Liikuntaharrastuksia

Perhana, että kaipaan jo kesää. Sellaista puolipilvistä, vähän tuulista ja ötökätöntä, +17 asteen keliä. Kaipaan hiekkatien rahinaa kickbiken renkaiden alla, hallitsematonta kaatumista nokkospuskaan ja ihan vaan silkasta ilosta karkaavalle villakoirajunnulle huudettuja perkeleitä. Tuntuu olevan kaukana, kun menee ulos (jos ovesta pääsee, kun kuistin katolta on lumet pudonneet) ja Loltsiin tarttuu metrin matkalla kilo lunta ja Laikan takuttava teinitukka kähertyy entisestään kosteudesta. Sitä paitsi edelleen on pimeää kuin porokoiran perseessä, vaikka talvipäivänseisaus tuli ja meni yli kuukausi sitten.

On talvessa puolensa. Kesällä ei pääse pulkkamäkeen. Pulkkailusta on tullut meidän lauman uusi harrastus. Tai uusi ja uusi, Laika pyrkii juoksemaan joka tapauksessa kovaa koko ajan, pulkkamäessä tietenkin pulkan rinnalla. Eilispäivänä oltiin paikallinen nähtävyys, jota muuankin ohikulkija ihmetteli - niin, olen parikymppinen ja kyllä, vastauksena kysymykseen, olen pulkkamäessä koirien kanssa. Loltsi näyttää muuten ihan alligaattorikilpikonnalta möyhkätessään Laikan kanssa maastokuosinen mantteli päällään, joten ehkä jampan ihmetys johtui siitä! Suomessa kun alligaattorikilpikonnia on verrattain vähän (tosin mufloneita kuulemma on peräti luonnovarainen kanta, mutta se taas ei liity tähän, kunhan opin tänään uuden asian). Loltsissa olisi tällä hetkellä valokuvaamistakin, sillä trimmasin sen hiljattain, mutta menetin kaiken kyvyn ottaa lainapokkarilla kuvia, kun työharjoittelupaikan kamera kävi kotona. Se taas tarkoittaa koirille toimistoreissua vielä, kun se on mahdollista.

Laikan agility-ura sai jatkoa, kun päästiin ensi kertaa uuden porukan treeneihin. Mulla oli orientaatiovaikeuksia (tunnettu myös nimellä Savikonpuutostilana) uudessa tilanteessa, mutta onpahan nyt tutustuttu ja jostain aloitettu. Treenattiin lähinnä kontaktiesteiden alkeita puominpätkällä ja maksipöydällä (note to self: heivaa se maksipöytä ja vaihda minipöytään, koska ensinmainittu vaikuttaa turhan huteralta ja sitä voi sitten treenata Sporttiksella). Sähläsin liikaa ja sitä myötä sähläsi Laikakin, joka oli ihan pöö ja töttöröö uusista kavereista ja paikasta, joka haisi IHANSIKAKIVALTA ja jossa sai palloja ja ties mitä. Se on viime aikoina ollut epäWarma_teinik0ira-96 ja purkanut epävarmuuttaan louskuttamiseen (toisten koirien kohdalla) ja säätämiseen. Lähinnä ongelma on mun päässä, koska reagoin edelleen liian hitaasti enkä ota sitä haltuun.

Kontaktioppien lisäksi yritin treeniä renkaalla, mutta hallin penturengas osoittautui ihan persevempeleeksi verrattuna kunnon irtorenkaaseen ilman telinettä. Pitänee siis skaffata se motocross-rengas ja treenata se kotona kuntoon ennen oikealle esteelle siirtymistä, niin mun ei tarvitse sotkea tähän asti treenattua. Koira varmaan osaisi ja tajuaisi, jos sillä olisi välkympi ohjaaja, mutta mulle on helpompi suksia vanhaa latua kuin lähteä uudelle tässä asiassa.

Sit Laika sai myös Juosta. Kolmen hypyn loivasti kaartuva suora, palkkaaja päässä ja minä pitämässä koiraa. Ryysi ensin keskimmäisestä aidasta ohi, ei saanut palkkaa, joten yritti uudestaan ja muisti, mitä tehdä. Loput toistot sujui hyvin, ei miettinyt hirveästi, että tuleeko se akka sieltä vai ei. Pitää tyhjätä muistikortti ja videoida treenejä, haluan nähdä, millaista hyppykaarta Laika tekee tällä hetkellä niin kovassa vauhdissa, kun "ohjatessa" siihen ei ehdi kiinnittää huomiota.

Ensi kerraksi voisin keksiä meille jotain hauskaa maarimasarjojen kanssa, tehdä pussia/putkea ja fiksata kontaktiharjoitukseen liittyvän säätämisen kuntoon ja olla ennen kaikkea itse paremmin hollilla siitä, mitä tehdä.

IHAN SIKANA KUVIAAAAAAA

Laika vs. Tiina ja Canon EOS 450D, joka mulla on työkamerana ja sattuneesta syystä pari päivää "kotitoimistolla". Kuvasin täysmanuaalilla (no okei, annoin kameran tarkentaa itse) Laikaa ihan kokeilunhalusta. Kuvista tuli ihan ok materiaalia, mitä nyt villakoira voitti kameran tarkennusmoottorin aika monta kertaa. Lisäksi en ole kauhean vakuuttunut kameran objektiivista, mutta sehän ei ole mun valitsema, vaan kameran mukana tullut kittiputki. Parhaimmallakin laadulla, maltillisella ISOlla ja auringonvalolla kuvat ovat pienennettävessä aika mössöä. Joko tein jotain väärin tai olen ollut liian optimistinen Canonin peruskittien suhteen. Kuvasin toisaalta samalla kameralla sisätiloissa RAW'ta ja käsitellessä se oli ihan miellyttävää kamaa, joten ehkä kitti+JPG-yhdistelmä nyt oli vaan liikaa.

Ai kuvia? Lupasinks... No täsä:

Jaksaisin kritisoida kuvia vielä vaikka kuinka, mutta mäkätän täällä keskenäni enkä survo suljinaikoja ja ISOja kenenkään kurkusta alas...

Kelvoton nykynuoriso

 Laiskottelee töissä.

Leikkivä Biisoni

Olen aiemminkin maininnut, miten tyytyväinen olen siihen, kuinka Loltsi Laikaan suhtautuu. Se on huomattavan pitkäpinnainen, leikkii myös oma-aloitteisesti ja vapautuu tiukkismamman roolistaan vähän niin kuin salaa. Se ei ikimaailmassa sietäisi muilta pennuilta sellaista perseilyä mitä se sietää mustalta surmalta. Loltsilla ja mulla on omat heikot kohtamme koira-ohjaaja-suhteessa, yhtenä niistä jäykästi tai ei ollenkaan sujuva vetoleikki. Loltsi selkeästi nauttii siitä, mutta kulutan sen moottoria liian nopeasti sen todelliseen kapasiteettiin nähden. Laikan kanssa se kuitenkin vetää bortsua ja marsua häntä törröllään isomman kaverin lähinnä seisoessa paikallaan toisen roikkuessa pärinällä lelussa. Sellaista koirien keskinäistä suhdetta on ihastuttava seurata vierestä. Tokihan Laika voittaa lähes aina, kun päättää ravistella kärpäsen kokoisen blondin irti ja juosta karkuun, mutta selkeästi yhteisleikki laumatoverin kanssa kuitenkin motivoi sitä niin paljon, että se antaa Loltsille hetkeksi voittoisan aseman, näin inhimillistäen kerrottuna.

Miksi Laika on Biisoni? Kiitän takkukautta, nuoskalunta ja heiluneita trimmisaksia. Tikkujalat ja musta hattarapehko niiden päällä. Ei ehkä maailmanvoittajaluokkaa, mutta hulvaton käytännönkarvalakki. Biisoni pääsee myös takaisin agilityyn, sillä Woolly Bohemia's -koirista koostuva porukka aloittaa yhteistreenit piakkoin. Tällä viikolla treenikertaa meni ohi suun, mutta ensi viikolla päästään taas hommiin. Sydämenkuvat kiiluvat silmissäni. Sitä ennen koiria odottaa kahden ja puolen päivän hoitolaisuus Oskarin ja muiden Leppävaaran paviaanien hoivissa, sillä lähden Ruotsiin. Edelliskerrasta onkin jo pieni ikuisuus.

Nuori ja tyhmä

Tunnustan, olen omistanut koiria vasta vuodesta 2006 ja sitä ennen kusettanut naapurien moppeja. Olen nuori aikuinen, joka ei sovi lapseksi, kiukuttelevaksi teiniksi, Vastuulliseksi Aikuiseksi, keski-ikäiseksi tai minkään lajin Grand Old Personiksi. Olen harrastaja, jolla on sekä sohvakoiraa että sitä toista plaatua, seurakoirarotua, ja halua ottaa koiranjalostukseen liittyvistä asioista selvää omistamieni lemmikkien hyvinvoinnin nimissä. Olen potentiaalinen pennunostaja - en ainoa kylläkään, mutta yksi joukossa.

Olen se, jota Juha Kareksen mielestä ei pitäisi kuunnella. Kyllä, olen syvästi loukkaantunut. Niin verisesti, että päivälenkiltä tultuani ja nokoset otettuani ja asiaa vatvottuani päätin kirjoittaa asiasta tekstin koirieni blogiin. Hui! Kares istuu matematiikan, indeksit, numerot ja kirjaimet lyttyyn ainakin ensin, jos kohta myöntää, että niilläkin on paikkansa koiranjalostuksen välineinä. Kukapa sitä kirjaimia kasvattaisikaan?

Olen Kareksen tekstin kanssa sen verran samaa mieltä, että paperilla tai ruudulla yhdistelmä voi olla toista kuin mitä koirat todellisuudessa ovat. A-lonkat ovat luonnollisesti surkeat, jos niihin ilmestyy kivasta kirjaimesta huolimatta nivelrikkoa ja niin edelleen. Silti tekstistä huokuva tilastojen tyrmäys haiskahtaa vain haluttomuudelta myöntyä avoimuuden ja mahdollisesti uuden teknologian mukanaan tuomiin jalostuksen apuvälineisiin. Kareksen ura koirien parissa on toki ollut pitkä ja hänellä on varmasti syynsä mielipiteidensä taustalla.

Kareksen mielestä "pma ja itsenäinen ajattelu, syvällisesti itse ymmärrettynä on aina parempaa, kun ymmärtämättömästi asioiden seuraaminen" - ja olen muuten aivan samaa mieltä. Silti koko Kareksen teksti on yhtä suurta toitotusta mystisestä näkemyksestä ja luovasta omasta tiestä, joka sekin on ilmeisen vaarallinen tie, sillä loihan ihminen englanninbulldoginkin. Kareksen viisi neuvoa pitävät sisällään asiaakin, mutta mahtuu sinne kyllä aikamoinen möläytyskin. Se loukkaava möläytys.

"Älkää kuunnelko nuorimpia vaan vanhimpia."
 
Ilmiselvästi ikä indikoi jossain määrin elämänkokemusta. Avainsanoina "jossain määrin." Oman rotuni pitkän linjan kasvattajien joukkoon mahtuu aika monenlaista ujeltajaa enkä kaikilta ottaisi suin surminkaan koiraa - eikä vuorenvarmasti osa kasvattajista myisikään. Kyse ei ole henkilökemioista tai puuttuvasta näkemyksestä, vaan niinkin yksinkertaisista asioista kuin terveystietoihin, niistä tilastoista löytyvistä, suhtautuminen. Tai pentujen vierottamisesta maissipuurolla. Jälkimmäisessä menisin niin pitkälle, että syyttäisin kasvattajaa tiedon (päivittämisen) puutteesta, en näkemyserosta (ks. kohta koira on lihansyöjä, Suuri Elämän-Kiria).

Hyvä esimerkki tästä on koirien perusgenetiikan tuntemus. Jo termit dominoiva ja resessiivinen saavat monen vanhemman polven kasvattajan sormen suuhun-nenään-korvaan. Asioista tietäviltä kysytään siitä puhelimitse, Facebook-viestillä tai muun kanavan kautta, kokemuksen syvällä rintaäänellä. Totta vie niin pitääkin tehdä, sillä genetiikan tuntemus on yksi kasvattajan avaintiedon alueista. Silti, kun pelaa geeneillä, pitäisi tietää asiasta edes se vähä, mitä peruskoulu ja sukutaulut kertovat. Edes se.

Nuorille ei ole töitä, koska nuorilla ei ole työkokemusta töistä, joita he eivät ole koskaan tehneet, koska eivät ole niitä saaneet. Milloin esimerkiksi minä saavutan sellaisen ikärajan, jonka jälkeen kasvattaminen on ihan allright?

Ehkäpä "älkää kuunnelko idiootteja, vaan asiantuntijoita (ja siltikin soveltakaa, soveltakaa, soveltakaa)" olisi lähempänä virkkeen oikeampaa muotoilua. Kuunnelkaa greyhound- ja rekikoiraihmisiä, kun haluatte suosituksia ruokinnasta, agility-ihmisiä, kun haluatte tietää alueen koirahierojista ja fysioterapeuteista ja niin edelleen. Vuodet sirkuksessa eivät tee kenestäkään leijonankesyttäjää.

Kares puolustaa Näkemystä. Näkemyksellä ei valitettavasti ole röntgen-silmiä. Uskon epileptikon tai E-lonkkaisen olevan sairas, vaikka se olisi näkemykseni mukaisesti kaksivuotiaana muutoin hieno, sillä en tee näkemykselläni mitään, jos hypoteettinen kasvattini olisi sairas ennalta tiedostetun huonon valinnan seurauksena. Sen vuoksi minusta järkevintä on järjestää ensin paperilla sopiva yhdistelmä ja sen jälkeen antaa intuitiolle mahdollisuus kertoa, josko jonkin mättää. Kareksen työtavoista en tiedä sen enempää, mutta meikäläisen mittareilla tunnen monta sellaista kasvattajaa, jonka kasvatustyö on ollut varsin kiitettävää ja ihailtavaa huolimatta pienemmästä rotuvalikoimasta ja pentumäärästä.

Naisen iässä

Loltsi-rakas täytti tänään 9 vuotta, onnea pikku kultaturkki! Juhlapäivän kunniaksi emäntä oli ihan tyhmä ja raahasi sankarin apinalauman sekaan koirapuistoon ja vielä kielsi räyhäämästä naapuriaitaukseen. Laikalla oli hauskaa tietysti senkin edestä, kun se sai kurvailla isovillis"veljesten" Icon ja Rion ja isovillapentu Sokrun kanssa. Nuorisohuligaaneille Loltsi jaksoikin sitten muistuttaa oikein tavan takaa, miten puistossa ei muuten jumalauta riehuta. Hänen sivistyneisyytensä ei toki ymmärrä, mitä itua on pönöttää tyhmässä aitauksessa kuin lehmät tuntitolkulla ja kuunnella omistajien molotusta jostain ihme rotuyhdistysjutuista. Kostoa odotellessa...

Olen koko päivän muistellut niitä aikoja, kun me oltiin nuoria ja kauniita. Loltsi on sentään kaunis - ja on se varmaan omasta mielestään nuorikin, sillä tassuhan sillä nousee kuin aina ennenkin. Yhdeksän on kuitenkin jo pykälää vaille kymmenen ja se on taas mummokoiraikä. Aika kulkee noin persoonallisen ja rakastettavan koiran seurassa niin hirvittävän nopeasti. Katsokaa nyt:

Lukiossa.

 Mangustina mökillä.

Oravajahdin jälkeen.

Trimmin tarpeessa afron alla.

Vesomassa.

Suomenlinnassa.

Omistajan älynlahjoja epäilemässä.

Suohirviöiden jäljillä.

... ööö tämän minä  vaan jätän tähän, kas näin...

Hymyillen. Vienosti.

Faneja moikkaamassa.

Kuvien lisäksi Loltsi on tallentunut lukemattomiin muistijälkiin, joita mulla maailmasta on. Se on opettanut tavoille paitsi Paavon ja Laikan, myös minut. Se on luottokoira, se on Master Yoda, se on Ensimmäinen. Loltsi on persoonallinen eläin, joka on kääntänyt monen ihmisen maton lisäksi myös jokusen ihmisen koirapositiivisemmaksi - tai ainakin Loltsi-positiiviseksi (paitsi sen hirven, jota se suuruudenhulluuksissaan meni haukkumaan!).

PS. Meillä on sellainen periaate, että jos et tykkää Loltsista, niin mekään ei tykätä sinusta.