Ke-toko

Ttu mie rakastan tokoa. Nii me sit treenattiin tokoa porukalla! Oli ihanaa lojua lämpimässä säässä rauhallisella kentällä superporukalla pari tuntia (ja muutama lisää matkalla Petelle ja vielä yöllä uimaan). Otin namikokeiluun pilkotun, ainakin hetken aikaa jääkaappikylmän Pedigreen koiranmakkaran ja se oli yllättävän jees. Jäljelle jääneet viimeiset palat olivat treeniliivin taskussa kuutioina vielä kahden tunnin lämpimän rupeaman jälkeen. Sain idean D&C:n myymästä tuotteesta ja kokeilin, jos markettimakkara ajaisi saman asian. Koirille luonnollisesti upposi.

Laika oli maanantain ohjatuissa ageissa vähän vetämätön. Se liikkui hyvin, tsemppasi ja väänsi, mutta joku puuttui. Kalenterin mukaan sen pitäisi "synnyttää" viikonloppuna, joten oletan, että se on valeraskaana, koska kaikki muu sillä on kohdallaan. Keskiviikkona se oli kuitenkin varsin oma itsensä. Se teki yhden pitkän, välipalkatun paikkaistumisen Kiiran kanssa, seuruun oikealle käännöksiä ja höntsön töntsön kurre-maahan-vaihtoja.

Paikkis oli oikeasti erinomainen. Laika oli hyvässä moodissa, ei edes ajatellut pyörittää kuuppaa kohti selän takana mölyäviä (joskin aika kaukaisia) jalkapalloilijoita kohti. Se oli valpas, mutta rento! Ekstrahäiriönä toimi Jenny, jolla oli välillä joku Erkan Diskomaailma -tyyppinen bilemeininki päällä. Lisäksi Kiira nousi ja palautettiin pari kertaa. Välipalkkanameja vastaan Laika kurotti liikuttavasti vastaan niin paljon kuin pystyi, mutta ei liikkunut istuma-asennosta.

 Kurre-maa-vaihtoja teimme siksi, että saisin perusasento-maahanmeno-vaihdoksen kriteeristä selvän ja vaihdosta itsestään nopean. Palkkasin jokaisen yrityksen ja onnistuneet, joita taisi tulla kolme, palkkasin jackpotilla. Tarkoitus olisi, että maahanmenoplätsähdyksestä tulisi lopulta siisti ja nopea. Kurre-temppua ei enää siinä varsinaisesti tarvita, mutta etutassujen heiton liikerata pitää saada jollain aikaiseksi. Vinskin kohdalla mietin, josko saisin saman esiin saalishypyllä jollekin etutassutargetille. Vinski on tosi haka käyttämään tassuvoimaa.

Seuruun käännökset oikealle oli, höm, tiiviitä. Paljon parempia kuin aiemmin! Siitä on myös videota. Tempossa on tekemistä ja oikea täyskäännös ei ole mistään kotoisin, mutta kohta luultavasti on. Videolla on myös paljon säätöä ja Laikan osaamistason takia tulee tuijoteltua sitä tässä vielä, siksi kävelen kuin rapu.

Vinski lensi. Siis treenasi vauhtinoutoa. Se on tehnyt paljon pito- ja luovutusharkkaa, myös häiriköityä, mutta nyt halusin kaivaa vauhtia. Sain sitä niin paljon, että Jennyn kamera kohtasi odottamattoman haastajan, joka oli nopeampi kuin Laika. Olen pahoillani, ehkä seuraava koirani on iso, hidas ja keskivaalea! Iloinen juttu oli, että vaikka Vinskin draivi lelulle on kova, se silti malttoi pitää kapulaa, kunnes vihjesana tarttua leluun tuli eli sillä oli kutakuinkin ajatus mukana.

Vinkun listalla oli myös sivulletuloja, joita ollaan tehty viime aikoina aika paljon ajatuksena nimetä muuvit ja häivyttää target. Homma toimii kivasti, tosin pariin otteeseen on pitänyt täsmentää, ettei sivulletulon tarkoituksena ole talloa minua varpaille tai toisaalta taas peruuttaa pitkin ohjaajaa. Jälkimmäisen haluan opettaa ja on pakko survoa halu nyt johonkin, kunnes perusasento sujuu tai muuten mulla on tokokokeessa koira, joka sitoo mut nilkoista kuin ilkikurinen ankerias.

Vinski on treenannut viime aikoina myös ruutua, siitä on lyhykäinen video Instan puolella. Helpottaa, kun jäbä saa nykyään leluista sun muista koppeja, joten sen voi ruudussa palkata oikeaan paikkaan koppipalkalla tarpeen vaatiessa. Keskiviikon osalta suuri plussa pikkukoiralle sen tauko-osaamisesta. Se plötkähtää taukopaikaksi rakennettuun mestaan (eli sinne, minne ollaan ekan kerran treenin aikana menty) oma-aloitteisesti. Viena on sille tosi iso häiriö, koska VIENA ON COOL, mutta muuten se osaa olla myös treenien sivussa aika kivasti. Yhtenä iltana huomasin, että se ei kilju, vaikka Laika treenaa. Vinski suuntasi vielä illalla Riemurakki-rantabileisiin, mutta siitä väännän oman kuvapostauksen.

Postauksen kuvat Jennyn käsialaa!

Yksi pentukuume, ole hyvä

Tiedän, tiedän - minulla on välillä taipumusta olla vähän inhottava. Olen itse harvoin pentukuumeinen (haaveilen ennemmin niistä aikuisista, jaksavista ja jo ainakin melkein koulutetuista raketeista), mutta tykkään levittää pentukuvia, kun sellaisia otan. Olin ihmekoirojen kanssa viime perjantaista eiliseen Lappeenrannassa ja muutaman päivän siitä vahdin laumaa, jonka yhtä kokoonpanoa olen ollut hoitamassa jo lukion ekalla melkein kymmenen vuotta sitten. Oli lunkia oleskella kuuden puudelin kanssa pihallisessa talossa ja katsoa, kun Laika nautti tontin kiertämisestä ja tuijottelusta kuin laumanvartija ja Vinski tykitti ympäri tannerta välillä yksin ja välillä Nuka-keskarin ja sen 11-viikkoisen, vielä nimeämättömän pennun kanssa.

 

Vinski oli pennun kanssa suurimman osan ajasta valtavan ihana ja järkevä leikkikaveri. Yhden neuvottelun kävimme aiheesta "pentu ei ole Smaug." Yksi Viljamin ja Maken leikin variaatioista nimittäin on se, että Smaug makaa lattialla ja Vinski ottaa sitä karvoista kiinni ja vetää jonkun matkaa pitkin lattiaa... Pikkuruskee itse oli veikeä otus, Vinskiin (ja pentu-Laikaan) verrattuna aika rauhallinen ja kiltin oloinen, mutta silti ihan riittävän riiviömäinen. Se muistutti mielestäni vähän kauttaaltaan pehmeää siiliä.

PS. 

Ruusunpunaiset lasit eivät pue ketään. Pennuista tunnetusti kasvaa sitten tällaisia. Desibelit kaakossa kiroilevia, pallit viuhuen ja tanner tömisten juoksentelevia ja joka paikkaan loikkivia hiekkaturpaisia oman elämänsä sankareita. Ne on muuten niitä riiviöitä, joista jostain syystä tykkään itse enemmän kuin nappisilmäisistä ja joka paikasta söpöistä pikkupennuista.

Kesälärveiset

Ajattelin kirjoitella mukavampia kuulumisia kuin juttuja kylmistä öisistä karkureissuista. Tuota yötä lukuunottamatta meillä on nimittäin ollut treenien ulkopuolellakin varsin mukava kesä. Laikaan yöjuoksu ei jättänyt mitään jälkiä, olemme nähneet äänekkäitä mopoja eikä se ole reagoinut niihin mitenkään. Se ei ole ollut myöskään sen ihmeellisemmissä jälkisfääreissä, vaan oma sileä ja tuhiseva itsensä.


Kesä on ihanteellista aikaa etsiä uusia lenkkimaastoja. Kun ei ole pelkoa akuutista hypotermiasta tai aggressiivisista hiihtäjistä ja illat ovat loputtoman valoisia, voi selata hieman Google Mapsia lämmittelyksi ja talsia sitten pitkin pitäjää. Olen asunut koko elämäni taajamassa tai sen rajalla ja olen kiintynyt omituisiin välivyöhykkeisiin. Siis juuri niihin metsiin, jotka alkavat teollisuusalueiden laitamilta ja kätkevät sisäänsä salaisuuksia, jotka tuntuvat olevan kaikkien saatavilla, mutta kukaan ei oikeasti tiedä niistä. Rakastan eniten sellaista koskematonta mäntykangasta tai kuusikorpea, mikä jatkuu silmänkantamattomiin, mutta toisinaan tunnen vetoa juuri sellaista pientäsuurta, turvallista seikkailua kohtaan.

 Yhtenä iltana löysin koirien kanssa juuri tuollaisen uuden metsän. Hulppeita näkymiä auringonlaskuun ja jokilaaksoon, vetisiä suopainanteita, kaksi kohtaamista ketun kanssa ja hassu rinteeseen syntynyt mangrovelammikko. Laika ui kasvien seassa oikein mielellään, mutta kohtasi myös puun, joka kasvoi vedestä. Konsepti oli sen mielestä typerä: puiden kuuluu olla noudettavissa vaakatasossa tai vähintään välittömästi irtirevittävissä. Uituaan ympäriinsä kuin vihainen virtahepo, se rantautui ja söi sitten matkalla pari oksaa pienestä männystä, joka niinikään kasvoi vedessä.

Tämä hiekkakuoppahalko on muuten sellainen Laikan laatuluokituksessa hyvät pisteet saanut:

Vinski on jatkanut perustreenejään ja sosiaalistamista. Se on nyt seitsemän kuukauden iässä, vauhti on kova, reaktiot nopeita ja vahtimiskäytös nostaa päätään. Menohalut ovat jatkuvat, mutta pentu se on silti. Se itse tuntuu unohtavan sen useimmiten. Vinski on edelleen ihanan avoin ja suhtautuu kaikenikäisiin ja -näköisiin ihmisiin uusina potentiaalisina ystävinä. Matkustaminen on sen fortea ja julkisissa se menee matoksi nukkumaan. Bussin jarruttaessa se sitten liukuu pitkin lattioita aina yhtä hämmentyneen näköisenä. Ainut hankala paikka kulkupeleissä ovat ne sisään lappaavat YSTÄVÄT VOI JUKU VOI JUKU.

Vinski käväisi tänään mätsärituristina Hyvinkäällä. Toiset koirat kiihdyttävät sitä hurjasti, osa on vain jännittäviä (tämän päivän perusteella esimerkiksi isot vinttarit), mutta osa kiinnostaa ilmeisesti ihan vain leikkikavereina. Koiratapahtumat kysyvät minulta pinnaa ja mahdollisuutta edetä koiran mukaan. Vinski on onneksi väläytellyt koulutushetkien aikana oikein mainiota edistymistä turhautumisenhallinnassa, joten koulutus puree varmasti vielä. Kaupungilla minun pysähtyessäni Vinski alkaa relata kohtalaisen automaattisesti. Koirat ovat vaan hirmuinen häiriö.

Laika on ollut varsinainen arjen superkoira. Pitkäjännitteinen kouluttaminen on, uskokaa tai älkää (tadaa!), pidentänyt sen ennen nanosekunnin mittaista reaktioaikaa moneen asiaan. Monesti se harkitsee vahtimista tai muuta puhinaa, mutta päättää sitten olla oma-aloitteisesti hiljaa. Sitä olen juuri toivonut: automaattisia käytöksiä. Siitä tulee päivä päivältä luottopakimpi oikea käsi ja sen kanssa lenkkeily käy rentoilusta. Kuvassa se napottaa chillisti hevosaitauksen vieressä. Vinskin pentuarki muistuttaa aina välillä siitä, ettei Laika ollut samanikäisenä mikään jatkuvasti aurinkoinen hattara, vaan tukkaan juuttunut sitkeä lakukarkki. Kalenterista katsoen aikaa on kulunut pari vuotta, mutta henkisesti matka pitäisi varmaan laskea kiloparsekeina. Hyvä muistutus siitä, etteivät isot tai pienet vaikeudet yleensä kestä ikuisesti.

villakoira ei ole mikään automaatiofifi, sanos Vinku

Erican tervupenikka Smaug on kasvanut Vinskistä jo kilotolkulla ohi, mutta kaksikolla on edelleen hauskaa keskenään. Ajelin Vinskin häntätupsun pois, koska se oli Smaugille helppo maali. Smaug ei kyllä taida päästä yhtä kätevästi eroon poskivilloista, joissa salamannopea musti roikkuu jatkuvasti. Erica kasasi yhden leikkihetken loppupuoliskon nujuista videon:

Kuuluu muuten mullekin jotain. Sain kesäkuussa tietää, että pääsin kouluun. Hain sinne salaa, kerroin tuskin kellekään, koska jännitin hirveästi hakuvaihetta ja välttelin tarkoituksella tilannetta, missä olisin joutunut kertomaan monille omasta pettymyksestäni. Hakuvaiheessa täytellessäni lomaketta kuulin koulun toimistosta, että hakijoita oli yli 200, mutta päätin raapustaa rehellisesti motivaatiostani ja osaamisestani. Sain pääsykoekutsun. Haastattelutilanne oli lämmin ja aito ja lähdin iloisena kotiin. Kuusi minuuttia vaille juhannusvapaat sain tietää, että pääsin opiskelemaan eläintenkouluttajaksi Amieduun Helsinkiin. Olen todella iloinen ja onnellinen tällaisesta käänteestä. Nyt pitäisi keksiä toinen kohdelaji koiran lisäksi. Olen miettinyt vakavimmin rottaa tai vastaavaa pikkulemmikkiä, kissaa tai hevosta, mutta katsotaan, mihin lopulta päädyn. Muita näppäriä ehdotuksia ovat olleet esimerkiksi raptori ja "kaikki M-kirjaimella alkavat eläimet."

Kylmä hiki

Takaraivossa humisee edelleen vähän. Tuli kirkas aamu sateisen ja pimeän yön jäljiltä. Laika nukkuu nyt sängyn alla turvassa, mutta muutama tunti sitten musta pikkukoira juoksi pimeydessä pitkin kotilähiötä. Koira, joka ei ollut koskaan ennen tätä säikähtänyt erityisemmin mitään, säikähti meidät helvetin kovaa ohittanutta pimeää mopoa, repi itsensä irti pannasta ja katosi pitkin puistotietä jonnekin. Juostiin perään miettin, onko tässä mitään järkeä ja pelästyykö se enemmän. Laika tosin oli aika paljon meitä nopeampi. Ei missään mitään. Vinskillä oli vähän kylmä ja pennusta paistoi hämmennys.

Mentiin pitkin pusikoita, noustiin tielle, palattiin katoamispaikalle, mentiin kotiin. Postasin katoamisilmoituksen koneelta Facebookkiin ja juoksin yksin takaisin. Puiston takana lähellä asuvalta seurakaverilta tuli tekstari ja hän lähti riiseninsä kanssa ulos. Kiitos. Ajattelin, että eihän se koiraparka ole voinut säikähdyksissään kirmata kodin sijasta Ojankoon. Seuraava ajatus oli paistaa jääkaapissa olleet lihat ja tuoda ne katoamispaikalle. Mietin jo trimmauspöydälle jäänyttä karvapussukkaa sisältöineen ja etsijäkoiraa, jonka saisi paikalle ehkä huomenna.

Mutta puhelin soi. Laika pyöri kotinurkilla. Juoksujalkaa kohti kotia pitkin oikoreittiä.

Tyyppi seisoi pihanurmikolla karjumassa ääni käheänä kaverin koiraa. Ainakin se oli elossa, terve ja oma itsensä. Moikkasin sitä ja kysyin, josko se tulisi mukaan. Kiitin kaveria koirineen ja menin Laika vanavedessäni sisään. Se joi, meni kevarin pimeyteen örisemään kylmän teepussin kanssa riehuvalle Vinskille, joka oli hillittömän iloinen, että kaiken tämän hirveän hämmennyksen jälkeen kaikki olivat yhdessä kotona.

Älä enää ikinä lähde noin, rakas pikkukoira. 

Päivä Kangasalla

Kaverit osallistuivat Joy of Learningin koulutuskurssille Kangasalle tänä viikonloppuna. Lompakkoni ei aivan taipunut siihen akrobatiaan, vaikka pää olisi halunnut. Toivottavasti joskus. Sen sijaan tällä kertaa taskussa oli seikkailumieltä (kieroa sellaista, kuka herää puoli kuudelta sunnuntaiaamuna vapaaehtoisesti?) ja Erican autossa tilaa. Ainakin tavallaan: tiedättekö miten paljon tilaa vievät kolmen ihmisen tavarat ja viisi koiraa, joista kolme ja Tiina istuu takapenkillä? Lähdin päiväksi Kangasalle uittamaan koiria, kävelemään paljain jaloin, syömään metsämansikoita, tokoilemaan ja tutkimaan harjuluontoa. Kuskasin repun lisäksi mukana tietysti kameraa ja siihen tarttui liikkuvia juttujuttuja, joista tuli liikkuva juttujuttu, jonka voi katsoa alta.