sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Kysy!


Kysymyspostaukset blogeissa ovat olleet aika hauskoja, joten ajattelin nyt pitää sellaisen itse. Kysymyksiä meille voi heittää kommenttilaatikkoon tai Facebookin kautta. Kysymykset voivat koskea blogin aiheita, koiria tai kirjoittajaa tai olla jotain ihan muuta (käyttäkää mielikuvitusta, siitä minä pidän). Kokoan vastaukset yhteen postaukseen suunnilleen viikon sisällä riippuen kysymysten määrästä. Areena on seuraajien, menemenemene!

lauantai 21. helmikuuta 2015

Iloa elämään






Kovaa juokseminen on iso ilo. Isomman siitä tekee samanhenkinen kaveri. Kuten kuvista näkee, yhteinen sävel on jo löytynyt ja erityisesti ulkona mustilla on jo aika vinha vauhti. Laika on ollut elekielessään ja leikkinsä säätelyssä viisas. Muutaman kerran olen puuttunut leikin kiihtyessä siihen, että pentuakin pitää kuunnella ja havaita, kun meno on sille liian kovaa. Vinskin töppöjaloilla ei päästä kamalan vikkelästi, mutta yritys on pentua isompi.

Metsäkään ei tuota sinnikkäälle sinkoilijalle merkittäviä ongelmia. Isoille kiville tosin pääsee vain Laika. Tänään Vinski kuitenkin skeittasi kotona pienen matkan ja hyppäsi laudalta nojatuoliin, joten voi olla, että kivillä lällättely ei kestä kauaa.

Metsässä näkee parhaiten pennun ja aikuisen eron. Jos Laikan draivilla ja vauhdilla ja Vinskin koordinaatiolla varustetun aikuisen koiran laskisin meidän lähimetsän maastoon, pelkäisin puskan takana kädet silmillä. Kun pennulla on pennun vauhti ja voima, mahdolliset haaverit ovat suhteellisen pieniä. Siksi(kin) metsä on pikkupennulle otollinen ympäristö ja se oppii alusta asti säätelemään menoaan omien taitojensa kehittyessä.

Ensin pitää ymmärtää, sitten tapahtuu harjoittelu ja viimeiseksi omaksuminen



Agility on tuhannen palan palapeli, joka kootaan juosten. Torstaina koottiin onneksi myös puhuen. Treeniryhmä oli kutistunut tänään kahteen, joten aikaa oli ruhtinaallisesti. Pääsimme seiskaesteelle, mutta se oli tällä kertaa riittävästi. Kouluttaja on nyt pitkin talvea vahvistanut tekemistäni ja ohjaamistani ja olen mieluummin juossut pikkupätkiä asenteella ja täysiä taistellen kuin kasannut pitkistä radoista epätoivoa. Hiljalleen olen päässyt kiinni sisukkaampaan ajatustapaan.

Puhuttiin paljon linjojen ohjaamisesta verrattuna esteiden ohjaamiseen. Olen aina ajatellut, että toki, se on järkevä systeemi ja pyrkinyt ajattelemaan asiaa. Torstaina syttyi hehkulamppu. Ratapiirroksessa olevat vihreät pisteet ovat noin-paikkoja, linjoja putkelle ja niihin ohjasin Laikan. Ajatuksena oli se, ettei myöhemmin kontaktit osaava koira hakeutuisi kontaktille, vaan nimenomaan putkeen. Laikan kohdalla se ei ole vielä ajankohtaista, mutta mulle tää oli hyvä aika heurekalle. Toki osaavan koiran estevihjeet olisivat ärsykekontrollissa, mutta agilityssä sitä pakkaa sotkee keholla ohjaaminen. Siinä on muuten yksi sellainen soossi, mitä pitäisi alkaa ratkoa omassa päässä. Pitäisi ehkä mennä jollekin koulutus- ja ohjaustekniikkaa yhtä vahvasti osaavalle tyypille juttelemaan.


Laika toimi erittäin hienosti. Satu kehui sen parantunutta kokoamista takaakierroissa. Lämmittää mieltä, että yhden tai kahden kerran suunniteltu ja toistomäärältään niukka treeni auttoi näin nopeasti ja näin paljon. Pidän aika isona ongelmana agilityn toistomääriä (sekä fyysisistä että oppimispsykologisista syistä) ja pystyin jälleen kerran omin silmin todistamaan sitä, että laatu korvaa määrän. Kokoamistreeni jatkuu ensi tiistaina samalla ajatuksella. Yritän videoida sen.

Torstain yksi iso anti oli lukitusoivallus. Olen aina ollut vähän harmaalla alueella, kun puhutaan koiran estelukituksesta. Teoriassa tiesin, että esteen lukittava koira tietää minne mennä ja irtoaa ohjauksesta esteelle. Käytännössä minun on vaikea havaita sitä juosten omasta koirasta ilman, että rynnin samalla päin seuraavaa estettä/kouluttajaa/hallin seinää. Mutta tekemisestään varma koira kiihdyttää kohti estettä - niin yksinkertaista se olikin. Nyt, kun tiedän, miltä se näyttää, voin tarkkailla Laikan lukituksia ja alkaa venyttää lukitusetäisyyttä kauemmas esteestä.

Tällaisesta treenitavasta minä pidän. Laadukasta valmennusta, hedelmällistä tekemistä, havainnointia ja ymmärryksen tukemista. Yhteistä ja omaa prosessointia. Älyttömän hieno koira, joka antaa itsestään kaiken ja enemmän.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Kuinka tässä näin kävi?

Kuva: Jenny Yliollitervo

Kiitos kaikille pennusta onniteilleille. Se on ihana ja todellakin olen onnellinen. Vinski on tuurikoira, vähän niin kuin omalla  tavallaan jokainen ihmekoirista on ollut. Loltsin sijaan meille piti tulla perheen vanhempi kotia etsivä kääpiönarttu. Paavo ei edes etsinyt kotia, kunnes tapasimme sen. Laika oli kasvattajansa Facebook-statuksesta bongattu ajatus, joka ei lähtenyt päästä.

Seuraava koira meille piti tulla vasta sitten, kun Laika olisi synnyttänyt omansa. Ajattelin, että Loltsi olisi nähnyt senkin ja vielä istunut yhden keskarinpennun kumoon, mutta elämä päätti toisin. Laikan pentuprojekti istuu toistaiseksi toteutumattomana jossien ja muttien päässä tulevaisuudessa. Kodista tuli yhtä puudelia tyhjempi. Vinski ei tullut korvaamaan Loltsia (koska Loltseja ei nyt vaan korvata), mutta se tuli täyttämään tärkeää tehtävää oman elämänsä superkoirana ja Laikan bestiksenä.

Riikan pentuprojekti tuntui mahtavalta jo pitkän aikaa ennen kuin lähdin arkipäivänä seuraksi Kuopion-reissulle hakemaan Elmeri-isää Helsinkiin. Elmeri on yksi suosikkivillakoiriani kautta aikojen: avoin, mutkaton ja vallaton eläin. Olin enemmän tai vähemmän salaa toivonut joskus sen pentua. Vinskin emä Hiili on luonteeltaan Laikan kaltainen rakettireppuinen menijä, jolla on hieno, toimiva kroppa. Molemmilla vanhemmilla on perusvillakoiraa laajemmat terveystulokset ja kumpikin on MH-kuvattu, Elmeri myös luonnetestattu.

Olisi pitänyt arvata jo neliviikkoisvisiitillä, miten vanhanaikaisesti siinä kävisi, kun herra Vihreä makasi sylissäni, söi sormiani ja kuunteli juttuja lentävistä kiekoista, joita se oli lelukopasta ehtinyt löytää. En silti vielä siinäkään vaiheessa oikeasti ajatellut pentua, vaikka sittemmin Erica ja Jenny sanoivat, että olihan se jo aika selvä peli.


 Hoidin Loltsin kuolemasta aiheutunutta surua menemällä katsomaan pentuja. Koko hirveä viikko jäi hetkeksi ulko-oven taakse, kun istui ja makasi elämäniloisten ja kömpelöiden marsujen keskellä. Jossain välissä vaihdoimme muutaman sanan vihreäpantaisen pojan kodista. Pari yötä nukuttuani vaihdoimme muutaman sanan lisää. Lopputulos oli iloinen tapahtuma kaikille osapuolille. Toivottavasti olen koirani veroinen omistaja.

Vinskillä on korvanreunuksessa hassut kiharat, suussaan terävät hampaat ja koko koirassa paljon suuremman eläimen ruokahalu. Ainut jännä asia tuntuu olevan toiset koirat, joita se on meillä tavannut turvallisissa tilanteissa jo muutaman. Se lämpenee ajan kanssa, nopeastikin, ja on utelias. Ruoan voimalla se kiipeää vaikka puuhun. Eilen se juoksi töppöset vinkuen Laikan ja Vienan perässä, tänään se tutustui Kiiraan ja kiharoihin.

Vinskistä tulee monitoimikoira, ainakin ehkä. Tällä hetkellä haluan vain tutustua sen valloittavaan persoonaan ja opettaa siitä taitavan, rennon ja iloisen otuksen. Olen kehittynyt kouluttajana Laikan myötä paljon ja moni asia on valjennut selkeämpänä ja täsmällisempänä. Tällä hetkellä tuntuu tärkeältä sosiaalistaa pentu rennolla asenteella ja näyttää sille näppäriä arkitaitoja. Villakoira viettää paljon aika trimmipöydällä ja tarkoitus olisi opettaa pöydällä ja pesuhuoneessa tarvittavat taidot vahvoiksi ja luonteviksi käytöksiksi ilman, että koiraa tarvitsee esimerkiksi konetettaessa pakottaa mihinkään. Harrastusten puolella aloitamme kehonhallinnasta, palkkausrutiineista ja erilaisista kohteista (kosketuskeppi ja -alusta). Varsinkin arkikäytöksistä ja käsittelyharjoituksista olisi tarkoitus tehdä blogiin videoita, mutta siitä lisää tuonnempana.

Ja mitä Laika sanoo tästä? Katsokaa itse:


lauantai 14. helmikuuta 2015

Paras ystävänpäivä ikinä


Hei rakas.

Olet uusi ystäväni. Tiedän, että sinusta tulee hieno koira. Olet Vinski, koska se on lapsuuteni suurimman sankarin nimi. Vinski on iloisen ja rohkean koiran nimi ja sellaiseksi haluan sinun kasvavan. Vaikutat hauskalta, rennolta ja reippaalta, ihmekoiralta.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Kevätvillaa



Villakoiran karvassa on joka vuodenaikaan eri tuoksu. Keväisin sellainen kostea, vähän multainen ja luminen samaan aikaan. Ja tämän aurinkoisen tiistaipäivän jälkeen se tuoksu oli selvästi haistettavissa. Ehkä kevät tulee, ehkä talvi ei kestä ikuisesti.

Olkoon kuitenkin vielä hetken. Laika teki taas tänään lumipiruja. Se ei ole ihan niin kiltti, että se tekisi enkeleitä, mutta jotain sutturoita kuitenkin.


Jos joku vielä miettii, miten sinne tukkaan tuli niitä palleroita, ylläolevasta videosta löytyy vastaus. Koiran möyhnäysharrastus on hieno. Sillä on hauskaa ja se nauttii elämästään ihan koko rahan edestä. Samalla se antaa vinkkiä siitä, että lihaksistossa tuntuu hyvältä. Kätevä hierontapalvelu tuo maankamara.


Mulle tulee aina talvisin mieleen viimeinen julkaistu Lassi ja Leevi -sarjisstrippi. Se on ollut erityisesti viime aikoina mukana. Sen lukeminen oli haikeaa jo lapsena, kun tiesi, että sen jälkeen en enää näkisi ja kokisi yhtään uutta seikkailua pojan ja tiikerin kanssa. Samalla kuitenkin löysin hirvittävästi lohtua siitä, että heidän seikkailunsa kuitenkin jatkuivat, vaikka minä en niitä päässytkään lukemaan. Että Lassi olisi edelleen se sama rasavilli poika, jonka paras kaveri olisi tiikeri ja kaikki olisi hyvin ja pienetkin seikkailut suuria. Nyt uuden oman seikkailun kynnyksellä en tiedä, ollaanko me Laikan kanssa enemmän poika ja tiikeri pulkkamäessä ja Loltsi sulkemassa kirjaa, vai toisinpäin.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Tutustutaan doboon



Tutustuttiin tänään doboon Koirakoulu Kompassissa. Odotin etukäteen jumppapallopööpöilyä, sain aika lailla jumppapallopööpöilyä.

Me nerot oltiin tunti liian ajoissa. Ja eksyttiin. Joten oli oikeastaan hyvä, että oltiin ajoissa. Lopulta se oli hyvä sattuma, sillä Laika ehti tunnissa kiivetä puihin, juosta vapaana ja treenata tokoa, joten se oli Kompassissa hyvässä mielentilassa.

Olin viimeksi ollut jumppatunnilla lukiossa. Kuten silloin, luistelin nytkin ja rullailin dobokuukusella ympäriinsä ja nauroin hassulle Laikalle. Ei ihan meidän laji, liian vähän vauhtia, liian vähän koulutusta ja liikaa aerobic-traumaa. Laika ehti pallolle ennen aikojaan, otti kerran vauhdit alas (mutta mitäs sitten) ja hallitsi kuukusenkäytön tunnin lopulla, koska niin avaruuskuukusmestarit tekee.

Pidemmän päälle tuskin jaksan ihan dobo-palloa tai -kirjaa hankkia. Lajissa on mielenkiintoisia elementtejä ja välineitä, joita kyllä pitäisi treenata enemmänkin. Minua kiinnostaa myös koulutuksellinen puoli: miten paljon pyritään oma-aloitteiseen koiraan? Tänään koiria ymmärrettävästi houkuteltiin jatkuvasti, mutta moni temppu olisi helppo opettaa naksuttelemalla ja mietin sen hyötyjä verrattuna liikeratojen ja liikkeiden houkutteluun. Itse tutustumistunti oli rento ja aika hauska, omiaan murtamaan sitä pingottuneen ja hieltä haisevan pakkojumpan mielikuvaa ainakin minun päässäni. 

 tervehdys, olen jättimunuaisen lähettiläs

Pointsit Laikan käytökselle. Se oli hirveän hieno, mitä nyt pari kertaa kommentoi odotustilassa. Se luovi itsevarmasti tilassa ja keskittyi, kun oli tarvis. Nameille mahtui vierailemaan jopa pieni Vespa-kaveri. Loppukävelyllä se sai uuden kaverin kymmenkuisesta Donna-keskarista, mikä oli tervetullutta vaihtelua nykyiseen arkeen.

Loppuun pari kuvaa muista puudelituntilaisista:


torstai 5. helmikuuta 2015

"Mun mielestä toi säärystimien alue ei ehkä oo se ongelma tässä"



 

Mitä voi tehdä hangessa ilosta piehtaroivalle villakoiralle? Pukea Alepan muovikassiin? Voidella Winterpadillä kirsusta pyllyreikään? Toivoa varhaista kevättä?

(Jennyn kuvia yllättäen.)

tiistai 3. helmikuuta 2015

Throwback Tuesday: Laika pentuna


 rokotusten jälkeen lapset viedään jäätelölle senaatintorille

Vanhempani olivat tavanneet lenkillä viime viikolla rouvan, joka oli ollut kiinnostunut villakoirista. Kysyin oitis, olivatko he luonnekuvauksessa myös rehellisiä kehuttuaan rodun (syystäkin) maasta taivaaseen. Laika on nyt viittä vaille kolmevuotiaana ihastuttava, lievästi sanottuna eloisa ja hyvin iloinen koira. Aikuista Laikaa, joka sekin on sangen pönttö eläin, edelsi nimittäin pieni termiitti, joka ei tuntunut hereillä ollessaan pysähtyvän hetkeksikään, vaan kreisibailasi silmänvalkuaiset muljahdellen tilanteesta toiseen.

Kesällä 2012 olen kirjoittanut blogiin mm. seuraavaa:

Aikana ennen Laikaa en tiennyt, että...

...matkalla pienkaksion päästä päähän voi sanomalehti suussa kiihdyttää 160 kilometrin tuntinopeuteen.  

The more you know.




Pikkuinen Laika mm...

...kusi naapurin katolle.
...maistoi kaikkea. Useimmiten ihmisten naamoja.
...osoitti iloa yhtä penkkiriviä edempänä istuvalle tyypille pussaamalla tätä äkkiarvaamatta korvasta.
...tarttui ensimmäisissä agility-treeneissään apuohjaajaa otsatukasta.
...puri minua parantumattomaan bridge-lävistykseen.
...tykkäsi ravistella mattoja ja kieriytyä keittiön pikkumattoon ja juosta kuin hirvi ympäri asuntoa.
...skeittasi ensimmäisenä joulunaan ilman skeittilautaa pitkin sohvia.
...söi kahteen patjaan itseään isomman reiät.
...ilmoitti heräämisestään menemällä puhaltelemaan kuplia vesikuppiin.
...hyppäsi hampaat edellä kiinni ahteriini ja jäi roikkumaan.
...karkasi kesällä ulos vain leikittääkseen naapurin mäyrispentuja.
...söi lumiukon (ja toisen ja kolmannen ja neljännen ja niin edelleen).
...nukkui kaulallani tai hattuna pääni vieressä niin kauan kuin mahtui.


Laikan huippuhetkiä kuvina:

mattomestari

teenage mutant ninja poodle (kuva: timo voipio)

 sk8r gurl