Kakkostulos, jonka tarvitsin

Laikan ja minun tokokisaura on nyt korkattu. Tulos ei ollut ihan mieleinen, ALO2 143 pisteellä, mutta kokeenjälkeisen analysoinnin ja viimeistään parin yön nukkumisen jälkeen olo on toiveikas. Ei tullut haluttua ykköstä, tuli tarvittu kakkonen. Olen perfektionisti. Se on enemmän haavoittava kuin oikeasti hyödyllinen piirre minussa ja se sai nyt hyvän palautteen. Ennen koetta ajattelin ikuisena optimistina, että tietenkin saamme ykkösen ja olemmepa huo-no-ja, jos emme saa. Koirakin on neljä ja minä eläintenkouluttajaksi opiskelemassa. (Tämän takia perfektionismi haavoittaa. Motivaatio ryyditettynä realismilla, ahkeruudella ja itsemyötätunnolla on nimittäin eri asia.) Tottahan se oli mahdollista, kun Laika osaa alokkaan liikkeet enemmän kuin hyvin. Yritin vakuutella itselleni, että se on koira, minä ihminen, ja mitä vaan voi sattua.

Heräsin aamukuudelta ja minua alkoi jännittää niin, että jouduin taistelemaan kahvipurut suodatinpussiin ja hapankorput suuhun. Laika oli innoissaan, kun se pääsi yksin mukaan. En kestänyt bussimatkalla ollenkaan koefiiliksessä ja jouduin tekemään töitä, että olisin pysynyt hereillä ja hengittänyt kunnolla. Vajaahappisilla aivoilla selvisimme kuitenkin dobberien majalle. Koepaikalla Laika oli hienosti.

Juoksutarkki meni hyvin, Laika meni Laisin luo nuuhkimaan, tosin väisti vähän. Meni kuitenkin uusiksi oma-aloitteisesti luo eikä ollut moksiskaan lääppimisestä ja juoksutarkista. Siitä paikallamakuukehään, jossa olimme suoritusvuorolla 5 aivan rivin viimeisenä. Sitten liikkuri ilmestyi Laikan näkökenttään ja se alkoi murista. Voi juku. Se nousi perusasennosta ylös, sain sen ennen meidän vuoroamme takaisin ja tuskanhiki alkoi nousta. Se jumittui liikkuriin ja sain vasta neljännen maahan-vihjeen perille, jolloin se meni hitaasti alas. Se pysyi koko minuutin hiljaa paikallaan, vaikka se oli yleisön puoleisella reunalla ja rivin keskimmäinen koira haukkui ja ölisi koko makuun ajan. Tämä olisi ollut vuosi sitten vielä ihan sula mahdottomuus. Liikkuri tai tuomari ei ollut enää mikään ongelma. Paikalla makaaminen 0

Ennen omaa vuoroa nappailin muutaman Pokémonin ja virittelin Laikaa jotenkuten tietäen, että yksilöissä ei ehkä hyvä heilu. Valmistauduin keskeyttämään tarpeen vaatiessa, jos liikkuri olisi enää ongelma. Ei ollut, jännitys oli. Silloin kun en meinannut nukahtaa kalliolle, se muuttui jopa suoranaiseksi paniikiksi. Olin kehässä aivan hoomoilasena, vaikka ilmeisesti larppasin koiraurheilijaa aika vakuuttavasti, koska liikkuri totesi meidän marssiessa kehään, että sä oletkin ollut kehässä aiemmin. Juu emmää kyllä...

Liikkeestä maahan oli ensimmäinen liike. Laika jumittui tuijottamaan yleisöä ja jouduin antamaan seuruuvihjeen kahdesti. Maahan pläsähti hyvin ja loppuliike ok, kunhan se tosiaan pääsi mukaan. Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 8.

Seuraavana luoksetulo, josta oikeutetusti kymppi. Laika jäi hyvin ja kähinätömisteli oikeaan paikkaan tosi skarpisti. Mahti-Masi. Luoksetulo 10.

Tästä seuruu, jossa liikkeellelähtö taas hankala as fuck jumituksen takia, annoin pari lisäkäskyä ja hidas käynti-normaali vauhti -temponvaihdossa Laika aivasti ja jäi jälkeen. Isot räät pienessä koirassa...Pätkittäin ihan jees touhua, mutta ei kokonaisuutena ihan meidän näköistä. Seuraaminen 8.

Seuruusta kaukot, jossa vähän joka juttu pissi, mutta rämmittiin läpi. Niiden jälkeen haettiin rutiinisti täydet pisteet estehypystä ja kapulanpidosta. Niiden välillä Laika yritti käydä toimitsijapöydän luona, en todellakaan tiedä miksi ihmeessä. Kauko-ohjaus 7 / estehyppy 10 / noutoesineen pitäminen 10 / kokonaisvaikutus 8½

on kuulkaa kova homma olla MASI

Sellaista sitten. Kokeessa oli meidän jälkeen vielä kymmenkunta koirakkoa, joten menimme metsikköön syömään mustikoita ja napsimaan lisää monneja. Yleisöä kuunnellessa kuulin monta tarinaa ties miten kastrofaalisista alokaskokeista eikä tuollakaan kaikilla putkeen mennyt. Meidän jälkeen suorittaneen sakemannin kehän aikana vierestä pyrähti citykanikin. Lopulta puolenpäivän jälkeen kotona olo oli jo inhimillinen aamupäivän sekavan sumun jälkeen. Olo oli tosiaan yhtä kurja kuin aikanaan syksyn 2014 agility-kisoissa. Laika ei silloin reagoinut noin vahvasti, tietenkään, agility kun on ihan erilainen laji. Tokossa on paljon ajatteluaikaa ja häiriöt, mitä Laika ei agilityssä edes huomaisi, kasvavat suuriksi staattisessa ympäristössä.

Harmi tietenkin, että muuten tosi osaava koira juuttui minun mielentilani takia noin tarkkailemaan häiriöitä. Se oli rauhoittelua ja sijaistoimintaa ja epäilemättä myös ihan rehtiä puutetta perustaidoissa. Jatkamme siis tehostettua häiriöistä luopumista. Laika on ottanut kiinni koulutuspuutteitä tämän kesän aikana tosi paljon ja sen reaktiivisuus on vähentynyt melkein harppauksin. Toivottavasti se alkaa näkyä myös harrastusmaailmassa. Huokailin epätoivoissani jo koko hiton lajin vaihtamista kasuaaliin pokemonkouluttamiseen, mutta hitot. Kouluttaminen on siistiä ja Laika on niin pätevä, että tuntuisi hölmöltä heittää hukkaan kaikki tehty duuni vain siksi, etten osannut työstää sen reaktiivisuutta pentuiästä asti oikein.

Nyt, kun jää on murrettu, jännityksen kanssa on varmasti helpompaa. Minulla on jo onneksi agility-kisoja takana ja osaamista puuttua tähän ja tiedän, että tästä eteenpäin on vain helpompia kokeita. Jäimme henkiin. Jälleen kerran.

Koekalenteria selasin sen verran, että mietin jotakin sopivaa koetta alustavasti ehkä lokakuulle riippuen siitä, miten häiriönsiedon täsmätreenien käy. Tulta päin!

Kesä(reissu)kuulumisia

Ihmekoirat viettivät kesäkuun leppoisissa merkeissä. Laikalla oli juoksut, joten se oli melkein täysin treeni- ja kimppalenkkitauolla. Vinskin kanssa aksailin jonkin verran, mutta loppukuusta vedimme sen suhteen vähän henkeä. Palailin tällä viikolla senkin kanssa varovasti tokon pariin ja nyt syttyi kipinä tarttua kunnolla seuruuprojektiin ja toko teki paluun myös Vinskin ohjelmistoon.

Lähes koko viime viikon vietimme vanhemmillani Lappeenrannassa ja mukana menossa oli tietysti ihana Paavo-pappakoira! ♡ Lappeenrannassa kävimme koirien näkökulmasta mökillä, uimassa, mummolassa, vahdimme pihaa ja nukuimme ja söimme. Paavoa ei juuri nuorison perseily kiinnostanut, mutta se kuulemma selvästi piristyi lajitovereiden seurasta ja olikin todella hyvässä kunnossa. Aamuisin se toki nukkui pitkään ja syvästi ja päivisin lekotteli mieluiten auringossa tai tsuppaili muiden perässä leppoisaan tahtiin. Ruoka saa sen kyllä edelleen tietynlaisen positiivisen raivon valtaan ja se yrittää itsepäisesti edelleen jokaiseen kaappiin ja kerjää ruokapöydästä sellaisella voimalla, että yksikään tuntemani muu koira ei (onneksi) sellaiseen yllä.

Treenasin Paavon kanssa hieman hajuerottelua eukalyptushydrolaatilla. Papparaisen nenä on kyllä kone ja aivot ovat terässä, vaikka ikää on neljätoista täyttä vuotta ja rapiat päälle. Se oli niin liekeissä ja seurasi kuin piraija kumivenettä, kun otin naksun käteen. Ihana luottosetä. Toivottavasti se olisi vielä kauan meidän ilonamme. Sen terveys ei ole parhaissa kantimissa nivelrikon ja sisäelinvajaatoimintojen vuoksi ja tilaa seurataan säännöllisesti.

Isovanhempieni mökillä on aivan mahtava lampi. Se kuivuu monesti lähes täysin viimeistään heinäkuussa, mutta sitä ennen se on puolillaan tai kolmanneksen verran täynnä vettä ja siinä on mutapohja, joka on vain hieman upottava. Tykkään ottaa kengät pois ja mennä litsuttelemaan sinne. Tällä reissulla vettä oli sen verran, että pystyin kahlaamaan joka kolkkaan melkein kuivin shortsein, mutta puudelien piti välillä uida kahlaamisen sijaan. Vinski keksikin reissulla huvikseen uimisen ilon! Oli hauskaa miniseikkailla tyyppien kanssa ja ne saivat hyvää liikuntaa. Olisipa vain tuollainen rauhallinen, monipuolinen ja mielenkiintoinen lampi lähempänä, esim. omalla takapihalla. Rääh, aina voi haaveilla.

Pidemmittä jorinoitta kuvadumppaus häshtägein koirat lappeenranta uimaväitöskirja lekottelu!