Ihan vaan Viljami

Halusin vaan postata, että...

tää koira, Viljami siis

tekee minut 

niin kovin onnelliseksi

ihan joka päivä

Canicaral ei auta sydänsuruun

♥ villakoiran ydin ♥

On taas tiistai. Tiistai on agility-päivä, se on ollut sitä nyt toukokuun alusta asti. Kaiken kouluhullunmyllyn ja muiden kolausten keskellä se on ollut lepopaikka. Agility on tietoisen läsnäolon harrastus: hyvällä radalla ollaan täysillä, kumpikin. Laikan kanssa aksaaminen on ollut jo monta vuotta jotain ihan muuta kuin vain jotain puuhaa. Se on ollut osa meitä kahta.

Juoksemme ilta-auringossa yksinkertaista, mutta tarpeellista pätkää. Sitten testaamme taitotasoa, etenemme suunnitelmassa ja treenaamme vielä toisen setin pysäytyskontaktia. Laika ei malta olla tarjoamatta kieli poskella tomerana etuperin ja takaperin sitä, mitä se jo osaa, vaikka vasta juttelen kouluttajan kanssa. Se on se tyyppi, joka istuu eturivissä ja viitatessaan tietää oikean vastauksen.

Kävelen sen kanssa pienen lenkin ja juotan sen. Siilipallostaan se ei malttaisi luopua ja se taas pudottaa sen pari kertaa vesikippoon ja tuijottaa sitä kieli suusta pilkistäen. Tarkastan sen tassut. Vasemman takajalan yksi kynsi on hapero. Nyt siitä pilkottaa punainen ydin. Sillä hetkellä sanon näkemiin, toivottavasti en hyvästi, ja koiran parhaaksi luovun. Kävelen kotiin kyyneleet silmissä. Laika valkkailee pitkin pururadan laitaa pomppien sen mielestä Oikeanlaisia Käpyjä ja sylkee niitä jalkoihini. Tiedän, että tämä on niin tärkeää, etten halua luopua siitä minkään harrastuksen nimissä.

Meidän elämämme muuttui hieman 1.6., oikeastaan jo aiemmin. Pidemmän tarinan voit lukea Laikan SLO-päiväkirjasta. Laika sai SLO-diagnoosin, tai oikeastaan epäilyn, sillä diagnoosin varmistaminen vaatisi rajun kynsibiopsian. Kliiniset oireet ovat kuitenkin hyvin tyypilliset SLO:n oireet: kynsien sarveisaine on tavallista heikompaa, yhdessä kynnessä jopa murenevaa, ja sarveiskuoret irtoavat ytimistä. SLO on parantumaton, krooninen autoimmuunisairaus. Se näyttäisi olevan perinnöllinen. Taudinkulku on yksilöllinen ja osalla koirista sairaus saattaa mennä lievän oireilun jälkeen pitkään remissioon. SLO ei varsinaisesti tapa, mutta pahimmissa tapauksissa märkivät kynsivallit ja jatkuvasti esillä olevat kynnen ytimet voivat olla niin kivuliaita, että koira on pakko päästää kivuiltaan ikiuneen.

Aloin epäillä tätä jo loppukesällä 2017 tuon nyt auenneen, mutta silloin heikkenevän kynnen takia. Elin hetken toivossa, että se olisi vaurioitunut jonkin trauman yhteydessä ja kaipaisi parantuakseen sinkin ja muiden kynsiin vaikuttavien lisäravinteiden lisäämistä. Näitähän Laika on syönyt jo aikapäivät muutenkin.

Laikan SLO-päiväkirja sisältää tähän mennessä tapahtuneet virstanpylväät, jos oireiden etenemistä voi niin positiivissävyisellä nimellä kutsua. Päätin aloittaa sen kirjoittamisen paitsi itselleni muistiin myös muiden avuksi. SLO ei ole onneksi hirvittävän yleinen sairaus ja siksi siitä on liikkeellä melko vähän tietoa.

Olen tällä hetkellä eniten huolissani Laikan kenties kokemasta kivusta. Nyt paljastunut ydin on ensimmäinen laatuaan. Samoihin aikoihin se nuoleskeli toistuvasti toista takatassuaan, joka on hyvin tyypillistä kipukäytöstä. Kynsiä leikatessani totesin, että aiemmin oireettomista kynsistä kahden ydin oli alkanut erota sarveiskuorestaan. Näiden takia hankin sille kipulääkityksen diagnoosin tehneeltä klinikalta. Tassun nuoleminen loppui kuurin toisena päivänä. Paljastunut ydin on jo onneksi peitossa.

Toivon itselleni säntillisyyttä SLO:n jokaviikkoiseen hoitoon. Minun täytyy laittaa aikaa ja energiaa kynsien pitämiseen lyhyinä ja pitää huolta niistä paikoista, mitkä voisivat esimerkiksi revetä. Kokeilen Abicin-pihkalakan apua ja toivon, että siitä olisi erityistä apua tuon haperoimman kynnen suojaamiseen kulutukselta. Olen myös ajatellut ostaa jonkin tassujen ja naaman ajeluun tarkoitetun pienemmän trimmerin siltä varalta, että tassut ovat jossain vaiheessa kipeät - iso kone nimittäin värisee todennäköisesti pientä enemmän. Varvaskarvojen pitäminen lyhyinä on kuitenkin järkevää.

Olen surullinen. Olen surullinen ylipäätään koko typerästä sairaudesta. Paskaako lankesi maailman parhaan Masikoiran niskaan. Ei ole kenenkään vastuulla, että saimme tällaisen varjon seuraamme, mutta silti huomaan välillä kyseenalaistavani joltakin kummalliselta taustasäteilyltä, miksi. Miksi miksi miksi. Vaan näitä sattuu. Pahasti sattuukin.

Toivon, että saamme elää edes normaalia elämää, vaikka agilityn ja vauhdikkaan tokon kivituhkalla treenaaminen pitäisi jättää pois. Laika rakastaa pienellä sydämellään montaa asiaa täysiä. Käpyjä, kovaa juoksemista, seuruuta, veteen hyppäämistä, omien kylkien paukuttelua lelulla, peiton alla nukkumista, tärkeiden ihmisten puskemista - eikä lista ole puolessakaan. Onneksi minun ei tarvitse luopua agilitystä, koska talossa on nouseva tähti Vinski, jonka kanssa kursimme vielä saumamme pois. Mutta teen surutyötä. Ehkä vielä, ehkä ei koskaan enää.

Laikan SLO-seuranta
SLO-sairaat koirat (Facebook-ryhmä)
SLO Symmetrical lupoid onychodystrophy (Facebook-ryhmä, englanninkielinen)

Nose work -kisoissa Askolassa 22.4.

Tarkkaa hommaa ajoneuvoetsinnässä. Kuva: Risto Suominen

Starttasimme Laikan kanssa ensimmäisissä nose work -kisoissamme Askolassa sunnuntaina 22.4. Tuomareina olivat Mari Laasanen ja Patrick Stewart. Prepare thy butt, teksti on melko perusteellinen, mutta kirjoitetaan nyt sitten tahattoman blogitauon edestäkin.

Fiilikseni vaihtelivat ennen koepäivää kaunistellusti äärestä laitaan. Joskus treeni kulki, joskus taas kävelin kotiin hiki otsalla, kun hajut olivat piiloutuneet kuin alienit Marsin taakse. Olin aivan varma, että Laika pureskelee hajulähteet kitusiinsa, talloo laatikot littanaksi, haukkuu tuomarisedän pystyyn ja paukuttaa ajoneuvoetsinnän menopelit tassuillaan muodottomaksi.

Lopulta koeviikolla muutaman erityisen tuskaisen päivän jälkeen päätin uskoa, että meillä ei ollut kuin voitettavaa, ja lähdin lopulta aika rennosti kisaamaan. Kisakirjeen lukeminen kipristi tutusti mahaa ja koepaikalla tunsin muutaman jännityksen aallon. Lähtölinjoilla säädin, tai siltä se ainakin tuntui, ja ajoneuvoetsinnässä ihanneaika jyskytti takaraivossa, mutta vain hetkittäin.

Kisapaikalla Laika valmistautui etsintöihin mutaamalla kärsänsä märässä maassa ja puhkumalla buffan Masimittarilla arvioituna liian ystävälliselle (oikeasti todella mukavalle!) tädille. Loppupäivästä se kerjäsi useammalta ihmiseltä häntäryppy täristen välipalaa. Se löysi harjoitusalueelle piilotetun eukalyptuksen todella varmasti ja oma kevyt huoleni mahdollisesta hydrolaatin vieraudesta katosivat sen siliän tien.

Piilo oli tämän auton takapuskurissa. Tässä olemme juuri siirtyneet autolta toiselle.
Kuva: Risto Suominen.

Koe alkoi ajoneuvoetsinnällä. Ajattelin etukäteen, että jos jostain tulee virhepisteitä, ne tulevat ajoneuvoja vasten nousemisesta. Olemme treenanneet ajoneuvoja todella vähän, vaikka olen yrittänyt etsiä yksin treenatessa edes jotain kulkupelejä muistuttavaa, kuten kontteja. Joka tapauksessa toistoja luotettavaan matalaan fokukseen on liian vähän. Laika kuitenkin etsi aivan todella hienosti. Piilo löytyi eikä kuumoteltuja virhepisteitä tullut, joten saimme ajoneuvoetsinnästä täydet 25 pistettä. Stewartilta tuli kehuja perusteellisesta ja intensiivisestä etsinnästä, hienosta tarkentamisesta ja siitä, että odotin täsmällistä ilmaisua. Hyvä me, siis!

Autoilta siirryttiin suoraan ulkoetsintään. Laika käveli käytännössä suoraan lähtölinjalta piilolle, ilmaisi, mutta en meinannut uskoa sitä... Ensimmäinen vastaushan ei ole oikea? Laika ei tällaisista lannistu ja se skannasi alueen hienosti ja tuli sitten tuijottamaan minua ja ohjasin sen tarkastamaan piilon alueen uudestaan ja ilmoitin löydön. Tätä ei olisi käynyt, jos Laikan ilmaisu olisi varmempi ja se olisi juuttunut hajulle kunnolla väittämään minulle vastaan.

Kuten ajoneuvoilta, ulkoetsinnästäkin 25 pojoa. Tässä vaiheessa tulostavoitteellista minää hieman jännitti, miten loppukokeessa kävisi.

Kuva: Risto Suominen

Sisä- ja laatikkoetsintäalueet olivat vierekkäin (välissä oli tilaa ja huoneen ovi). Välitila oli aika ahdas ja olin vähän pöllämystynyt, koska kävelin melkein Stewartin syliin nurkan takaa. Laika klaarasi tilanteen hyvin, vaikka sekunnin murto-osan verran ehdin miettiä, mahtaako sitä kuumottaa useampi vieras ihminen niin pienessä tilassa. Ei se kai edes huomannut, kun vilkaisi vain ja alkoi tohottaa kohti laatikkoetsintää. Se meni taas kerran melkein suoraan oikealle laatikolle ja ilmaisi sen. Stewart kommentoi jälkikäteen, että kehonkieleni selkeästi muuttui Laikan ilmaistessa. Oikeasti havainnoin siis sen käytöstä ihan oikein, mutta tuli epävarmaksi enkä uskonut Laikaa. Onneksi se kuitenkin palasi määrätietoisesti oikealla laatikolle, joten jatkoimme täysien pisteiden linjaa. Ei yhtään litattua lootaa ja 25 pistettä.

Viimeisessä etsinnässä päätin luottaa Laikaan, koska olin ollut jo kahdesti epävarma ja Laika oli osoittanut olevansa oikeassa. Nopsan nuuhkuttelun jälkeen oikea piilo löytyi, joten taas kerran täydet 25 pistettä, joka kuittasi meille lopulliset täydet 100 ja ensimmäisen luokkanousuun oikeuttavan tuloksen.

Sadan pisteen sankari.

Emme olleet kovin nopeita enimmäkseen oman epävarmuuteni takia, joten emme yltäneet palkinnoille. Se ei kirvistänyt yhtään, vaan olin valtavan tyytyväinen kisapäivään. Meillä oli hauskaa, jokainen piilo löytyi. Oma epävarmuuteni ei tunnu näin jälkikäteen pahalta, se on kehityksen paikka eikä Aina Oikeassa Olevaa Masikoiraa näyttänyt juuri haittaavan.

Laika oli lois-ta-va. Se tiesi tasan tarkkaan, mitä olimme tekemässä, reagoi virittelyihin hyvin ja paikkasi jälleen kerran kisakaverinsa töhöilyä. Hommansa se hoiti tietenkin masimaisella menolla. Se on niin hieno koekaveri!

Oli muuten hauska havaita, että löydön ilmoittaminen aiheutti samanlaisen adrenaliiniryöpyn kuin agility-radalle lähteminen. Luulen, että kyseessä on samanlainen odotus: aikomus tehdä parhaansa, mutta lopputulos on arvoitus. Olen elämyshakuinen, mutten missään base-hyppymittakaavassa. En ollut kokenut tällaista treenitilanteessa, joten voi olla, että koukutuin juuri kisaamiseen. Tykkään tällaisesta kuhinasta päässäni. Tokokeissa olen onnistunut lähinnä nauttimaan kisasuorituksesta ja se on ollut vähemmän jännittävää. Sen tuoma hupi on toisenlaista, pitkäkestoista ja rentoa. Toko ei ole kyllä mikään pönötyslaji minulle.

Kisoissa oli oikein mukava tunnelma, kiitos siitä järjestäjille ja kisaajille. Kisapäivä oli pitkä ja luppoaikaa runsaasti, mutta minulla oli onneksi laatuseuraa. Tuomarit olivat aivan valtavan ystävällisiä ja onnistuneistakin etsinnöistä sai palautetta, Laasaselta tuli ihan konkreettisia ja perusteltuja treeniehdotuksia ulkoetsinnän jälkeen. Kisapaikalla oli mukavan väljää, ja vaikka Laika on nykyisin jo luotettava ja letkeä kisakaveri, tykkään siitä, että lajissa painotetaan koirien välistä etäisyyttä kisapaikallakin rauhan takaamiseksi.

Viime hetken ulkoetsintää. Tämä oli melko vaikea Laikalle, lähetys tapahtui ylämäkeen ja piilo oli melkein suorakulman kärjessä ja syvällä tuossa raossa. En tiedä, miten ilmavirta hajua pyöritteli.

Treenattavaa/muistettavaa:


Lisää sokkoja - vaikka näin huonomuistinen jemmaa joskus itse omat sokkonsa. Kumpikin koiristani on etsinyt varsin vähän treenikavereiden piilottamia hajuja. Laasanen ehdotti treeniä, jossa kaveri piilottaa hajun ja merkkaa koiran löydön ja ohjaaja palkkaa koiran. Silloin ei tarvitse arpoa ja liksa päätyy koiralle nopeammin ja ilmaisuun kertyy mahdollisimman vähän roskakäytöstä. Laikalla se on tällä hetkellä hajun jättäminen ja etsinnän jatkaminen.

Lisää ajoneuvoetsintöjä, jotta pääsen treenaamaan toivottua neljällä jalalla pysymistä. Nyt meni hyvin, mutta yksi etsintä ei ole tilasto.

Ilmaisuun pitää lisätä kestoa ja häiriötä, etten joudu epäilemään löytöä niin paljon kuin nyt. Ilmaisutreenejä voisi tehdä myös lelupalkalla, jotta ilmaisukäytös vahvistuisi, sillä etsiminen on Laikalle tosi mieluisaa (vs. piilolla pysyminen tällä hetkellä). Vinskin kanssa näitä on tehty menestyksellä, ja sillä onkin todella hieno nenäkosketusilmaisu. Laika ei ole myöskään pelannut pitkään aikaan valeilmaisupeliä, jossa se kiihtyessään alkaa lätkiä valeilmaisua nopeamman vahvisteen toivossa. Se tosin harrasti sitä lähinnä purkkiradalla ja maahanmenolla, koska juutuin suunnittelemattomuuttani aikanaan liian pitkäksi aikaa liian pieneen purkkimäärään ja etsintä-ilmaisu-ketjusta vahvistui lähinnä ilmaisu. Ratkaisin tämän silloin käyttämällä jopa 30 purkkia ja siirryin etsinnän vahvistamiseen, kun alettiin treenata etsintöjä. Vinskille tätä vaihetta ei koskaan sitten tullutkaan, koska viisastuin asiassa.

Lähtölinjalla ei ole kiire, aika alkaa vasta sen ylityksestä ja koiran voi lähettää kauempaa, jolloin ei tarvitse pelätä ylimääräistä säätöä virittelyn, liinan, vihjeiden jne. kanssa (vaikka näitäkin kannattaa harjoitella). Jos ehdin agility-radalla henkäistä itselleni hymyä ja happea ennen lähtövihjeen antamista, ehdin saman kyllä nose work -kokeessakin!

Hajun ottaminen jo lähtölinjalta meni myös treenilistalle. Laika fokusoi ja intoilee hyvässä vireessä etsintäalueelle jo nyt, mutta etsintöjä sujuvoittaisi jatkossa mahdollisuus nuuhkia hajua summittaisesti jo ennen lähetystä. Ihanneajat kiristyvät luokkia noustessa, joten tämä sujuvoittaisi etsintöjä. En ota tästä kuitenkaan kiirettä niskaani.

Talvea, melkein talvea

Ensin ei oikein ollut talvi. Mutta sitten se saapuikin!