15 ja 16

Uuden vuoden kynnyksellä.

Tammikuussa maailma menetti ainoan Loltsinsa. Ilta on edelleen pakokauhun maalaama, muisto on kaunis, mutta melankolinen. Kun Loltsista puhutaan, kaikkia naurattaa ja itkettää. En tajua, että kohta siitä on vuosi. Erica sanoi tänään, että tänä vuonna Loltsin ei tarvitse pelätä raketteja.

Helmikuussa kotiutui maailman ainoa Vinski. Mikä seikkailu siitä alkoikaan. Onko iloisempaa koiraa? Vähän vilkas ja epävakaa, aika ripeä, tosi valkoiset hampaat. 5/5, jopa 6/5 otus. Ehkä jopa 7/... tajusitte kyllä. Hieno ja rakas.

Keväällä tapahtui varmasti jotain, ainakin kentät sulivat ja multa haisi. Treenasimme ihan todistettavasti, siitä on kuviakin, juujuu. En vain muista siitä ajasta juuri mitään. Toukokuussa hain kouluun ja pelotti hirveästi. Ajattelin, että juu ei juu ei juu ei, mutta hain, pääsin pääsykokeisiin ja kuutta minuuttia vaille juhannusvapaat sain sähköpostia, että tuu kouluun.

Kesä oli ihana. Muistan auringon ja monta ihanaa ja lämmintä yötä. En muista, että yksikään kesä olisi ollut umpisurkea ja kaikki aina sanovat, että sinä ja sinä vuonna satoi niin hirveästi. Satoiko tänä vuonna? Juhannus ja joulu olivat kai aika saman lämpöisiä.

Syksyllä kisailtiin ketteryyslajissa (ja frisbeessäkin, muuten). Joku LUVA ja nollavoitto ja aika kasa muuta soossia jalostustietokannan täytteeksi. Kisaamisen merkitys on vähentynyt. Hirveän kivaa se on edelleen, mutta moni muu asia on siistimpää. Kisatavoittein kyllä edetään. Piti meidän kisata enemmänkin, mutta raha tuli tielle ja Laika juoksikin nyt loppuvuodesta. Jäätiin tauolle. Kisaillaan taas keväällä.

Lokakuussa aloitin koulun. Aika nopeasti kävi selväksi, että tein hyvän valinnan ja nyt ahkeroin tietäni eläinalalle. Tavallaan olisin säästänyt aikaa, jos olisin valinnut näin jo vuosia sitten. Mutta sitten muistan kaikki ne koetut asiat ja nähnyt mutkat ja tajuan, että tämän piti mennä näin. En ole fatalisti, mutta on realismia todeta, että kun haluaa vaikuttaa eläinten ja niiden omistajien hyvinvointiin, on pakko osata havainnoida ja on pakko olla kilometrejä takana. Huomasin myös, että oikeassa ympäristössä sitä löytää itsestään kerrostumia ja kerrostumien alta vaikka mitä supervoimia.

Mietin Laikan vuotta 2015. Se aloitti ilman Neiraa ja sitten meni Loltsikin. Vinski oli parasta, mitä sille tapahtui, mutta esimerkiksi belgien kanssa leikkimisen se on tajunnut kunnolla vasta alkusyksystä. Suru ja sen aiheuttama oksitosiinivaje vaikeuttaa kumppaneihin kiintymistä, vaikka muu elämä olisi kunnossa. Kun olen nyt katsellut sen vuorovaikutusta kavereiden kanssa, se on vapautunut, kiintynyt. Siltä meni yli puoli vuotta selviytyä sen kahden merkityksellisimmän kumppanin katoamisesta. Se on koiran elämässä pitkääkin pidempi aika. Voi introvertti-Masi.

2015 oli aikamoisten vaikeuksien, itkun, ilon ja kasvun vuosi. Kiitos kaikille niille, jotka ovat olleet mukana, ihmiset ja koirat, koirat ja ihmiset, teitä on tarvittu.

Vuodelta 2016 odotan kehitystä. Tavoitteina on löytää hyvinvointia, kuplivaa iloa, hiljaisia metsiä, sujuvaa yhteistyötä ja paljon käveltyjä kilometrejä. Toivon, että ensi vuonna emme menetä ketään, vaan saamme kaikki olla yhdessä. Tiedän, että tämän kaiken lomasssa häämöttää myös kisapäiviä ja kaikenlaista uutta oppia. Keväällä on seuraava työharjoittelukin. Haluan tarttua tilaisuuksiin.