Pentu ja itsetunto - sekavaa paskaa

Olen tietyiltä osin todella tyypillinen nykyajan yhteiskunnan tuotos: nuori aikuinen, jonka oman paikan hakeminen on vienyt (ja vie) oman aikansa ja suorittaminen missä tahansa elämän osa-alueella on arkipäivää. Jos kohta en ole se tyyppi, joka haluaa koreamman munanjatkeamiscorollan kuin naapuri tai saavuttaa purjehduksen Närpiön piirinmestaruutta, en silti osaa oikein luopua suorittamisesta, sillä se on syöpynyt todella syvälle tajuntaani. Koiria ei voi oikein harrastaa yksin, jos haluaa käydä kokeissa ja kisoissa ja silloin väistämättä näkee niitä toisia. Tai kun haluaa tuntea koiransa sukulaisia lähemmin ja huomaa, miten taitavia agility-ohjaajia ympärillä on. Että enhän minä vaan tuollaiseen koskaan pysty... Jopa vilaukselta nähdyt saman ikäluokan pennut tuntuvat päätyneen paremmille ohjaajille. Pennussa ei ole mitään vikaa, sehän on loistava, mutta voi, minkä tampion se on narun päähän saanutkaan.

Vai onko? Haluanko todella harrastaa pipo niin kireällä, että aivot valuvat alushousuihin? No en. Enkä muuten edes harrasta. Toko-koiraksi(kin) tullut Laika on todella löysässä opissa ja suurin osa koulutuksesta on leikkimistä ja vastustan aika ankarasti kaikenlaista koiranpentujen lapsiorjuutta. Pidän ennemmin siitä periaatteesta kiinni, että meillä on hauskaa ja treeneissä on ihana olla, kuin että pentu olisi vuodessa valmis kisaamaan alokasluokassa. Plussaa toki, jos näin käy, mutta kiireen ei pitäisi olla itsetarkoitus. Silti tuntuu, että luon itselleni suorituspaineita, vaikka meitä ei kukaan ulkopuolinen hiostakaan.

Tiedän, että ongelma on melko laaja ja tuntuu koskevan varsinkin ensimmäisen koiran omistajia. Monilla paineet syntyvät huonosta hihnakäytöksestä ja muista ongelmallisista arkipäivän metkuista, joihin aivan aloittelijalla ei välttämättä ole käytösmallin synnyttyä rahkeita puuttua tehokkaasti ilman ulkopuolisen apua. Itsehän menin siinä mielessä perse edellä puuhun, että 15-vuotiaana Loltsi vierelläni luonnollisesti tiesin koirista kaiken ja sillä hillittömällä itsevarmuudella korjasin pelokkaasti käyttäytyvän ja puskista reväistyn luurangon koiraksi. Nyt minulla on käsissäni koira, jolla on palikat kunnossa ja minua välillä pelottaa. 


Nautin koirien kanssa eniten niistä hetkistä, kun tunnen elukoiden kanssa tiettyä syvää yhteenkuuluvuutta. Laikan sammalhepulit metsässä, Loltsin valtavan hienot hypyt, Paavon tarkka nenä myyrästyksessä, me neljä ja luonto. Onnistuneet ohjauskuviot agilityssä. Uuden metkan tempun opettaminen ja se hetki, kun molemmilla raksuttaa ja yhtäkkiä oivallus valaisee huoneen. Olen vahvasti hetkissä läsnä. Keskittyminen ja hetken eläminen ovat sellaisia asioita, joita minun ja varmasti monen muun hiki persauksessa lahjakkaan pentunsa kanssa elävän pitäisi opetella. Pitäisi. Ehkä pikemminkin kannattaisi tai olisi hyvä/mielekästä opetella. Se on yllättävän vaikeaa. En ole vieläkään kunnolla kartalla, millä lailla tätä kaikkea kannattaisi lähestyä, mutta on selvä, että itsevarmuus liittyy itsetuntoon ja sillä taas on monellakin tapaa tekemistä keskittymisen ja elämisen kyvyn kannalta.

Mitä enemmän puhutaan ihmisen ja koiran välisestä suhteesta, sitä oikeampaan suuntaan mennään, mietittiin sitten lajikoulutusta tai arkielämää. Minä ja valtavan moni muu on kokenut koiriensa kanssa valtavan kirjon tunteita, mutta monesti niitä ehkä suomalaiseen tapaan vähätellään. Silti ilmiselvästi intuitiolla ja tunteilla on koiraharrastuksessa iso rooli. Miksi valitsit tuon pennun? No se oikeastaan valitsi mut.