"Jalostuksen ongelmista järjestettiin luentoja ainakin jo 80-90-lukujen taitteessa. Muistan noihin aikoihin istuneeni muun muassa luennolla, jossa esiteltiin ruotsalaisen Lennart Swensonin tutkimuksia matadorijalostuksen haitoista. Näin monta vuosikymmentä aiheesta on jauhettu. Havaittua ongelmaa korjaavien toimenpiteiden tulokset voisivat kyllä vähitellen alkaa jo näkyä. Vai onko asialle ylipäänsä tehty mitään? Siis mitään konkreettista? Vai onko kyseessä se, että tarvitaan ongelma, jotta päästäisiin valittamaan, sillä valittaminen on tärkeää, mutta ilman ongelmaa se ei onnistu. No tuskinpa, mutta toisinaan tuntuu siltä, että päähuomio onkin ongelman esilletuomisessa valittamalla sen sijaan, että ratkaistaisiin ongelma ripeästi. Tämä lienee kuitenkin vain malttamattomuutta ja kärsimättömyyttä. Kysymys kun ei ole mistään pienestä epäkohdasta, joka olisi korjattavissa käden käänteessä.
Ymmärtääkseni seurantaa, kontrollointia ja terveystutkimuksia on lisätty kaikissa roduissa. Lisäksi on tehty snautseri-pinseriristeytys, johon usein viitataan esimerkkinä askeleesta kohti parempaa tulevaisuutta. Mutta entä muuta? Erilaisista jalostuksen aikaansaamista perinnöllisistä vioista ja sairauksista kertovia luentoja järjestetään edelleen, mutta joskus voisi olla mukavaa ihan vaihtelun vuoksi mennä kuuntelemaan luentoa, jossa eri rotujärjestöjen edustajat esittelisivät roduissaan sittemmin tehdyistä konkreettisista toimenpiteistä ja niiden seurauksista.
Entä kun puhutaan rotukoirien epäterveestä jalostuksesta, käsitelläänkö aihetta maailmanlaajuisella vai kansallisella tasolla? Suomessa voisi olettaa kasvattajien jo tulleen tietoisiksi jalostuksen ongelmista. Onhan siitä toitotettu. Ilmeisesti varsinainen ongelma on enimmäkseen ulkomailla, koska yleensä tämäntyylisiin keskusteluihin linkitetty, ylilyöntejä esittelevä kuvamateriaali on peräisin ulkomailta. Ongelma lienee niin laaja, että Suomen ja Pohjoismaidenkaan tasolta sille on vaikea tehdä mitään maailmanlaajuisesti näkyvää.
Ongelmat ovat pitkälti seurausta siitä, että inhimillinen kilpailun ja voittamisen tarve on yhdistetty eläinjalostukseen, jossa yksi laji puuttuu toisen lajin evoluutioon pitämällä toisen lajin yksilöitä hallussaan ja tekemällä säännönmukaisesti parivalinnat näiden puolesta. Ihminen pyrkii erottumaan yksilönä massasta voittamalla kilpailun, olemalla paras. Jalostustyötä tekevät kasvattajat ovat suuria muotoilijoita, designereitä, jotka parittamalla eläimiä omien valintojensa mukaan pyrkivät muotoilemaan eläimestä voittoisan kilpailuissa, joissa superlatiivit kilpailevat keskenään ja niistä äärimmäisimmät pärjäävät parhaiten. Tuomarit on koulutettu havaitsemaan superlatiiviyksilöitä ja osoittamaan niitä korkeimmille palkintosijoille. Voittaja saa huomiota, voittajaa onnitellaan, ihaillaan ja arvostetaan. Voittaja on parempi kuin muut. "Jos koirani on ROP, se tarkoittaa, että minä olen ROP, sillä koirani on osa minua, kuuluu minulle, minuun." Kuvaus on myös jossain määrin karrikoiva: en usko, että nykyään ainakaan Suomessa voitonhimo ohjaisi aiemmissa määrin ihmisiä tekemään päättömyyksiä. Koirien rotukohtaiset osallistujamäärätkin ovat nykyään sen verran suuria, että enimmät näytteilleasettajat tietoisina voiton todennäköisyyden pienuudesta tyytyvät vähempäänkin. VSP:kin on ihan hyvä, jos osallistujia on kymmeniä. Ja luokkavoitotkin ovat ihan hyviä, jos osallistujamäärä on kolminumeroinen.
Pikemminkin tuntuisi toisinaan siltä, että täällä ikään kuin ilmiön vastailmiönä tavoitellaan rakenteen terveyttä ja käyttäytymisen tasaisuutta jopa siinä määrin, että aletaan tavoitella tilaa, jossa rotuspesifiset piirteet jäävät vähäisiksi ja kaikki rodut ravaavat kehässä samalla tavalla tasapainoisesti ja eroja on vain koossa, väreissä, turkin pituudessa. Koiran kannalta se toki lienee pienempi paha kuin terveyttä haittaavat ylilyönnit.
Ideaalimaailmassa moraali on rajoittava tekijä. Kaikkea, mitä mieleen juolahtaa, ei kuitenkaan voi toteuttaa, koska se olisi moraalitonta. Reaalimaailmassa sen sijaan kaikki, mikä vaan on teknisesti mahdollista, on silloin automaattisesti sallittua myös moraalisesti. Tämä siksi, koska moraali on aika lailla sivuseikka. Koiria jalostetaan ja jalostuksen tuotteita kilpailutetaan reaalimaailmassa, jossa moraali talloutuu inhimillisen kilpailuvietin alle. Väestömäärän kasvaessa yksilön hätä massaan hukkumisesta käy niin sietämättömäksi, että huomiota tavoitellessaan ihminen omaksuu kärpäsen moraalin. Yksi huomion saamisen keino on eläinten esineellistymisen mahdollistama superlatiivien maailmaan tuottaminen ja kilpailuttaminen.
Entä jos koiratapahtumista poistetaisiin kilpailu kokonaan? Miksi kukaan viitsisi motivoitua tekemään esitöitä ja -valmisteluja, maksamaan osallistumismaksuja tai raahautumaan kamoineen ja koirineen tapahtumapaikoille, jos motivaattorina ei olisi kilpailu: voittamisen tai menestymisen mahdollisuus? Voittamiseen tai menestymiseen pyrkiminen motivoi ihmisiä kilpailemaan. Voittajien ja menestyjien jälkeläisiä ostetaan, koska koko ajan tulee lisää ja lisää yksilöitä, jotka haluavat erottua massasta voittamalla jotain tai menestymällä jossain. Eläimestä tulee omistajansa keulakuva ja siltä vaaditaan kaikkea sellaista, missä omistaja itse ei erotu muista eikä ole riittävän menestyksekäs. Jos kilpailu poistettaisiin koiratoiminnasta ja eläintenpidosta ylipäänsä, sen mahdollisuutta tulisi sitten lisätä jollain muulla elämänalueella, sillä ilman kilpailua elämä tuntuisi monista tarkoituksettomalta ja sisällöttömältä.
Syyt ovat niin syvällä ja niin monilla eri tasoilla, ettei tällaisessa tapahtumien ketjussa kurssin kääntäminen onnistu aivan helposti. Paikallisia tavoitteita voidaan asettaa ja niitä voidaan saavuttaa, mutta ongelman poistaminen kokonaan tai edes vähentäminen siedettävälle tasolle olisi valtava remontti."
Linkki ketjuun.
Mitä me olemme tehneet ihmisen parhaalle ystävälle ja miksi me olemme tehneet sen kaikkein rakkaimman ja parhaimman kustannuksella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Vingutathan meille siilipalloa, sillä siitä me pidämme!