flow on jotain, mitä kaikki ei koskaan saa

Olen hirvittävän iloinen, että saan kisata Laikan kanssa. Se on hieno koira. Ensimmäisistä virallisista agility-starteista jäi käteen kaunis hylly (väärä putken pää, muuten nollarata) ja sekoiluvitonen, jossa kummankaan itsevarmuus ei kantanut irtoamiseen kisatilanteessa. Laika oli kiltti. Se oli vähän sitä mieltä, että kerää eukko ittes, ni minun ei tartte huolehtia. Se piti kädestä molemmilla radoilla. Kisoja ja treenejä, se lähtee sillä.

Mutta oli niin paljon enemmän kuin vain hyl ja 5. Oli jännitystä, innostukseksi vaihtunutta jännitystä ja vähän lisää jännitystä. Se ei pilannut mitään, vähän se häiritsi, mutta osasin olla. Kotkan hyllyradalla taisin naurahtaa, kun hetken pysähtymisen seurauksena Laika irtosi putkeen, mutta väärään päähän ja pilkisti pian toisesta päästä kirkkaat silmät loistaen. Ohjasin sen takaisin ja juostiin loppuun asti ja tehtiin sen hetkinen parhaamme. Sillä hetkellä mun päässä kukaan ei huutanut typerää luuseria, enkä luovuttanut. Se jos mikä oli voitto. Kun sitten tuttu ja ihana ihminen kisapäivän aikana sanoi, ettei kukaan radan reunalla sitä katsoneista voinut missään olosuhteissa tietää, mitä kaikkea me ollaan jo koettu ja mistä lähtökohdista lähdetty.

Löytyi asenne, josta pitää kiinni. Ei tuomintaa, ei maton vetämistä jalkojen alta. Hyväksyntää, realismia ja reiluutta, arvostusta itseä ja koiraa kohtaan. Tästä haluan pitää kiinni. Olen elänyt monta vuotta suossa, jossa minulla ei ole mitään arvoa ja maailma loppuu virheeseen. Huomasin lauantaina, että ei lopu. On vielä loppurata. Ja senkin jälkeen on iloinen koira. Ja sitten on sunnuntai ja toinen rata. Ja niin edelleen. Nollat, luvat ja sertit tulee kyllä. Meidän pitää treenata, montaakin juttua, eikä vähiten kisaamista, meidän molempien. Mutta ei sen väliä, meillä oli niin hauskaa, että teen sen mielelläni.

Irtoaminen ei ollut kamalan vahvaa, Laika taisi olla huolissaan ja ylikiltti. Se tarvitsisi itsevarmuutta ja röyhkeyttä, mutta siinä on hyvä alku, joten loputkin pitää vaan houkutella esiin. Suomalaisen sunnuntain ykkösluokan radoilla tuli tosi vähän tuloksia, joten ei se femmakaan ollut mikään huono saavutus. Tosi kivoja ratoja ne kyllä oli. Laikan keppeihin olin tosi tyytyväinen. Keppikulmissa ei nyt ollut mitään kummallista näin ykkösen radoilla, mutta varma keppisuoritus ei tunnu olevan mikään itsestäänselvyys. Laika kepitteli tosi hienosti. Se osaa kyllä, paljon ja monta asiaa ja varmaan enemmän kuin minä. Vielä me.

Edit. Kotkan startti odottaa vielä julkaisua seurakaverin puhelimessa, mutta Järvenpään sohelluskohellus näytti tältä (kuvanlaatu 5/5 suosittelen 2000-luvun alun pikkupokkareita kaikille):

Kenraaliliidot

Rata + sivutreeninä A:ta.

Kulunut viikko on ollut yhtä vuoristorataa, jos näin kulunut ilmaus sallitaan. Maanantaina sähköpostista löytyi KATin kisojen kisakirje, keskiviikkona taas KKS:n. Olipa jännittävää nähdä oma nimensä oikeassa lähtölistassa Laikan nimen kanssa. Että siellä me nyt sitten ollaan. Me yhdessä. Jännitys on ajoittain aikamoista ja välillä on vaikea syödä tai keskittyä kouluhommiin, kun viikonloppuna tapahtuu. Menemme paikalle pitämään hauskaa ja jos se tuottaa vielä jotain tuloksiakin, niin hienoa. Yritän olla ottamatta sen enempää paineita kuin niitä jo valmiiksi omassa päässä on. Yritän juosta kymmenenvuotiaalle Tiinalle ja hänen kaikille mielikuvituskoirilleen, eiköhän siinä ole ihan riittämiin.

 Larre. *syrän*

Keskiviikon ohjattujen rata oli tosi kiva. Laika tosin ampui melko hallitsemattomasti ensin renkaalle ja sitten putken väärään päähän, mutta tarttuipa niitä onnistumisiakin. Neloshypyn saksalainen oli useimmiten melko sujuva, mutta arviointia hämärtää vähän liiankin kiltti Laika, joka kyllä totteli, vaikka en ollut ihan kartalla. Koira rukka, kun sillä on tällainen saakelin teletappi ohjaamassa. Toisaalta pohjalta on vain yksi suunta - sivulle sanoi rapu ylöspäin. Mutta se saksalaisen jälkeinen elämä! Oli flow'ta, oli menoa, tuntui agilityltä. Laikan keppiosaaminen on kyllä sen fortea, mutta onhan se sille aika perusteellisesti opetettukin. Ysiputkelta sai painatella (tai ranittaa, viddu mitä nuorisosanastoa tuolla kentällä oppii) 11-hypyn takaakiertoon ja valssailla vähän. Se. Oli. Niin. Sairaan. Hienoa. Apukoutsi puuttui siihen, että menen kaksinkerroin valssatessa ja olen siksi hitaampi kuin mitä ruoto suorana olisin. Mutta siitäkin huolimatta homma toimi. Se on muuten aika kolee tunne. Korjasin muuten valssausasentoa ja Laika oli vähän dude wtf, mutta ymmärsi kyllä sitten. Kaikkea sekin on joutunut oppimaan. Näistä oli kuitenkin hyvä lähteä suksimaan kohti Kotkaa, joka on jo ylihuomenna. Shiiiiiieeet. Ihanaa. Kamalaa. Ihanaa. Ihanaa. Joo, on se ihanaa.

A... Laika väisti boksia jonkin verran. Kolhiminen ei ole ilmeisesti mitenkään kamalan kivaa. Se tekee ja juoksee, mutta yrittää keskittyä myös boksin yläriman väistämiseen ja se häiritsee meitä kaikkia. En tiedä, mitä sillekin tekisi, käyttäisi isompaa boksia vai irrottaisi yläriman kokonaan. Vai alkaisi häivyttää koko boksia pois ja toivoisi parasta. Mnheehhhh.

Loltsin syyshymy. *miljoona syräntä*

Lappeenrannasta kuului hieman ikäviä uutisia. Paavo piti viedä taas lääkärille, tällä kertaa takajalan patin alettua vaivata. Näin patin nykytilassaan lauantaina ja se oli juuri matkalla meille alkanut vaivata koiraa. Se oli kasvanut. Maanantaina kävi ilmi, ettei pattia voinut vielä leikata, sillä se oli tulehtunut. Nyt Paavo sitten syö antibiootteja ja pahkura leikataan ensi viikolla pois. Pikkukoiran mieltä painaa patin lisäksi puhallettava kauluri, joka sai sen kuulemma kiemurtelemaan pihanurmikolla ja tekemään kaikenlaisia akrobaattisia venytyksiä ja ties mitä pohkeenväistöjä. Ja eläinlääkärissä se oli läpsinyt ruokasäkkejä ja heitellyt pahvilaatikoita. Punk was never dead ja silleen. Toivotaan, että jalan pikantti lisuke on vain vaaraton rasvapatti eikä salainen kaksonen tai esim. headcrab. (Vai olisiko se buttcrab tässä tapauksessa?)

Käväisin sunnuntaina kenneltytön ominaisuudessa Porvoon näyttelyssä puudelikehän laidalla. Se oli hauskaa, vaikka vähän jäi kaivelemaan selvästi väistävän koiran nostaminen yhdessä luokassa varmaa esiintyjää paremmaksi (molemmat luokan koirat siis saivat ERIn ja SA:n eli olivat muodon puolesta ilmeisen samanarvoisia). Muuten oli kiva päivä ja ainahan vaihtelu virkistää. Juuri mistään kuvista ei tullut lasta eikä paskaa, mutta katsokaa nyt vaikka Safia (Littlerock's Sweep Safina). Kaunis kuin karkki.