Hyvästi, Paavo

Viikko ennen juhannusta suru tuli taas käymään. Paavo on poissa. 

Aurinkoisena kesäpäivänä sain soiton. Oli selvästi jo aika. Kun laskin puhelimen kädestä pöydälle, itkien, tiesin, että seuraavan puhelun jälkeen pieni suuri pappakoira olisi kivuton. Se kävi aina mielessä, kun lähdin vierailuilta takaisin kotiin Vantaalle, ja sitä pelkäsi, sillä viisitoistavuotiaan koiran kohdalla loppuelämä ei tunnu enää itsestäänselvältä ikuisuudelta.

Paavo lähti saappaat jalassa. Viimeisenä päivänään puolenpäivän aikaan sen takajalat eivät meinanneet enää kantaa ja eläinlääkäri lopetti sen kotiväkensä syliin iltapäivällä. Sitä ennen se oli ollut oma, pirteä ja nälkäinen itsensä.

Olen kiitollinen sen hyvistä viimeisistä vuosista vanhempieni luona. Se eli siellä Paavon näköistä elämää kolistellen ruokakaappeja ja yrittäen syödä lennosta biojäteastiaan putoavia roskia. Se oli seudun viisain koira. Kuten Loltsikin, se jätti lähtiessään valtavan aukon meidän elämään jääneiden sydämiin.

Surun keskellä tuntuu kummalliselta, että joskus oli aika, kun elin kahden pikkuaprikoosin kanssa. Nyt molemmista on vain muistot. Silloin ennen tämä aika tuntui saavuttamattomalta tulevaisuudelta. Onneksi minulla on nyt kaksi muuta koiraystävää, joita ei varmasti olisi, jos en olisi lopullisesti jäänyt villakoirakoukkuun Loltsin ja Paavon myötä. Paavon kuolema herätti myös paljon lohtua ystävissä ja tutuissa, joiden elämää se oli jotenkin koskettanut. Olen kiitollinen kaikesta myötäelämisestä.

Minua lohduttaa jotenkin aivan valtavasti, että Paavo ehti nähdä kesän. Se oli epäilemättä sen suosikkivuodenaika: lämmintä ja joka paikasta kantautuvaa grilliruoan hajua päivä toisensa jälkeen. Jos on tuonpuoleinen, se on Paavolle loputon määrä ruokaa, jota ei tarvitse odottaa sekuntiakaan, pehmeitä, lämpimiä petejä ja Loltsi, jonka kanssa sillä oli hiljainen, mutta vahva suhde. Toivottavasti joku siellä kouluttaa sinua, sillä sheipatessa olit luodinnopea ja loputtoman motivoitunut vastapeluri.

Kiitos, että olit. Kiitos, että kuljit varmana vierellä. Kiitos, että toit niin paljon iloa niin monelle. Meillä on niin kova ikävä.

6 ≠ 12 eli pieni tarina Vinskin kepeistä

Koulutin Laikalle kepit aikanaan 2x2-metodilla. Se oppi esteet nopeasti ja on ollut aina oikeastaan aivan todella hyvä pujottelija. Sen voi jättää pujottelemaan ja edetä kauas ja se virkamiesmäisellä varmuudella pujottelee loppuun kuin viitapiru. Se hakee ensimmäisen välin kaukaa ja mistä kulmasta tahansa.

Koulutustapa sopi meille: se ei perustu houkuttelemiseen (kädellä tai etupalkalla), vahvistetiheys on alussa korkea ja varsin kahdella portilla (neljällä kepillä) voi treenata missä vain, koska irtokeppien hankkiminen on edullista ja kantaminen helppoa. Treenikynnys on siis matala, joten mahdollisuus tuloksen syntymiselle on korkea.

Oli aika selvää, että Vinskin kanssa ensisijainen valinta olisi 2x2-metodi.

Pääsimme taannoin kuuteen keppiin varsin pienellä treenimäärällä. Treenit itse jakautuvat ajallisesti aika pitkälle jaksolle kiitos kaikenlaisten taloudellisten ja ohjaajan terveydellisten esteiden takia. Pari viikkoa sitten olimme siinä pisteessä, että Vinski osasi pujotella kuusi suoraa keppiä. Tarkoitus oli treenata seuraavat kaksi treenikertaa avo- ja umpikulmia ja hieman keppien jälkeistä elämää. Ehdin yleistää jo opittua kuutta keppiä erinäköisiin keppisetteihin. Sitä seuraavissa treeneissä oli tarkoitus yhdistää kaksi kuuden kepin settiä lopulliseksi kahdeksitoista ja jatkaa siitä eteenpäin suunnitelman mukaan.

Sain epäonnisen flunssan. Kun pääsin varovaisesti treenaamaan toukokuussa aloitettuihin ohjattuihin treeneihin, pyysin saada treenata keinua ja keppejä yksittäisinä esteinä radan juoksemisen sijaan, etten yskisi sisäelimiäni hallin lattialle. Treenikentän keppejä ei saanutkaan kahtia. Tusasimme hetken heikosti sellaisella sinnepäinkuuden kepin treenillä, jonka sai irrottamalla keskeltä pujottelua keppiparin irti. Sitten ohjaaja ehdotti kaikkien kahdentoista treenaamista.

Tässä vaiheessa olin valinnan edessä. Tunnetasolta kuulin karjaisun: et ole mikään pullasorsa! Poistu mukavuusalueeltasi! Tänne on tultu treenaamaan eikä vänisemään! Se vähän viisaampi pala aivoja sanoi: sinun suunnitelmasi on aidosti hyvä, noudata sitä ja vaihda keinutreeniin.

Tätä tekstiä ei olisi, jos olisin kuunnellut viisasta mieltäni. Sanoin ääneen: no, se ei olis miun ensimmäinen valinta, mutta... Oon avoin ehdotuksille. Kokeillaan!

Toistoja oli ehkä neljä tai viisi. Hävettäisi, jos niitä olisi enemmän, joten toivon, etten valehtele. Vinski yritti. Ja yritti. Tuli kesken pois. Rytmi sekosi. Yhden 12 kepin toiston se taisteli loppuun tuurilla ja sai palkan. Treeni jätettiin siihen - siihen klassiseen hyvään toistoon ja hyvään mielikuvaan hommasta.

(Hyvä mieli treenistä ei muuten pelastu viimeisestä onnistuneesta viimeisestä toistosta, jos edeltävät ovat kuraa.)

Keinutreeni meni oikein hyvin. Kotiin kävellessäni höhöttelin mielessäni, että aikamoinen agility-sankari. Olikin. Omistajansa ei niinkään.

Päätin palata takaisin omaan suunnitelmaani seuraavissa treeneissä. Kävi ilmi, että kuuden kepin suoritus oli hajonnut lähes täysin palasiin. Yritin kuutta suoraa keppiä jälleen ihan liian monta toistoa, tällä kertaa sentään kriteeriä laskien. Viimeiset toistot Vinski juoksi kolmen portin muodostaman kujan läpi etupalkalle. Pidin reilun viikon tauon ja ajattelin optimistina, että tästä noustaan. Sitä nousemista en epäile vieläkään.

Tauko, kiitos!

Sen viikon ajattelutauon jälkeen palasimme kivituhkapölyn keskelle ottamaan esteestä mittaa. Ensimmäinen toisto ei onnistunut, Vinski liikkui normaalia hitaammin ja tuli ennenaikaisesti kepeiltä pois. Seuraava onnistui ja se sai ruhtinaallisen palkan. Kolmas meni pieleen. Neljäs onnistui. Viides onnistui, mutta Vinski lähti palkka suussa kohti taukopaikkaa.

Kiitin sitä mielessäni ja ääneen. Se halusi tauolle ja ilmaisi sen. Se arvostaa tauon rentoutta ja turvallisuutta niin paljon, että se halusi oma-aloitteisesti breikin tilanteessa, jonka se koki riittävän epämiellyttäväksi. Epämukavuus tuskin nousi pelkästä tehtävästä, vaan siihen sekoittui luultavasti kuumuutta, väsymystä ja muuta, joka yhdessä vaikutti näin. Mutta juuri tällaisten olosuhteiden alla heikot käytökset hajoavat.

Annoin Vinskin mennä taukopaikalle, menin perässä ja kävelytin sen ulos kentältä. Se kävi makaamassa vesilammikossa, kusi puskaan ja ravautin sitä, kunnes sen kieli oli piiloutunut takaisin suuhun. Palasin hetken hengittelyn jälkeen keppien pariin, palkkasin kaksi onnistunutta (ja setin ainoaa) toistoa ruhtinaallisesti ja lähdimme lenkin kautta kotiin.

Vinski luovuttaa kesken uuden oppimisen aivan äärimmäisen harvoin. Koulutan nykyisin enemmän suunnitellen kuin ilman ja sillä on ollut treenien sujuvuuden kannalta erittäin iso, myönteinen vaikutus. Kenties siksi(kin) Vinskin mielessä yrittäminen vaikka sitten vähän väsyneenä ja sekavilla kriteereillä on yleensä paljon palkitsevampaa kuin mikään muu. Tauolle se on oma-aloitteisesti halunnut kesken treenien tätä ennen ehkä kerran tai kaksi, useammin se jäisi kentälle.

Epäselvä treeni voi olla yhtä epämiellyttävää kuin ehta rankaisujen käyttö. Pitikin todistaa se käytännössä. Onneksi kriteereissä voi palata aina taaksepäin ja luotto omaan osaamiseen ja koiran korvienväliin on kova, vaikka se kokikin omanlaisensa kolauksen. Seuraava askel on palata hiljalleen kaventuvaan kuuden kepin kujaan (ideana vahvistaa kaikin puolin varmaa etenemistä) ja treenata sillä samalla ne sisäänmenot kuntoon. Sitten jatketaan sillä alkuperäisellä suunnitelmalla. Jos epävarmuus etenemisessä istuu tiukasti, otan kujakepit avuksi.

Mitä opin? (Ja miksi kirjoitin tekstin.)

1. 
Agilityssä on ihan yhtä tärkeää, kuin missä tahansa muussa lajissa, ottaa vastuu koiransa oppimisesta. Agilityssä on ihan yhtä tärkeää tietää mitä haluaa. Plussaa, jos tietää miten lopputulokseen voi päästä, mutta armoa meille kaikille: me olemme maan päällä oppimassa, kuka missäkin vaiheessa. On tärkeää visualisoida, millainen hyvä estesuoritus on nimenomaan oman koiran kohdalla. Mielikuva on hyödytön jonkun toisen päässä, sillä meistä jokaisella on omamme ja kriteerit rakennetaan sen mielikuvan perusteella.

Agility on koulutusohjaaja- ja ryhmäkeskeinen laji. Vallitseva treenikulttuuri nojaa toisinaan hyvin voimakkaasti ohjatussa ryhmässä treenaamiseen. Toisinaan tästä syntyy kalteva pinta ja vastuu koiran oppimisesta lipuu tiedostamatta enemmän ryhmän kouluttajalle kuin koiran ohjaajalle ja sen pääsääntöiselle kouluttajalle.

Toisin kuin esimerkiksi tokossa, agilityssä edistyminen voi olla joskus kiinni ulkoisista, osaavista silmäpareista. Hyvä kouluttaja on kullanarvoinen, apua saa ja pitää pyytää. Mutta vastapainoksi on tärkeää tietää, miksi mitäkin harjoitusta tehdään ja miten se auttaa kohti toivottua lopputulosta. Toisinaan aidosti hyväkään kouluttaja, kuten meidän tämänhetkinen kouluttajamme, ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Se on ihan okei. Mutta siinä kohtaa on ihan yhtä okei pitää oma päänsä, koska joskus se on paras mahdollinen vaihtoehto.

2.
Hyvin suunnitellussa ja hyvin toteutetussa koulutuksessa ei ole ennen lopullista käytöstä niitä kuuluisia mukavuusalueita. Pelin säännöt nimittäin muuttuvat aina kriteerin noustessa ja vahvisteen saadakseen koiran pitää tehdä enemmän, kauemmin, kauempana, nopeammin jne. Se ei tietysti tarkoita, ettei tehtävä voisi olla haastava tai itse kouluttaminen mälsää.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että altaan syvään päähän ei kannata hypätä pää edellä, jos osaa vasta käsipohjaa. Ei, vaikka haluaisikin. Halu voi olla aito, mutta joskus kannattaa kunnioittaa omaa viisauttaan. Mukavuusalueelta poistumisen ei tarvitse tarkoittaa (ainakaan joka kerran) ylivaikeita treenejä, joista on todennäköisempää selvitä kielteisin seurauksin kuin myönteisin.

(Postauksen Laika-kuvat: Jenny Yliollitervo.)