Loltsi ja Vinski

Tammikuun ensimmäisenä päivänä on Loltsin syntymäpäivä. Siis hyvää syntymäpäivää. Olisi kahdestoista jo, jos eläisit. Me rajan tällä puolen vietämme sitä ilman sinua.

Hankin aikanaan auringonkeltaisen työpöydän. Sen lipastot seisovat melko korkeilla jaloilla ja niiden alle jää puudelinmentävä kolo. Loltsi löysi aikanaan sinne ja pesikin kolossa monta vuotta nukkuen iltaunensa niin lähellä minua kuin mahdollista. Paavo ei halunnut nukkua kovalla lattialla ja Laika taas on aina valinnut korkeimman mahdollisen nukkumispaikan. Kun Loltsi kuoli, paikka tyhjeni.

Siellä on nykyisin uusi asukas. Vinskin mielestä pöydän alla voi nukkua, vaikka yltä ja päältä kolisee kova luihin, kun kampeaa koloon tai sieltä pois. Ehkä se on läheisriippuvainen tai pitää haisevista sukista, tai sitten se nukkuu Loltsin paikalla.

On outoa, että Vinski, joka on niin vahva osa nykyhetkeäni, ei koskaan tuntenut Loltsia. Sen nimi ei merkitse sille mitään, sen vaimentunut ominaishaju on osa taustasäteilyä, sille aprikooseilla pienillä villakoirilla ei ole syvempää merkitystä muiden koirien joukossa. Minussa on osa, jolla on tarve selittää näin monimutkaista konseptia ymmärtämättömälle otukselle, kuka oli Loltsi ja miksi se on tärkeää.

Loltsin kuolema tuli yllätyksenä. Sen vointi huononi syksyllä 2014, mutta toivoin kyllä vielä ehkä vuotta tai vuosia. Niitä ei sitten tullutkaan. Samaan aikaan, kun tietämättäni elin Loltsin viimeisiä kuukausia ja viikkoja, kävin Kuopiossa astutusreissulla ihan just because, kävin moikkaamassa syntyneitä pentuja ja olin tosi iloinen, kun hieno projekti oli poikinut toivotun lopputuloksen. Ihan vilpittömästi en ollut ottamassa mitään pentua, vaikka vähän harmitti, koska pidin vanhemmista. Koiraluku oli silti täysi ja suunnitelmia tulevan varalle oli. Ei ollut vaikea sanoa ei, kun mitään kysymystä ei edes ollut.

Tämä teksti on seisonut luonnoksissa jo yli puoli vuotta. Pelkäsin Vinski-uutisten julkaisemista yllättävän paljon, vaikka tiedän, että minulla on mitä ihanimmat lukijat. Pelkäsin tämän postauksen julkaisemistakin, vähemmän kyllä. Jokainen koirapalstojen rätkytyksiä lukenut tietää kyllä, miksi. Jos on altis sille paskavyörylle, mitä uuden pennun ottaminen voi aiheuttaa, haluaa säästää itseään, jos se on mahdollista. Turvallisuuden säilyttäminen on varsin inhimillinen tarve.

Moni hämmentyy ja alkaa töksäytellä kummia siksi, ettei itse voisi koskaan ottaa uutta koiraa heti vanhan kuoleman jälkeen. Joidenkin silmissä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin se, että vanhan koiran kuolema on juonittu, jotta taloon tulee tilaa uudelle. Vanha koira joka tapauksessa ansaitsee suruaikansa, jota pennun ei pidä tulla pilaamaan, vaikka pentuajatus olisi syntynyt vasta kuoleman jälkeen. Sille kuolleelle on enää herttaisen sama, mitä sen jättämässä maailmassa puuhataan.

Ajattelin näin pitkään itsekin. Koirankierrätystä tai tunnekylmyyttä on helppo nähdä sielläkin, missä sitä ei ole (ilmiö on tietysti olemassa, sitä en kiellä). Toisaalta ihmisistä voi samalla vaivalla ajatella hyvääkin.

Vaikka olin yhden koiran omistaja vain pari viikkoa, minulla on suruaika. Muista en tiedä, eikä minun tarvitsekaan. Mutta minun suruaikani alkoi viime tammikuun kahdeskymmeneskuudes eikä se kulu koskaan pois. Muotoaan se on muuttanut jo nyt, mutta se pieni sinisenmusta reikä ei ikinä lähde. Sen ei tarvitsekaan lähteä, kunhan sen rinnalla saa kulkea muutakin.

Suru ja ilo, ilo ja suru, voivat kulkea vahvasti käsi kädessä. Se oli tärkeä oivallus. Toinen tärkeä oivallus oli se, että minä voin rakastaa ja kuljettaa mukanani juuri niin montaa tärkeää otusta kuin haluan. Loltsi on edelleen läsnä ajatuksissani, mutta siellä on tilaa myös Vinskille. Siellä on tilaa myös monelle muulle asialle, mutta eritoten näitä kahta ei tarvitse asetella vastakkain, kun ne mahtuvat rinnakkain.

En ikinä vaihtaisi Vinskiä Loltsiin. En ottaisi kumpaakaan toisensa vastineeksi. Mutta jos saisin Loltsin takaisin, ottaisin sen tänne empimättä, vaikka niitä olisi sitten kolme.

Joskus ilo ja suru putkahtavat esiin samassa hetkessä. Juuri silloin, kun kevät on herkimmillään ihan kesän korvalla, on lämmintä, kuivaa, tuoksuvaa. Kun Vinski juoksee sydämensä kyllyydestä pitkin orastavaa niittyä ja muistan, että juuri tästä Loltsi olisi nauttinut. Sekin oli tärkeää hyväksyä. Itketään kun itkettää, vaikka hetki sitten naurattikin. Onneksi sentään vietän ison osan hereilläoloajastani koirien kanssa jossain, missä ei näy ketään.

Jos arvelet, voitko ottaa uutta koiraa heti vanhan kuoltua, pysähdy ja mieti. Kumpikin valinta on täysin perusteltu ja aivan hyvä. Jos pentu tuntuu huonolta valinnalta, älä ota sitä. Niitä kuuluisia unelmayhdistelmiä tulee lisää. Jos pentu tulee vain vanhan korvaajaksi ja naskalihampaiselta pedolta odotetaan neljätoistavuotiaan viisautta, sen pennun kotiosoite on kenties toinen kuin omasi. Ehkä toinen koirasi kaipaa seuraa ja sinulla on hyvä koti eikä mitään syytä olla ottamatta pentua. Silloin se kannattaa ehkä ottaa, vaikka ei pitäisi. Se ei pitäisi ei välttämättä ole oma ajatuksesi.