itua on pönöttää tyhmässä aitauksessa kuin lehmät tuntitolkulla ja kuunnella omistajien molotusta jostain ihme rotuyhdistysjutuista. Kostoa odotellessa...

Olen koko päivän muistellut niitä aikoja, kun me oltiin nuoria ja kauniita. Loltsi on sentään kaunis - ja on se varmaan omasta mielestään nuorikin, sillä tassuhan sillä nousee kuin aina ennenkin. Yhdeksän on kuitenkin jo pykälää vaille kymmenen ja se on taas mummokoiraikä. Aika kulkee noin persoonallisen ja rakastettavan koiran seurassa niin hirvittävän nopeasti. Katsokaa nyt:

Lukiossa.

 Mangustina mökillä.

Oravajahdin jälkeen.

Trimmin tarpeessa afron alla.

Vesomassa.

Suomenlinnassa.

Omistajan älynlahjoja epäilemässä.

Suohirviöiden jäljillä.

... ööö tämän minä  vaan jätän tähän, kas näin...

Hymyillen. Vienosti.

Faneja moikkaamassa.

Kuvien lisäksi Loltsi on tallentunut lukemattomiin muistijälkiin, joita mulla maailmasta on. Se on opettanut tavoille paitsi Paavon ja Laikan, myös minut. Se on luottokoira, se on Master Yoda, se on Ensimmäinen. Loltsi on persoonallinen eläin, joka on kääntänyt monen ihmisen maton lisäksi myös jokusen ihmisen koirapositiivisemmaksi - tai ainakin Loltsi-positiiviseksi (paitsi sen hirven, jota se suuruudenhulluuksissaan meni haukkumaan!).

PS. Meillä on sellainen periaate, että jos et tykkää Loltsista, niin mekään ei tykätä sinusta.