Kisakauden 2019 startti

Nyt yritetään ottaa vahinkoa takaisin. Tuntuu, että koko koirallinen elämä hidastui viime kesänä, kun Laikan kynnet alkoivat hajota ja Vinski sai riesakseen anturahaavan, jonka paranemiseen meni yli puoli kesää. Nuo nakersivat kisatavoitteita ja homma läjähti yhdeksi maatuvaksi mökiksi, kun suunnittelin ja tein useampaa näyttöä ja aloitin (ja lopetin...) syksyllä uuden duunin. Kun päälle lisättiin vielä ohjaajan hyvinvointihaasteet, jäi kaikki ylimääräinen pois selviytymisen nimissä. Valmistuin marraskuussa eläintenkouluttajaksi näyttöjen mennessä läpi. Kiitos kaikki oppimestarieläimet, harkkapaikat, Helsingin Fallkulla ja sen ihanat lampaat (Narnia forever ♥) ja Amiedun loistavat opettajat.

Olemme siis kisanneet tänä vuonna enemmän kuin hetkeen. Meno on edelleen aika low key, mutta suunta on sentään nousujohteinen.

Ketterä koira

Vinskin kanssa olemme ehtineet startata meidän ensimmäiset agikisamme! Kävimme kahdella hyppyradalla, tuloksina hyl Ojangossa ja LUVA kakkosijalla Lappeenrannassa, kun annoimme vähän tasoitusta pistämällä kaarratusvaiheen silmään. Rata oli melkoista koiran virvelöintiä. Tuomari mainitsi palkintopallilla melkoisesta vauhdista. Hyllyrata ei sekään ollut kaukana nollasta, mitä nyt hupiukko Viljami valitsi putken ennemmin kuin kepit. Molemmat radat olivat tosi kivoja, tuomareina Anne Savioja ja Jari Helin.

Minun kisajännitykseni näyttää olevan tosi kivasti hallinnassa, vaikka edellisistä agility-starteista on ehtinyt kulua jo kolme vuotta (mihin tää aika..?). Kisatilanne aiheuttaa vain positiivisen adrenaliiniryöpyn ja seikkailunhalun.

Ainut stressinaihe Vinskin kanssa on sen reaktiivisuus toisia koiria kohtaan erityisesti halliolosuhteissa, mutta olemme selvinneet olosuhteisiin nähden kiitettävästi. Treeneissä sen päälle ehdittiin käydä tänä talvena valitettavasti kerran selkäni takaa (pitäkää ne koirat kiinni, kiitos!) ja kisatilanteissa minua toisinaan harmittavat aika letkeästi pidetyt kanssakisaajien koiraeläimet. Tästä on onneksi ollut kiitettävästi puhetta viime aikoina Facen agility-keskusteluryhmässä. Ehkä suuntaus kääntyy, koska en selvästi ole harmeineni yksin. Kisarauha kuuluu kaikille, kilteille ja sosiaalisillekin.

NUUUHHH

Haisulit

Maaliskuun alussa Vinski suoritti nosework-hajutestin hyväksytysti Lohjan Kirsujen hallilla Lohjalla. Testi oli hirmu kivasti järkätty näin reaktiivisen koiran omistajan vinkkelistä katsottuna.

Etukäteen jännitti yllättävän kovasti, miten homma sujuisi, mutta se laukesi, kun Vinski reagoi lämmittelyalueella hydrolaattiin välittömästi ja ilmaisi sen tosi sujuvasti.

Testin laatikkorata meni säätäen, mutta aikarajan puitteissa. Vinski haisteli pohjaa ja vähän sitä sun tätä muutakin, mistä testaaja oli etukäteen sanonutkin. Se loikki muutaman laatikon ylikin, haisteli kumminkin koko ajan. Myöhemmin kävi ilmi, että hallilla oli bongattu erinäisiä pikkujyrsijöitä. En ihmettele, että näitä lihapiirakoita elämässään muutaman listineen Pöltsin pientä päätä saattoi sekoittaa muutama häiriöhaju.

Laika nosework-kokeessa

Osallistuimme Nuuhkujen nose-kokeeseen maaliskuun 30. päivä. Taas kerran jännitti. Etsintäalueet olivat melko ahtaita ja pieniä, mutta mielestäni tosi kivoja. Odotusalueet oli hoidettu tosi sujuviksi ja missään ei tarvinnut olla nenäkkäin toisten koirien kanssa, ellei suorastaan änkenyt. Tuomareina Taina Korhonen ja Miira Hellsten.

Suoritusvuoromme oli ensimmäisenä. Laika nousi auton ensimmäisellä sivulla sitä vasten. Tietysti tämä osui juuri kokeeseen, kun se ei ole sitä herran aikoihin enää tehnyt. Siitä pyyntö alas ja homma jatkui. Laika kaarsi itsevarmasti auton toiselle puolelle ja haju löytyi takarenkaan tietämiltä. Siitä ruhtinaallisen koiranmakkarapalkan kautta ulkoetsintään. Laikaa ei paljon nollakoiran jälkeensä jättämä pissa aidassa kiinnostunut, vaan se hakeutui kohtuullisen nopeasti seinälle ja löysi piilon perustuksen raosta. Näistä yhteensä 25 p + 25 p ja yksi miinus ajoneuvoetsinnästä.

Ehkä vajaan tunnin odotuksen jälkeen siirryimme sisätiloihin. Laatikot olivat ensimmäisinä. Tässä vaiheessa jännitys oli enimmäkseen kadonnut - tai siltä ainakin tuntui. Laika oli sen sijaan varsin kiihtyneellä tuulella, ylitteli laatikoita ja ähisi mennessään, haisteli kumminkin sentään. Se ei ollut ehtinyt käydä kaikkia laatikoita läpi, kun tulkitsin vähän kiireellä sen ilmaisevan, ilmoitin löydön ja se olikin väärä. Mutta, kumma kyllä, Laika ei reagoinut oikeaan, nurkassa olevaan laatikkoon, vaikka osoitin sitä sille. En tiedä, mitä omituisia molekyylejä siellä yleisesti varsin laatikkovarmalle koiralle sitten oli, mutta tällaista tällä kertaa. Luonnollisesti 0 p.

Tulosminä oli laatikoiden jälkeen harmissaan. Ehdin keksiä muutaman metrin siirtymän aikana sata itsesyytöstä (hienoa, I know), jotka jälkiviisaasti myös tietysti korjasin päässäni. Kokosin itseni kuitenkin vielä sisäetsintään.

Sisäetsinnässä Laika kurkki useamman kerran minua kohti eikä meinannut irrota etsimään. Lähti kuitenkin uudesta kehotuksesta aina ja lopulta upposi etsintämoodiin. Huone oli "tyhjää täynnä" verraten esim. viime vuoden Askolan kokeeseen, jossa oli esim. pöytä ja tuoleja keskellä huonetta. Koiran piti osata upota (tai ohjaajan ohjata) etsimään huoneen päädystä ja reunoilta, jonne oli ympätty piano ja tuoleja pinoissa. Jälkiviisaasti voisin todella, että olisin voinut lähettää Laikan suoraan huoneen jompaankumpaan reunaan ja se olisi osannut edetä siitä taitavasti. Nyt lähetin sen suoraan tyhjään ja se kyseli paljon matkalla kohti lähtölinjan vastaista seinää.

Löytö tapahtui viimeisen 30 sekunnin sisällä. 25 p ja yhteensä 75 p koko kokeesta.

Tuomareiden kommentit:

Sisä (Korhonen): Loistavaa ohjausta. Koira työskentelee innokkaasti, vaatii hieman tukea ohjaajalta. Hieno tarkennus ja ilmaisu.

Laatikko (Korhonen): -2 väärä ilmaisu. Rauhallista etsintää, valitettavasti koira kiinnostuu väärästä.

Ajoneuvo (Hellsten): Hieno rauhallinen lähtö, hyvä yhteistyö.

Ulko (Hellsten): Upea yhteistö, antoi työskennellä itsenäisesti.
 
Näitä oli ihana lukea jälkikäteen. ♥

Tulosminä ja siten ihan kokominä pääsi lopulta yli harmituksen ja tirisen halua revanssiin. Tiedän, että kykenemme tiiminä sataan pisteeseen kirkkaasti. Harmillisesti kokeita on nyt etelässä tosi vähän ja odotan toiveikkaana kesää. Epätoivoissani suunnittelin jo matkoja Jyväskylään ja Kuopioon, mutta autottomana niissä olisi haasteensa enkä tiedä, olenko ihan niin epätoivoinen. Treenaaminen on kuitenkin itsessään tosi kivaa ja kakkosluokkaa voi jo nyt rakennella rauhassa. Laakerinlehtihydrolaatti on päässyt käyttöön ja piiloihin saisi laittaa paljon lisää haastetta.

 Tääl se o.

 Treenataan:

Selkeämpi ilmaisu laatikoille, jotta ei tule virhetulkintoja. Maahanmeno on nyt tehotreenissä. Kokeessa osa ongelmaa oli minun väärä tulkintani ilmaisusta. Toisaalta enpä tiedä, olisiko Laika reagoinut kuitenkaan oikeaan laatikkoon, kun se ei sille lämmennyt, vaikka näytin sitä sille.

 "Tyhjiä" etsintäalueita ja uppoamista syvemmälle ilman ohjaajan tukea.

  
Toko

Suunnittelen viimein tokostarttia Vinskille. Kaikki liikkeet käytännössä sujuvat ja liikeketjuissa ei ole juuri ongelmia. Liikkurihäiriötä se tarvitsee vielä. Lisäksi huolehdin kroonisesti sen paikkamakuusta. Se ei ole vieläkään kovin itsevarma vieraiden koirien kanssa ja haluaisin, että sillä olisi varmasti aidosti hyvä ja varma olo muiden seassa. Aidosti R+-henkistä treeniseuraa ei ole ihan helppo kaivaa seuraksi säännölliseen treenaamiseen (note to self: yritä edes). Oon niin nirso nykyään, etten jaksa mitään johtajuusribulia edes kentän laidalla.


Laika tuskin lähtee enää edes alokkaaseen, ellei kynsissä tapahdu ihmeparanemista. En antaisi sitä itselleni anteeksi, jos se raapaisi huonoimmat kyntessä jossain yhdentekevässä koeluoksetulossa. 

PS. Masi-rakas se ehti täyttää jo seitsemän vuotta maaliskuun puolessa välissä. Mihin tämä aika mahtaa rientää? Muistan hyvin sen terävähampaisen, pippurisen piraijan, joka murisi ukkoselle takaisin, söi patjaan kaksi itseään isompaa kuoppaa ja pissasi naapurin katolle!

Ihan vaan Viljami

Halusin vaan postata, että...

tää koira, Viljami siis

tekee minut 

niin kovin onnelliseksi

ihan joka päivä

Canicaral ei auta sydänsuruun

♥ villakoiran ydin ♥

On taas tiistai. Tiistai on agility-päivä, se on ollut sitä nyt toukokuun alusta asti. Kaiken kouluhullunmyllyn ja muiden kolausten keskellä se on ollut lepopaikka. Agility on tietoisen läsnäolon harrastus: hyvällä radalla ollaan täysillä, kumpikin. Laikan kanssa aksaaminen on ollut jo monta vuotta jotain ihan muuta kuin vain jotain puuhaa. Se on ollut osa meitä kahta.

Juoksemme ilta-auringossa yksinkertaista, mutta tarpeellista pätkää. Sitten testaamme taitotasoa, etenemme suunnitelmassa ja treenaamme vielä toisen setin pysäytyskontaktia. Laika ei malta olla tarjoamatta kieli poskella tomerana etuperin ja takaperin sitä, mitä se jo osaa, vaikka vasta juttelen kouluttajan kanssa. Se on se tyyppi, joka istuu eturivissä ja viitatessaan tietää oikean vastauksen.

Kävelen sen kanssa pienen lenkin ja juotan sen. Siilipallostaan se ei malttaisi luopua ja se taas pudottaa sen pari kertaa vesikippoon ja tuijottaa sitä kieli suusta pilkistäen. Tarkastan sen tassut. Vasemman takajalan yksi kynsi on hapero. Nyt siitä pilkottaa punainen ydin. Sillä hetkellä sanon näkemiin, toivottavasti en hyvästi, ja koiran parhaaksi luovun. Kävelen kotiin kyyneleet silmissä. Laika valkkailee pitkin pururadan laitaa pomppien sen mielestä Oikeanlaisia Käpyjä ja sylkee niitä jalkoihini. Tiedän, että tämä on niin tärkeää, etten halua luopua siitä minkään harrastuksen nimissä.

Meidän elämämme muuttui hieman 1.6., oikeastaan jo aiemmin. Pidemmän tarinan voit lukea Laikan SLO-päiväkirjasta. Laika sai SLO-diagnoosin, tai oikeastaan epäilyn, sillä diagnoosin varmistaminen vaatisi rajun kynsibiopsian. Kliiniset oireet ovat kuitenkin hyvin tyypilliset SLO:n oireet: kynsien sarveisaine on tavallista heikompaa, yhdessä kynnessä jopa murenevaa, ja sarveiskuoret irtoavat ytimistä. SLO on parantumaton, krooninen autoimmuunisairaus. Se näyttäisi olevan perinnöllinen. Taudinkulku on yksilöllinen ja osalla koirista sairaus saattaa mennä lievän oireilun jälkeen pitkään remissioon. SLO ei varsinaisesti tapa, mutta pahimmissa tapauksissa märkivät kynsivallit ja jatkuvasti esillä olevat kynnen ytimet voivat olla niin kivuliaita, että koira on pakko päästää kivuiltaan ikiuneen.

Aloin epäillä tätä jo loppukesällä 2017 tuon nyt auenneen, mutta silloin heikkenevän kynnen takia. Elin hetken toivossa, että se olisi vaurioitunut jonkin trauman yhteydessä ja kaipaisi parantuakseen sinkin ja muiden kynsiin vaikuttavien lisäravinteiden lisäämistä. Näitähän Laika on syönyt jo aikapäivät muutenkin.

Laikan SLO-päiväkirja sisältää tähän mennessä tapahtuneet virstanpylväät, jos oireiden etenemistä voi niin positiivissävyisellä nimellä kutsua. Päätin aloittaa sen kirjoittamisen paitsi itselleni muistiin myös muiden avuksi. SLO ei ole onneksi hirvittävän yleinen sairaus ja siksi siitä on liikkeellä melko vähän tietoa.

Olen tällä hetkellä eniten huolissani Laikan kenties kokemasta kivusta. Nyt paljastunut ydin on ensimmäinen laatuaan. Samoihin aikoihin se nuoleskeli toistuvasti toista takatassuaan, joka on hyvin tyypillistä kipukäytöstä. Kynsiä leikatessani totesin, että aiemmin oireettomista kynsistä kahden ydin oli alkanut erota sarveiskuorestaan. Näiden takia hankin sille kipulääkityksen diagnoosin tehneeltä klinikalta. Tassun nuoleminen loppui kuurin toisena päivänä. Paljastunut ydin on jo onneksi peitossa.

Toivon itselleni säntillisyyttä SLO:n jokaviikkoiseen hoitoon. Minun täytyy laittaa aikaa ja energiaa kynsien pitämiseen lyhyinä ja pitää huolta niistä paikoista, mitkä voisivat esimerkiksi revetä. Kokeilen Abicin-pihkalakan apua ja toivon, että siitä olisi erityistä apua tuon haperoimman kynnen suojaamiseen kulutukselta. Olen myös ajatellut ostaa jonkin tassujen ja naaman ajeluun tarkoitetun pienemmän trimmerin siltä varalta, että tassut ovat jossain vaiheessa kipeät - iso kone nimittäin värisee todennäköisesti pientä enemmän. Varvaskarvojen pitäminen lyhyinä on kuitenkin järkevää.

Olen surullinen. Olen surullinen ylipäätään koko typerästä sairaudesta. Paskaako lankesi maailman parhaan Masikoiran niskaan. Ei ole kenenkään vastuulla, että saimme tällaisen varjon seuraamme, mutta silti huomaan välillä kyseenalaistavani joltakin kummalliselta taustasäteilyltä, miksi. Miksi miksi miksi. Vaan näitä sattuu. Pahasti sattuukin.

Toivon, että saamme elää edes normaalia elämää, vaikka agilityn ja vauhdikkaan tokon kivituhkalla treenaaminen pitäisi jättää pois. Laika rakastaa pienellä sydämellään montaa asiaa täysiä. Käpyjä, kovaa juoksemista, seuruuta, veteen hyppäämistä, omien kylkien paukuttelua lelulla, peiton alla nukkumista, tärkeiden ihmisten puskemista - eikä lista ole puolessakaan. Onneksi minun ei tarvitse luopua agilitystä, koska talossa on nouseva tähti Vinski, jonka kanssa kursimme vielä saumamme pois. Mutta teen surutyötä. Ehkä vielä, ehkä ei koskaan enää.

Laikan SLO-seuranta
SLO-sairaat koirat (Facebook-ryhmä)
SLO Symmetrical lupoid onychodystrophy (Facebook-ryhmä, englanninkielinen)

Nose work -kisoissa Askolassa 22.4.

Tarkkaa hommaa ajoneuvoetsinnässä. Kuva: Risto Suominen

Starttasimme Laikan kanssa ensimmäisissä nose work -kisoissamme Askolassa sunnuntaina 22.4. Tuomareina olivat Mari Laasanen ja Patrick Stewart. Prepare thy butt, teksti on melko perusteellinen, mutta kirjoitetaan nyt sitten tahattoman blogitauon edestäkin.

Fiilikseni vaihtelivat ennen koepäivää kaunistellusti äärestä laitaan. Joskus treeni kulki, joskus taas kävelin kotiin hiki otsalla, kun hajut olivat piiloutuneet kuin alienit Marsin taakse. Olin aivan varma, että Laika pureskelee hajulähteet kitusiinsa, talloo laatikot littanaksi, haukkuu tuomarisedän pystyyn ja paukuttaa ajoneuvoetsinnän menopelit tassuillaan muodottomaksi.

Lopulta koeviikolla muutaman erityisen tuskaisen päivän jälkeen päätin uskoa, että meillä ei ollut kuin voitettavaa, ja lähdin lopulta aika rennosti kisaamaan. Kisakirjeen lukeminen kipristi tutusti mahaa ja koepaikalla tunsin muutaman jännityksen aallon. Lähtölinjoilla säädin, tai siltä se ainakin tuntui, ja ajoneuvoetsinnässä ihanneaika jyskytti takaraivossa, mutta vain hetkittäin.

Kisapaikalla Laika valmistautui etsintöihin mutaamalla kärsänsä märässä maassa ja puhkumalla buffan Masimittarilla arvioituna liian ystävälliselle (oikeasti todella mukavalle!) tädille. Loppupäivästä se kerjäsi useammalta ihmiseltä häntäryppy täristen välipalaa. Se löysi harjoitusalueelle piilotetun eukalyptuksen todella varmasti ja oma kevyt huoleni mahdollisesta hydrolaatin vieraudesta katosivat sen siliän tien.

Piilo oli tämän auton takapuskurissa. Tässä olemme juuri siirtyneet autolta toiselle.
Kuva: Risto Suominen.

Koe alkoi ajoneuvoetsinnällä. Ajattelin etukäteen, että jos jostain tulee virhepisteitä, ne tulevat ajoneuvoja vasten nousemisesta. Olemme treenanneet ajoneuvoja todella vähän, vaikka olen yrittänyt etsiä yksin treenatessa edes jotain kulkupelejä muistuttavaa, kuten kontteja. Joka tapauksessa toistoja luotettavaan matalaan fokukseen on liian vähän. Laika kuitenkin etsi aivan todella hienosti. Piilo löytyi eikä kuumoteltuja virhepisteitä tullut, joten saimme ajoneuvoetsinnästä täydet 25 pistettä. Stewartilta tuli kehuja perusteellisesta ja intensiivisestä etsinnästä, hienosta tarkentamisesta ja siitä, että odotin täsmällistä ilmaisua. Hyvä me, siis!

Autoilta siirryttiin suoraan ulkoetsintään. Laika käveli käytännössä suoraan lähtölinjalta piilolle, ilmaisi, mutta en meinannut uskoa sitä... Ensimmäinen vastaushan ei ole oikea? Laika ei tällaisista lannistu ja se skannasi alueen hienosti ja tuli sitten tuijottamaan minua ja ohjasin sen tarkastamaan piilon alueen uudestaan ja ilmoitin löydön. Tätä ei olisi käynyt, jos Laikan ilmaisu olisi varmempi ja se olisi juuttunut hajulle kunnolla väittämään minulle vastaan.

Kuten ajoneuvoilta, ulkoetsinnästäkin 25 pojoa. Tässä vaiheessa tulostavoitteellista minää hieman jännitti, miten loppukokeessa kävisi.

Kuva: Risto Suominen

Sisä- ja laatikkoetsintäalueet olivat vierekkäin (välissä oli tilaa ja huoneen ovi). Välitila oli aika ahdas ja olin vähän pöllämystynyt, koska kävelin melkein Stewartin syliin nurkan takaa. Laika klaarasi tilanteen hyvin, vaikka sekunnin murto-osan verran ehdin miettiä, mahtaako sitä kuumottaa useampi vieras ihminen niin pienessä tilassa. Ei se kai edes huomannut, kun vilkaisi vain ja alkoi tohottaa kohti laatikkoetsintää. Se meni taas kerran melkein suoraan oikealle laatikolle ja ilmaisi sen. Stewart kommentoi jälkikäteen, että kehonkieleni selkeästi muuttui Laikan ilmaistessa. Oikeasti havainnoin siis sen käytöstä ihan oikein, mutta tuli epävarmaksi enkä uskonut Laikaa. Onneksi se kuitenkin palasi määrätietoisesti oikealla laatikolle, joten jatkoimme täysien pisteiden linjaa. Ei yhtään litattua lootaa ja 25 pistettä.

Viimeisessä etsinnässä päätin luottaa Laikaan, koska olin ollut jo kahdesti epävarma ja Laika oli osoittanut olevansa oikeassa. Nopsan nuuhkuttelun jälkeen oikea piilo löytyi, joten taas kerran täydet 25 pistettä, joka kuittasi meille lopulliset täydet 100 ja ensimmäisen luokkanousuun oikeuttavan tuloksen.

Sadan pisteen sankari.

Emme olleet kovin nopeita enimmäkseen oman epävarmuuteni takia, joten emme yltäneet palkinnoille. Se ei kirvistänyt yhtään, vaan olin valtavan tyytyväinen kisapäivään. Meillä oli hauskaa, jokainen piilo löytyi. Oma epävarmuuteni ei tunnu näin jälkikäteen pahalta, se on kehityksen paikka eikä Aina Oikeassa Olevaa Masikoiraa näyttänyt juuri haittaavan.

Laika oli lois-ta-va. Se tiesi tasan tarkkaan, mitä olimme tekemässä, reagoi virittelyihin hyvin ja paikkasi jälleen kerran kisakaverinsa töhöilyä. Hommansa se hoiti tietenkin masimaisella menolla. Se on niin hieno koekaveri!

Oli muuten hauska havaita, että löydön ilmoittaminen aiheutti samanlaisen adrenaliiniryöpyn kuin agility-radalle lähteminen. Luulen, että kyseessä on samanlainen odotus: aikomus tehdä parhaansa, mutta lopputulos on arvoitus. Olen elämyshakuinen, mutten missään base-hyppymittakaavassa. En ollut kokenut tällaista treenitilanteessa, joten voi olla, että koukutuin juuri kisaamiseen. Tykkään tällaisesta kuhinasta päässäni. Tokokeissa olen onnistunut lähinnä nauttimaan kisasuorituksesta ja se on ollut vähemmän jännittävää. Sen tuoma hupi on toisenlaista, pitkäkestoista ja rentoa. Toko ei ole kyllä mikään pönötyslaji minulle.

Kisoissa oli oikein mukava tunnelma, kiitos siitä järjestäjille ja kisaajille. Kisapäivä oli pitkä ja luppoaikaa runsaasti, mutta minulla oli onneksi laatuseuraa. Tuomarit olivat aivan valtavan ystävällisiä ja onnistuneistakin etsinnöistä sai palautetta, Laasaselta tuli ihan konkreettisia ja perusteltuja treeniehdotuksia ulkoetsinnän jälkeen. Kisapaikalla oli mukavan väljää, ja vaikka Laika on nykyisin jo luotettava ja letkeä kisakaveri, tykkään siitä, että lajissa painotetaan koirien välistä etäisyyttä kisapaikallakin rauhan takaamiseksi.

Viime hetken ulkoetsintää. Tämä oli melko vaikea Laikalle, lähetys tapahtui ylämäkeen ja piilo oli melkein suorakulman kärjessä ja syvällä tuossa raossa. En tiedä, miten ilmavirta hajua pyöritteli.

Treenattavaa/muistettavaa:


Lisää sokkoja - vaikka näin huonomuistinen jemmaa joskus itse omat sokkonsa. Kumpikin koiristani on etsinyt varsin vähän treenikavereiden piilottamia hajuja. Laasanen ehdotti treeniä, jossa kaveri piilottaa hajun ja merkkaa koiran löydön ja ohjaaja palkkaa koiran. Silloin ei tarvitse arpoa ja liksa päätyy koiralle nopeammin ja ilmaisuun kertyy mahdollisimman vähän roskakäytöstä. Laikalla se on tällä hetkellä hajun jättäminen ja etsinnän jatkaminen.

Lisää ajoneuvoetsintöjä, jotta pääsen treenaamaan toivottua neljällä jalalla pysymistä. Nyt meni hyvin, mutta yksi etsintä ei ole tilasto.

Ilmaisuun pitää lisätä kestoa ja häiriötä, etten joudu epäilemään löytöä niin paljon kuin nyt. Ilmaisutreenejä voisi tehdä myös lelupalkalla, jotta ilmaisukäytös vahvistuisi, sillä etsiminen on Laikalle tosi mieluisaa (vs. piilolla pysyminen tällä hetkellä). Vinskin kanssa näitä on tehty menestyksellä, ja sillä onkin todella hieno nenäkosketusilmaisu. Laika ei ole myöskään pelannut pitkään aikaan valeilmaisupeliä, jossa se kiihtyessään alkaa lätkiä valeilmaisua nopeamman vahvisteen toivossa. Se tosin harrasti sitä lähinnä purkkiradalla ja maahanmenolla, koska juutuin suunnittelemattomuuttani aikanaan liian pitkäksi aikaa liian pieneen purkkimäärään ja etsintä-ilmaisu-ketjusta vahvistui lähinnä ilmaisu. Ratkaisin tämän silloin käyttämällä jopa 30 purkkia ja siirryin etsinnän vahvistamiseen, kun alettiin treenata etsintöjä. Vinskille tätä vaihetta ei koskaan sitten tullutkaan, koska viisastuin asiassa.

Lähtölinjalla ei ole kiire, aika alkaa vasta sen ylityksestä ja koiran voi lähettää kauempaa, jolloin ei tarvitse pelätä ylimääräistä säätöä virittelyn, liinan, vihjeiden jne. kanssa (vaikka näitäkin kannattaa harjoitella). Jos ehdin agility-radalla henkäistä itselleni hymyä ja happea ennen lähtövihjeen antamista, ehdin saman kyllä nose work -kokeessakin!

Hajun ottaminen jo lähtölinjalta meni myös treenilistalle. Laika fokusoi ja intoilee hyvässä vireessä etsintäalueelle jo nyt, mutta etsintöjä sujuvoittaisi jatkossa mahdollisuus nuuhkia hajua summittaisesti jo ennen lähetystä. Ihanneajat kiristyvät luokkia noustessa, joten tämä sujuvoittaisi etsintöjä. En ota tästä kuitenkaan kiirettä niskaani.

Talvea, melkein talvea

Ensin ei oikein ollut talvi. Mutta sitten se saapuikin!

Lähde, ilmesty paikalle, loppu sujuu yleensä kuin itsestään

ainakin olen taas paikalla

(Olisi sata sivua kerrottavaa treeneistä, treenaamattomuudesta, Laikan sterkasta ja onnettomasta saikkuilusta. Mutta mennään niihin myöhemmin. Ei nyt. Koska nyt piti vain saada aikaiseksi ja saapua.)

Hyvästi, Paavo

Viikko ennen juhannusta suru tuli taas käymään. Paavo on poissa. 

Aurinkoisena kesäpäivänä sain soiton. Oli selvästi jo aika. Kun laskin puhelimen kädestä pöydälle, itkien, tiesin, että seuraavan puhelun jälkeen pieni suuri pappakoira olisi kivuton. Se kävi aina mielessä, kun lähdin vierailuilta takaisin kotiin Vantaalle, ja sitä pelkäsi, sillä viisitoistavuotiaan koiran kohdalla loppuelämä ei tunnu enää itsestäänselvältä ikuisuudelta.

Paavo lähti saappaat jalassa. Viimeisenä päivänään puolenpäivän aikaan sen takajalat eivät meinanneet enää kantaa ja eläinlääkäri lopetti sen kotiväkensä syliin iltapäivällä. Sitä ennen se oli ollut oma, pirteä ja nälkäinen itsensä.

Olen kiitollinen sen hyvistä viimeisistä vuosista vanhempieni luona. Se eli siellä Paavon näköistä elämää kolistellen ruokakaappeja ja yrittäen syödä lennosta biojäteastiaan putoavia roskia. Se oli seudun viisain koira. Kuten Loltsikin, se jätti lähtiessään valtavan aukon meidän elämään jääneiden sydämiin.

Surun keskellä tuntuu kummalliselta, että joskus oli aika, kun elin kahden pikkuaprikoosin kanssa. Nyt molemmista on vain muistot. Silloin ennen tämä aika tuntui saavuttamattomalta tulevaisuudelta. Onneksi minulla on nyt kaksi muuta koiraystävää, joita ei varmasti olisi, jos en olisi lopullisesti jäänyt villakoirakoukkuun Loltsin ja Paavon myötä. Paavon kuolema herätti myös paljon lohtua ystävissä ja tutuissa, joiden elämää se oli jotenkin koskettanut. Olen kiitollinen kaikesta myötäelämisestä.

Minua lohduttaa jotenkin aivan valtavasti, että Paavo ehti nähdä kesän. Se oli epäilemättä sen suosikkivuodenaika: lämmintä ja joka paikasta kantautuvaa grilliruoan hajua päivä toisensa jälkeen. Jos on tuonpuoleinen, se on Paavolle loputon määrä ruokaa, jota ei tarvitse odottaa sekuntiakaan, pehmeitä, lämpimiä petejä ja Loltsi, jonka kanssa sillä oli hiljainen, mutta vahva suhde. Toivottavasti joku siellä kouluttaa sinua, sillä sheipatessa olit luodinnopea ja loputtoman motivoitunut vastapeluri.

Kiitos, että olit. Kiitos, että kuljit varmana vierellä. Kiitos, että toit niin paljon iloa niin monelle. Meillä on niin kova ikävä.

6 ≠ 12 eli pieni tarina Vinskin kepeistä

Koulutin Laikalle kepit aikanaan 2x2-metodilla. Se oppi esteet nopeasti ja on ollut aina oikeastaan aivan todella hyvä pujottelija. Sen voi jättää pujottelemaan ja edetä kauas ja se virkamiesmäisellä varmuudella pujottelee loppuun kuin viitapiru. Se hakee ensimmäisen välin kaukaa ja mistä kulmasta tahansa.

Koulutustapa sopi meille: se ei perustu houkuttelemiseen (kädellä tai etupalkalla), vahvistetiheys on alussa korkea ja varsin kahdella portilla (neljällä kepillä) voi treenata missä vain, koska irtokeppien hankkiminen on edullista ja kantaminen helppoa. Treenikynnys on siis matala, joten mahdollisuus tuloksen syntymiselle on korkea.

Oli aika selvää, että Vinskin kanssa ensisijainen valinta olisi 2x2-metodi.

Pääsimme taannoin kuuteen keppiin varsin pienellä treenimäärällä. Treenit itse jakautuvat ajallisesti aika pitkälle jaksolle kiitos kaikenlaisten taloudellisten ja ohjaajan terveydellisten esteiden takia. Pari viikkoa sitten olimme siinä pisteessä, että Vinski osasi pujotella kuusi suoraa keppiä. Tarkoitus oli treenata seuraavat kaksi treenikertaa avo- ja umpikulmia ja hieman keppien jälkeistä elämää. Ehdin yleistää jo opittua kuutta keppiä erinäköisiin keppisetteihin. Sitä seuraavissa treeneissä oli tarkoitus yhdistää kaksi kuuden kepin settiä lopulliseksi kahdeksitoista ja jatkaa siitä eteenpäin suunnitelman mukaan.

Sain epäonnisen flunssan. Kun pääsin varovaisesti treenaamaan toukokuussa aloitettuihin ohjattuihin treeneihin, pyysin saada treenata keinua ja keppejä yksittäisinä esteinä radan juoksemisen sijaan, etten yskisi sisäelimiäni hallin lattialle. Treenikentän keppejä ei saanutkaan kahtia. Tusasimme hetken heikosti sellaisella sinnepäinkuuden kepin treenillä, jonka sai irrottamalla keskeltä pujottelua keppiparin irti. Sitten ohjaaja ehdotti kaikkien kahdentoista treenaamista.

Tässä vaiheessa olin valinnan edessä. Tunnetasolta kuulin karjaisun: et ole mikään pullasorsa! Poistu mukavuusalueeltasi! Tänne on tultu treenaamaan eikä vänisemään! Se vähän viisaampi pala aivoja sanoi: sinun suunnitelmasi on aidosti hyvä, noudata sitä ja vaihda keinutreeniin.

Tätä tekstiä ei olisi, jos olisin kuunnellut viisasta mieltäni. Sanoin ääneen: no, se ei olis miun ensimmäinen valinta, mutta... Oon avoin ehdotuksille. Kokeillaan!

Toistoja oli ehkä neljä tai viisi. Hävettäisi, jos niitä olisi enemmän, joten toivon, etten valehtele. Vinski yritti. Ja yritti. Tuli kesken pois. Rytmi sekosi. Yhden 12 kepin toiston se taisteli loppuun tuurilla ja sai palkan. Treeni jätettiin siihen - siihen klassiseen hyvään toistoon ja hyvään mielikuvaan hommasta.

(Hyvä mieli treenistä ei muuten pelastu viimeisestä onnistuneesta viimeisestä toistosta, jos edeltävät ovat kuraa.)

Keinutreeni meni oikein hyvin. Kotiin kävellessäni höhöttelin mielessäni, että aikamoinen agility-sankari. Olikin. Omistajansa ei niinkään.

Päätin palata takaisin omaan suunnitelmaani seuraavissa treeneissä. Kävi ilmi, että kuuden kepin suoritus oli hajonnut lähes täysin palasiin. Yritin kuutta suoraa keppiä jälleen ihan liian monta toistoa, tällä kertaa sentään kriteeriä laskien. Viimeiset toistot Vinski juoksi kolmen portin muodostaman kujan läpi etupalkalle. Pidin reilun viikon tauon ja ajattelin optimistina, että tästä noustaan. Sitä nousemista en epäile vieläkään.

Tauko, kiitos!

Sen viikon ajattelutauon jälkeen palasimme kivituhkapölyn keskelle ottamaan esteestä mittaa. Ensimmäinen toisto ei onnistunut, Vinski liikkui normaalia hitaammin ja tuli ennenaikaisesti kepeiltä pois. Seuraava onnistui ja se sai ruhtinaallisen palkan. Kolmas meni pieleen. Neljäs onnistui. Viides onnistui, mutta Vinski lähti palkka suussa kohti taukopaikkaa.

Kiitin sitä mielessäni ja ääneen. Se halusi tauolle ja ilmaisi sen. Se arvostaa tauon rentoutta ja turvallisuutta niin paljon, että se halusi oma-aloitteisesti breikin tilanteessa, jonka se koki riittävän epämiellyttäväksi. Epämukavuus tuskin nousi pelkästä tehtävästä, vaan siihen sekoittui luultavasti kuumuutta, väsymystä ja muuta, joka yhdessä vaikutti näin. Mutta juuri tällaisten olosuhteiden alla heikot käytökset hajoavat.

Annoin Vinskin mennä taukopaikalle, menin perässä ja kävelytin sen ulos kentältä. Se kävi makaamassa vesilammikossa, kusi puskaan ja ravautin sitä, kunnes sen kieli oli piiloutunut takaisin suuhun. Palasin hetken hengittelyn jälkeen keppien pariin, palkkasin kaksi onnistunutta (ja setin ainoaa) toistoa ruhtinaallisesti ja lähdimme lenkin kautta kotiin.

Vinski luovuttaa kesken uuden oppimisen aivan äärimmäisen harvoin. Koulutan nykyisin enemmän suunnitellen kuin ilman ja sillä on ollut treenien sujuvuuden kannalta erittäin iso, myönteinen vaikutus. Kenties siksi(kin) Vinskin mielessä yrittäminen vaikka sitten vähän väsyneenä ja sekavilla kriteereillä on yleensä paljon palkitsevampaa kuin mikään muu. Tauolle se on oma-aloitteisesti halunnut kesken treenien tätä ennen ehkä kerran tai kaksi, useammin se jäisi kentälle.

Epäselvä treeni voi olla yhtä epämiellyttävää kuin ehta rankaisujen käyttö. Pitikin todistaa se käytännössä. Onneksi kriteereissä voi palata aina taaksepäin ja luotto omaan osaamiseen ja koiran korvienväliin on kova, vaikka se kokikin omanlaisensa kolauksen. Seuraava askel on palata hiljalleen kaventuvaan kuuden kepin kujaan (ideana vahvistaa kaikin puolin varmaa etenemistä) ja treenata sillä samalla ne sisäänmenot kuntoon. Sitten jatketaan sillä alkuperäisellä suunnitelmalla. Jos epävarmuus etenemisessä istuu tiukasti, otan kujakepit avuksi.

Mitä opin? (Ja miksi kirjoitin tekstin.)

1. 
Agilityssä on ihan yhtä tärkeää, kuin missä tahansa muussa lajissa, ottaa vastuu koiransa oppimisesta. Agilityssä on ihan yhtä tärkeää tietää mitä haluaa. Plussaa, jos tietää miten lopputulokseen voi päästä, mutta armoa meille kaikille: me olemme maan päällä oppimassa, kuka missäkin vaiheessa. On tärkeää visualisoida, millainen hyvä estesuoritus on nimenomaan oman koiran kohdalla. Mielikuva on hyödytön jonkun toisen päässä, sillä meistä jokaisella on omamme ja kriteerit rakennetaan sen mielikuvan perusteella.

Agility on koulutusohjaaja- ja ryhmäkeskeinen laji. Vallitseva treenikulttuuri nojaa toisinaan hyvin voimakkaasti ohjatussa ryhmässä treenaamiseen. Toisinaan tästä syntyy kalteva pinta ja vastuu koiran oppimisesta lipuu tiedostamatta enemmän ryhmän kouluttajalle kuin koiran ohjaajalle ja sen pääsääntöiselle kouluttajalle.

Toisin kuin esimerkiksi tokossa, agilityssä edistyminen voi olla joskus kiinni ulkoisista, osaavista silmäpareista. Hyvä kouluttaja on kullanarvoinen, apua saa ja pitää pyytää. Mutta vastapainoksi on tärkeää tietää, miksi mitäkin harjoitusta tehdään ja miten se auttaa kohti toivottua lopputulosta. Toisinaan aidosti hyväkään kouluttaja, kuten meidän tämänhetkinen kouluttajamme, ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Se on ihan okei. Mutta siinä kohtaa on ihan yhtä okei pitää oma päänsä, koska joskus se on paras mahdollinen vaihtoehto.

2.
Hyvin suunnitellussa ja hyvin toteutetussa koulutuksessa ei ole ennen lopullista käytöstä niitä kuuluisia mukavuusalueita. Pelin säännöt nimittäin muuttuvat aina kriteerin noustessa ja vahvisteen saadakseen koiran pitää tehdä enemmän, kauemmin, kauempana, nopeammin jne. Se ei tietysti tarkoita, ettei tehtävä voisi olla haastava tai itse kouluttaminen mälsää.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että altaan syvään päähän ei kannata hypätä pää edellä, jos osaa vasta käsipohjaa. Ei, vaikka haluaisikin. Halu voi olla aito, mutta joskus kannattaa kunnioittaa omaa viisauttaan. Mukavuusalueelta poistumisen ei tarvitse tarkoittaa (ainakaan joka kerran) ylivaikeita treenejä, joista on todennäköisempää selvitä kielteisin seurauksin kuin myönteisin.

(Postauksen Laika-kuvat: Jenny Yliollitervo.)

Kevätpentu + ostoksia!

Heh ;) Sanon aina, ettei minulla ole pentukuumetta. Viime aikoina ei ole ollut edes koirakuumetta... mut jokainen varmaan tietää sen tunteet, kun sattuu se unelmapentu kohdalle... Tai heh, repäsee ittensä isäntäeliönsä mahan läpi ja vaan hyppää kyytii <3 En vaan kirjaimellisesti pystyny sanoo ei ku yks yö peltolenkil kohdalle ajettiin ufolla ja mut sädetettiin ylös ja sain pupsin matkaan <3 Penu tuntuu ihan superhyvältä harrastuskoiralta, ihan unelmalta. Se on repiny jo naapurinpuoleisen seinän auki ja tosi avoin on, ku on hyppiny kaikkien pihan mummojen sydämmiin ihan kirjaimellisesti ;)

Jos noi mustat on hankalii kuvattavii ni pentu on kyl viel haastavampi. Se ei näy oikeen hyvin päivänvalos eikä tallennu kameran kennolle ku sil on ns. vähän eri aallonpituudet. Pitää miettii et jos lämpökameraa ostas. Jää se GoPron hankkiminen taas. Ylempänä kumminkin kaikki kolme ekassa suht onnistuneessa yhteiskuvassa. Awws. Kaikki ihmettelee toisiaan. <33

tyypit vähän paininu

Laika ja Vinski on ottanu erinäkösen tyypin tosi hyvin vastaan. Vinski on oikein leikkisetä ja vihree kuola vaan roiskuu, kun tyypit painii menemään. Meil on lattias jo yks isompi reikä, mut onneks alakerras on vaan kellaritilat eikä esim naapurii.

Laika on ihan persoonalliseen tyyliinsä vaan ignoorannu pennun sisällä ja on ku sitä ei oliskaa. Sen verran on käytös muuttunu, et se sil on yleensä foliohattu sisäl pääs mut vaikee sanoo, et se olisi ollut just pelkkä pennun tulo, kun musta se on käyttäytynyt näin jo aiemminkin joskus.  Mut Laika on vähän semmonen persoona :) oon kuitenki pyrkiny tekee sen kaa kahestaan meidän tärkeitä juttuja ja ollaan kuunneltu esim. ysärihittejä takaperin ja maattu sängyllä lusikassa.

hupsu laikkuli

Koska pentu tuli niin yllättäen, niin vielä pitää tehdä hankintoja. Totta kai pupsi on hyvä syy vähän shoppaa ;) Ihan ykkösenä on uusi oma hihna! Kersa on nimittäin tosi nopee syömään kaikki piuhat poikki ja oon käyttänyt nyt talon kaikki varahihnatkin. Mut jos tollanen kevyt pentualumiiniketju sitte :) isompana sitte esim. titaaniketjuu (jos joku tietää jonku suht edullisen ostopaikan ni kommentteihin voi kertoa) Enimmäkseenhän toi on tietty vapaana et saa omaehtosta liikuntaa, mut kun tyyppi menee myös pystysuorii seinii pitkin ja meil on seittemänkerroksinen talo niin pitää vähän kattoo vielä vapaanapitopaikkoi.

Kakkosena tietty kevythäkki sitte valmiiksi lepopaikaksi niin on sitte tuttu paikka valmiina ku joskus lähetään kisaamaan. Kotonahan meillä on häkin ovi aina auki että pääsee koirat sinne lepäämään, mutta penskahan likvidoituu meidän postiluukustakin läpi niin tavallaan asutaan yhdessä isossa häkissä nyt. :)

Uus treenitakki pitää tietty hommata! Roiskeenkestävä

Sitte tää nelonen on vähän tylsä, mut kyl pitää muistaa madotus, en vaan oo päättänyt, et kumpi sitten tulee ajankohtaseks, mut sit lähempänä rokotuksii mietin.

Kysymys lukijoille: onks teil pentukuume?