maanantai 28. joulukuuta 2015

15 ja 16


Uuden vuoden kynnyksellä.

Tammikuussa maailma menetti ainoan Loltsinsa. Ilta on edelleen pakokauhun maalaama, muisto on kaunis, mutta melankolinen. Kun Loltsista puhutaan, kaikkia naurattaa ja itkettää. En tajua, että kohta siitä on vuosi. Erica sanoi tänään, että tänä vuonna Loltsin ei tarvitse pelätä raketteja.

Helmikuussa kotiutui maailman ainoa Vinski. Mikä seikkailu siitä alkoikaan. Onko iloisempaa koiraa? Vähän vilkas ja epävakaa, aika ripeä, tosi valkoiset hampaat. 5/5, jopa 6/5 otus. Ehkä jopa 7/... tajusitte kyllä. Hieno ja rakas.

Keväällä tapahtui varmasti jotain, ainakin kentät sulivat ja multa haisi. Treenasimme ihan todistettavasti, siitä on kuviakin, juujuu. En vain muista siitä ajasta juuri mitään. Toukokuussa hain kouluun ja pelotti hirveästi. Ajattelin, että juu ei juu ei juu ei, mutta hain, pääsin pääsykokeisiin ja kuutta minuuttia vaille juhannusvapaat sain sähköpostia, että tuu kouluun.

Kesä oli ihana. Muistan auringon ja monta ihanaa ja lämmintä yötä. En muista, että yksikään kesä olisi ollut umpisurkea ja kaikki aina sanovat, että sinä ja sinä vuonna satoi niin hirveästi. Satoiko tänä vuonna? Juhannus ja joulu olivat kai aika saman lämpöisiä.


Syksyllä kisailtiin ketteryyslajissa (ja frisbeessäkin, muuten). Joku LUVA ja nollavoitto ja aika kasa muuta soossia jalostustietokannan täytteeksi. Kisaamisen merkitys on vähentynyt. Hirveän kivaa se on edelleen, mutta moni muu asia on siistimpää. Kisatavoittein kyllä edetään. Piti meidän kisata enemmänkin, mutta raha tuli tielle ja Laika juoksikin nyt loppuvuodesta. Jäätiin tauolle. Kisaillaan taas keväällä.

Lokakuussa aloitin koulun. Aika nopeasti kävi selväksi, että tein hyvän valinnan ja nyt ahkeroin tietäni eläinalalle. Tavallaan olisin säästänyt aikaa, jos olisin valinnut näin jo vuosia sitten. Mutta sitten muistan kaikki ne koetut asiat ja nähnyt mutkat ja tajuan, että tämän piti mennä näin. En ole fatalisti, mutta on realismia todeta, että kun haluaa vaikuttaa eläinten ja niiden omistajien hyvinvointiin, on pakko osata havainnoida ja on pakko olla kilometrejä takana. Huomasin myös, että oikeassa ympäristössä sitä löytää itsestään kerrostumia ja kerrostumien alta vaikka mitä supervoimia.

Mietin Laikan vuotta 2015. Se aloitti ilman Neiraa ja sitten meni Loltsikin. Vinski oli parasta, mitä sille tapahtui, mutta esimerkiksi belgien kanssa leikkimisen se on tajunnut kunnolla vasta alkusyksystä. Suru ja sen aiheuttama oksitosiinivaje vaikeuttaa kumppaneihin kiintymistä, vaikka muu elämä olisi kunnossa. Kun olen nyt katsellut sen vuorovaikutusta kavereiden kanssa, se on vapautunut, kiintynyt. Siltä meni yli puoli vuotta selviytyä sen kahden merkityksellisimmän kumppanin katoamisesta. Se on koiran elämässä pitkääkin pidempi aika. Voi introvertti-Masi.


2015 oli aikamoisten vaikeuksien, itkun, ilon ja kasvun vuosi. Kiitos kaikille niille, jotka ovat olleet mukana, ihmiset ja koirat, koirat ja ihmiset, teitä on tarvittu.

Vuodelta 2016 odotan kehitystä. Tavoitteina on löytää hyvinvointia, kuplivaa iloa, hiljaisia metsiä, sujuvaa yhteistyötä ja paljon käveltyjä kilometrejä. Toivon, että ensi vuonna emme menetä ketään, vaan saamme kaikki olla yhdessä. Tiedän, että tämän kaiken lomasssa häämöttää myös kisapäiviä ja kaikenlaista uutta oppia. Keväällä on seuraava työharjoittelukin. Haluan tarttua tilaisuuksiin.

perjantai 4. joulukuuta 2015

4+12=1v


Onnea Vinski. Olethan tässä elämässä ainakin seuraavat sata vuotta ja jatkan itsepintaista ilon tuottamista silloinkin, kun kukaan ei oikeastaan jaksaisi.

Koska pimeimpinä hetkinä muistan mustan karvan seasta pilkistävät valkoisena hohtavat hampaat, tyhmän kielen, taivaaseen ulottuvat hypyt ja hännän, joka sekoittaisi kevytmaidostakin kermavaahtoa. Eikä pidä unohtaa kaikkia kotiin asti kannettuja käsivarren paksuisia keppejä, joiden liikuttamiseen tarvitaan voiman lisäksi sinniä, mitä ei kaikilla ole.

Vinski toi mukanaan paljon kaikkea kaupanpäällistä, mitä ei koiraa ottaessaan sillä tavalla odottaisi saavansa, mutta sainpahan kuitenkin. Että kun elämä on seikkailu, niin seikkaillaan sitten kunnolla ja vaikka vähän jännittäisi. Kiitos kaikesta asianosaisille, mutta erityisesti kasvattajalle luotosta ja pennusta, josta on kasvanut hullun mieletön koira.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Hurttahuoneen agility-haaste


1. Kuulutko johonkin agilityseuraan? Mihin?

Kuulun tällä hetkellä Itä-Helsingin Agilityharrastajiin (lisenssiseurani) sekä Hakunilan seudun koiraharrastajiin.

2. Kauan olet harrastanut agilityä?

Loltsin kanssa aloitimme lajin LAU:n riveissä Lappeenrannassa muistaakseni kesällä 2007, mutta harrastus ei ole ollut yhtämittaista, vaan olen pitänyt vuosien taukoa. Uusi aikakausi alkoi Laikan kanssa vuonna 2012 ja sen jälkeen harrastus on ollut about viikoittaista.


3. Onko agilityä harrastava koirasi luustokuvattu? Millä tuloksilla?

Loltsia aikanaan ei, mitä nyt polvet siltä kopeloitiin aikanaan nolliksi. Laikalta on kuvattu kyynärät, olat, selkä (epävirallisesti), lonkat ja kopeloitu polvet. Kaikki muut priimaa, toinen lonkka on C.

En enää harrastaisi ainakaan aktiivisesti ja kisatavoitteellisesti luustokuvaamattoman koiran kanssa. Vinskikin tullaan siis kuvaamaan jo agilityn vuoksi. En usko, että agility yksin rikkoisi täysin lähtökohtaisesti risaa koiraa, mutta tämänhetkisen tiedon perusteella ajattelen, että jos voin siirtää vaikkapa nuorena oireettoman D-lonkkaisen kipuja lopettamalla agilityn tms. teen sen mielelläni. Agilityn kohdalla pitää tosin muistaa, että pelkkä tieto luuston ja nivelten tilanteesta ei riitä, vaan meidän pitäisi pohtia myös sitä, millaisella rakenteella harrastuskaveriamme on paiskattu ja sopiiko se ollenkaan lajiin.

4. Mikä on parasta agilityssä?

Flow-tila ja veitsen terällä kulkeminen ja nimenomaan yhdessä koiran kanssa. Uuden opettelu ja kouluttaminen on myös koukuttavaa. Tykkään myös kouluttaa muita ihmisiä.

5. Mikä on huonoin puoli agilityn harrastamisessa?

Hyvinvointiongelmat ja satunnaiset paskat kouluttajat. Hyvinvointiongelmiin liitän turvallisuuspuutteet ohjaajien tieto-taidoissa esim. koiran huollon ja ruokinnan suhteen, suhteettomat treeni- ja kisamäärät, huonot pohjat ja tavalla tai toisella vaaralliset esteet. Paska kouluttaja on mun kirjoissa sellainen, joka ei tunne oppimispsykologiaa eikä osaa hyödyntää sitä, rakentaa tehottomia ja jopa vaarallisia treenejä, ei kuuntele koulutettaviaan ja on kaiken lisäksi vielä jollain lailla huono ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

6. Miksi aloitit agilityn ja mitä kautta tutustuit lajiin?

Aloitin agilityn aikanaan varmaan siksi, että se näytti kivalta ja vauhdikkaalta ja sitä mainostettiin ultimaattisena koira-ohjaaja-suhdelajina. Se vetosi teini-Tiinaan. En muista, mitä kautta tutustuin siihen ensimmäistä kertaa, muistan nimittäin vain, että olen aina halunnut harrastaa sitä. 

Agility on ollut minulle aina omanlaisensa hyvän olon laji. Vauhtia, värikkäitä esteitä, iloisia koiria.



7. Mitä ohjauskuviota suosit eniten puolenvaihdoissa? Valssi, takaaleikkaus vaiko joku ihan muu?

Riippuu paikasta. Valssailu on kivaa, mutta takaaleikkauksille on meidän tiimissä käyttöä, mutta koen ne vaikeiksi.

8. Mikä asia/este oli vaikein opettaa koirallesi agilityyn liittyen?

Esteopetus ei ole minusta erityisen vaikeaa. Toki siinä on omat haasteensa, varsinkin este-erottelu ja este- ja ohjaajafokuksen tasapainon löytäminen. Pysäytyskontaktit ovat kyllä kohtalaisen työläät, ainakin, jos sössii pohjat eikä jaksa sitten edes korjata omia virheitään. Pöytä on vähän tyhmä, mutta jos sitä treenaisi useammin kuin kerran dynastiassa, sekin voisi olla suoritettavissa. Näköjään minulla on henkinen este kohdassa "koira pysähtyy kesken radan."

9. Oletko kilpaillut agilityssä? Mikä on koirasi taso ja kokoluokka?

Joo. Mediykkösissä mennään ja toivottavasti suunta käy ylöspäin. 

10. Onko sinulla kotipihallasi agilityesteitä? Mitä? Mistä olet ne hankkinut?

Onks mulla piha? Meillä on 2x2-treeniä varten kasa aurauskeppejä irtokeppeinä ja ostin ne Tokmannilta joskus. Pihan virkaa on toimittanut ties mikä puistonurtsi. Porukoiden pihalla oli joskus itse rakennettu rengas ja pari miniminihyppyä.


11. Kuinka usein treenaat lajia?

Kerran viikossa yleensä, ihan maksimissaan kaksi. Anaerobinen laji vaatii lepopäivänsä.

12. Treenaatko kesä ja talvet?

Joo ja en. Aiemmin joo, mutta nyt olen siirtymässä selkeämpiin treeni-, kisa- ja lepokausiin koiralähtöisyyden nimissä. Käytännössä näyttää siltä, että liidoton lepokausi sijoittuu talveen ja on vähintään kahden kuukauden mittainen.

13. Kuinka lämmittelet koirasi agilityä varten?

Venyttelen edellisenä iltana ja ennen treenejä kävellään yleensä (olosuhteiden pakosta bussipysäkiltä) 20-25 min. Käyn koiran läpi ennen treeniä (sen pitäisi olla toimiva ja symmetrinen joka paikasta) ja se riekkuu vähän lelun perässä.

14. Käytätkö koirallasi palautusjuomia? Entä lihaksia lämmittäviä takkeja ja mantteleita?

Joo, sotken juomat itse. Joo, Laikalla on BOT. Ja Vinski saa varmaan lainata sitä. 

15. Seuraatko agilityn arvokisoja ja muuta agilitymaailmassa tapahtuvaa?

Seuraan. Oon hirvee stalkkeri. Mutta nykyisin kouluttamisskenen seuraaminen vie leijonanosan kaikesta metaharrasteluajasta ja fiilistelen mieluummin sitä. Arvokisat katson yleensä puolella silmällä ja parhaat palat tarkemmin. SM-kisoja olen ollut paikan päällä katsomassakin.

16. Harrastatko koirasi kanssa muuta lajia, kuin agilityä?

Tokoa, noseworkia, fribaa ja satunnaisesti vähän kaikkea muutakin. Nyt pakenen talvitodellisuutta koiratanssin pariin. En ole yhden lajin ihminen, vaikka agility onkin tosi ihanaa.

17. Onko koirallasi hyvä hyppytekniikka?

On. Nyt olisi fiksattavaa 40-45 cm hyppyjen korkeudenarvioinnissa, mutta noin muuten Laika on saanut esim. Vapulta lähinnä pelkkää kiitosta. Hetkittäin kesän ja syksyn aikana sen hyppykaarissa on ollut sanomista.

Vinski näyttäisi olevan vielä tehokkaampi hyppääjä luonnostaan, mutta se ei ole treenannut hyppytekniikkaa. Sen stiplut ovat tosin vielä aika hurjan näköisiä ja etäisyyden arviointi ei ole ihan sen vahvin laji.

18. Tiputteleeko koirasi rimoja agilityradalla?

Ei. Laika on tainnut kolauttaa rimoja ehkä 4-5 kertaa uransa aikana ja joka kerran sille on löytynyt hyvä syy (väsymys, ohjauksen ajoitus, ehkä edelliseen liittyen koiran laukkojen arviointivirhe).

19. Pidätkö itseäsi hyvänä agilityohjaajana?

HAHAHAAHAHAHAHahhahahahaa tssssts sanotaanko, että minussa on vahvuuksia ja heikkouksia ja tilanteesta riippuen olen kohtalainen tai aivan paska. Mutta olen kehityskelpoinen ja aika sitkeä, vaikka sopisin agility-kentällä parhaiten ehkä putkenpainoksi.

20. Oletko kokeillut ohjata muiden koiria agilityssä, kuin omiasi?

Olen. Se on hauskaa. Joku maksikoira lainaeläimeksi olisi hauska.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

perjantai 20. marraskuuta 2015

Vähä paljo tokoo

 
Pimeää kuin mörön perseessä. Märkää kuin pesukoneella kaatosateessa. Äh. 
Tarvitaan eskapismia. Tarvitaan tokoa.

Viime aikoina sitä tottelevaisuutta on riittänyt. Pelkästään viime viikolla treenattiin tuntikaupalla, porukalla jopa kolmesti. Tällä viikolla päästään samoihin lukemiin. Koulu ja työharjoittelu on vauhdittanut treenaamista ja tulosta on syntynyt aikamoisessa flow-tilassa. Mistään maatamullistavasta ei varsinaisesti ole kyse, lähinnä perusasioiden neurologisen polun vahvistumisesta. Että mitä kriteeriä kulloinkin pidetään ja milloin aletaan ketjuttaa. Viime aikoina luupin alla on ollut sellaisia asioita kuin käytösten sujuvuus ja ärsykekontrolli. Samalla koulusta tuli tavallaan lupa treenata paljon ja pitkiä settejä, kunhan koulutuksen laatu (kriteeri, ajoitus ja vahvisteet) on kohdillaan. Viime aikoina olen teettänyt Vinskillä aikamoisia toistomääriä suunnitellusti ja sehän on entistäkin nohevampi tyyppi! Laikan kanssa sama hyppäys ei ole ollut ihan jouheva, mutta sillä onkin painolastinaan muutaman vuoden ohjaajan täystomppelius ja puutteelliset perustaidot.


Vinski se on tehtaillut vaikka ja mitä. Ollaan väsätty ruutua, tehty kestoa maahanmenoon, häiritty perusasentoa ja ketjutettu mm. noutoa, ALO-paikkiksen alkua, kutsuhyppyä ja merkkiä. Ruudusta katoaa seuraavaksi kosketusalusta. Se on ehtinyt olla paikallaan muutaman treenin ajan ja kun nyt lisäsin hieman etäisyyttä ja kulmamerkit, sen voikin häivyttää. Maahanmenossa on ihan kivasti kestoa, nyt pitäisi hakea häiriöitä ja yrittää rakentaa alusta asti kunnollinen ja rauhallinen liike. Noudossa odottaa ainakin metalliin ja tunnariin yleistäminen. Vinski on kyllä ihan tosi jepa noutokone ja pitopalvelu ja sille voi antaa pideltäväksi about mitä vaan ja siellä se olla möllöttää. Luulit ostavasi villakoiran, saitkin pienen noutajan.

Ehkä kaikkein suurinta iloa on aiheuttanut jo opitun ketjuttaminen. Että voikin koira olla näppärä. Kun perusasennon ihanuus avautui, Vinski on tarjonnut sitä vahvistettavaksi hypyn ja merkin jälkeen, kapula suussa ja ilman.



Kaukojakin ollaan tapailtu, mutta nyt aletaan olla siinä pisteessä, että pitäisi päättää vaihtotekniikka ja alkaa rakentaa joko etu- tai takajalkakohdetta. Vinskin kehonhallinnalla kumpi tahansa vaihtoehto olisi realistinen valinta. Etujalkojen kanssa olisi ehkä helpompi ylläpitää kriteeriä myös kauempaa myös sitten, kun kohde on häivytetty. Näkiksii saa esittää!

Seuruu oli tarkoitus rakentaa Fanny Gottin tyylillä (linkki 1, linkki 2). Laitoin homman käytäntöön innostuttuani hyvin perustellusta tekniikasta, mutta nyt yrittämisen jälkeen joko teen jotain väärin (todennäköistä) tai sitten Vinski on liian innokas hakeutumaan perusasentoon (mitä se kyllä on). Se nimittäin auraa urakalla ja yrittää kääntyä liikkeessä jo nyt perusasentoon, joten se ei ole hyvällä tahdollakaan suora. Oikeassa paikassa se kutakuinkin on. Laika oppi aikanaan seuraamaan imuttamalla ja perusasennosta toiseen siirtymällä. Imuttamiseen en jaksa ryhtyä, se olisi operantin koiran kanssa vähän joka tahon aliarviointia. Sen sijaan taidan ottaa perusasennosta toiseen siirtymisen käyttöön.

  vanhempi kuva, näkee piks... naamakarvoista

Laikan kanssa olen törmäillyt seiniin ja toisaalta ollut ihan onnen kukkuloilla. Yhtäältä se on hirveän taitava. Toisaalta osaamisen hajotessa leviää koko pakka. Paikallaolo tuottaa taas harmaita hiuksia ja tekisi mieli kytkeä koiran johdot uusiksi. Laikassa asuu pieni viitapiru, jonka elämäntehtävä on ilmoittaa tontille tunkevista tyypeistä. Se on varma paikkaistuja - mihinkään se ei lähde, mutta taatusti se kyllä kertoo, jos joku kehtaa sen kentälle tai halliin. Tapaa on tosi vaikea sammuttaa, koska se pitää kätevästi itse itseään yllä.

Oikeastaan tiedän, mitä pitäisi tehdä. Laika tarvitsisi valtavan kasan onnistuneita, virheettömiä suorituksia. Sen pitäisi olla kentällä hiljaa ja reagoimatta, vain ja ainoastaan hiljaa ja reagoimatta. Ratkaisu on himmeän yksinkertainen, mutta se on työläs. Lisäksi kentällemenoihin pitäisi panostaa ja vahvistaa nykyistä hieman maltillisempaa ja ohjaajasuuntautuneisempaa tapaa. Kentällä pitäisi olla juuri se hetki, kun molemmilla on malttia. Lisäksi minun pitäisi malttaa aloittaa myös tehokkaampi vastaehdollistamisprojekti.

Paikkaistuminen on nyt hyllyllä. Se odottaa vasta avoimessa. Paikkamakuu on niin alkutekijöissään, että haukuttoman oppimishistorian rakentaminen on realistista. Aina voi toivoa, että maatessa opittu yleistyy istumiseenkin. Tällaisessa mielentilaan, ei varsinaisesti liikkeeseen itseensä, liittyvässä ongelmassa sellaista voisi jopa ajatella käyvän. Olen ehkä keväämmällä eri mieltä, mutta se on tunnetusti sen ajan murhe...

Laika on oppinut uuttakin. Kaukoissa ja maahanmenoissa alkaa olla jo joku tolkku. Kaukojen tekniikka on parantunut tosi paljon, vaikka huomaan kyllä, että ilmeisesti sen edestä suora rakenne vähän haittaa touhua. Tosi Hieno Pasiliero on oppinut myös ruudun alkeet ja on samassa vaiheessa kuin Vinku. Se onkin melkein maagista, koska Laika ehti melkein ketjuttaa ruutuun juoksemisen ja alustalle osumisen (huom, ei "tähtäämisen") väliin joka kulmaan juoksemisen, tepastelua ja pari sen lempparitemppua. Tämä ratkaistiin muuten *yllätys yllätys* täsmällisemmillä kriteereillä, nopeammilla naksuilla ja safkapalkalla. Masilta kyllä irtoaa Ferrarin vauhti.

Mitenkäs lukijoiden tokosyksy on voinut?

ps. kahtokee jäniskevennys:

 

maanantai 2. marraskuuta 2015

Hikeä pukkaa


Vinski täyttää pian yksitoista kuukautta, siis melkein vuoden. Ajankulua ei voi estää. Se on nyt, miten sen nyt pukisi nätisti, villissä iässä. Muistan saman nuoren koiran peeloiluvaiheen myös Laikan elämästä, mikä on aika lohdullista. Siis se muisto. Siis se, että se oli eikä ole enää. Se auttaa jaksamaan nekin hetket, kun Viljamin mielestä paras tapa ratkaista koiraohitus on ruopaista vauhtia tantereesta ja karjua epävarmuus ja leikkiinkutsu samassa huudossa lajitoverille, joka yleensä haluaisi vajota maanrakoon. Se auttaa silloinkin, kun noudan horisontaalisia base-hyppyjä tekevää teiniä kainalokyydillä kiusaamasta kavereita.

Vinskillä menee aika lujaa. Impulssikontrolli on ottanut takapakkia, tyypistä lähtee voimaa, nopeutta ja ääntä. Sillä on reilut 10 kiloa painoa ja vähintään toiset lisää nelijalkaista tahtoa. Yritän kanavoida sisäistä zen-lehmääni. Se on välillä aika haastavaa. Onneksi minussa on vahva sisäinen jäntevistä, liikailoisista koirista pitävä masokistipuoli, joka nauttii karvamörön sekoilufestarien järjestyksenvalvonnasta.
 

Vinskin liikunnantarve on selvästi lisääntynyt. Oman porukan lenkeilläkin se juoksee kuin heikkopäinen, irtonaisena ja rentona, mutta paljon. Laika laittaa välillä silmät kiinni ja kaivelee maata, ja yritän muistuttaa sille, että se oli itse miltei samanlainen. Laikan murkkuikä ei ollut yhtä äänekäs ja intensiivinen ja sille maailma tuntui olevan vähän isompi uhka, mutta tontin vartiointi onkin sille iso juttu. Vinski rakastaa edelleen kaikkea eikä se ole yhtään niin totinen kuin Laika.

Vinski kävi viikonloppuna kavereiden peesissä Klaukkalassa ja Kotkassa mätsäreissä. Se oli mukana turistina (eihän se osaa mitään kehäjuttuja vielä). Tuli tarpeeseen. Treenasimme relaamista ja ylipäätään impulssikontrollia ja luopumista. Oli kiva huomata, että Vinskin ongelmapaletti rajoittuu lähinnä toisiin koiriin liittyvään kiihtymiseen, eikä esimerkiksi paikkoihin. Se menee edelleen häntä tanassa joka paikkaan ja pesiytyy relaamaan ja treenaamaan.


perjantai 16. lokakuuta 2015

Arkisuolesi kaikki peitä



Blogiraukka on ollut alkukesästä asti ihan heitteillä. Viime aikoina se on ollut jatkuvasti sentään mielessä, mutta odottamassa kiltisti aikaansa. Aloitin syyskuun lopulla eläintenkouluttajaopinnot ja normaalin ihmisen ja 8-16-rytmin larppaaminen pitkän tauon jälkeen on ollut välillä tosi väsyttävää. Koulussa on todella mukavaa, ryhmä on kiva ja opetus laadukasta. Kohta alkaa ensimmäinen harjoittelukin.

Laika oli viime viikolla mukana demokoirana esittelemässä koirien elekieltä käytännössä. Lassi oli hieno. Aamusta se oli himpun hermostunut, mutta rentoutui sitten nukkumaan ja kerjäämään huomiota. Sillä on kouluttajan mukaan hyvin selkeä ja monipuolinen elekieli, mikä pitääkin paikkansa. Laika on kehittynyt vuosien varrella tosi paljon eikä se ole omien resurssiensa suhteen niin ruutipussi kuin nuorempana. Siitä on tullut monipuolisempi ja joustavampi elehtijä. Tosin olipa ärsyttävä vieruskaveri, kun tökki minua kesken tunnin, mutta kerroin kyllä sitten opelle.


Ennen koulun alkua olimme lähes koko syyskuun Ericalla hoitamassa belgejä. Nelipäisen paviaanilauman pyörittäminen kerrostalossa kohtalaisen vilkkaalla paikalla oli oma hommansa, mutta siitäkin selvittiin. Neljän koiran touhujen ja erojen havainnointi oli tosi antoisaa. Kerrankin muuten tuntui siltä, että koulutettavia eläimiä oli riittävästi, vaikka tosiasiassa en ikinä haluaisi neljää koiraa (2/4 pentuja vielä...) autottomaan kerrostaloelämään keskelle Tikkurilaa. Laikan mielestä paras juttu oli Erican sohva, jonka selkänojaan se upposi kerta toisensa jälkeen mitä mielikuvituksellisimpiin asentoihin. Vinski otti ilon irti ja mätti menemään Smaugin kanssa aamusta iltaan. Viena oli oma söpö itsensä, maailman helpoin koira. Pääsimme Vienan kanssa ainakin enimmäkseen sopimukseen siitä, kumpi nukkuu kummalla puolen sänkyä.


Kaikenlainen koiraurheilu oli syyskuun ajan lähinnä standby-tilassa, mutta olemme koulun alun jälkeen puuhanneet kaikenlaista. Laika on käynyt agility-kisoissa viimeksi viime viikonloppuna napaten yhden kymppituloksen ja sijoituksen ja yhden varsin luovan hylsyn. Vinski taas on opiskellut ahkerasti ja oivaltanut sellaisia asioita kuin perusasennon, hyppysiivekkeiden läpi juoksemisen, mutkaputken ja nosework-ilmaisun. Viimeksi mainitusta on väsynyttä videopätkää alla. Siinä tämänpäiväisen turhan pitkän (milloinkohan sitä oppisi...) treenin viimeiset toistot. Liitin maahanmenoilmaisun mukaan edellisellä treenikerralla ja yhdistin sen tänään kolmen purkin pieneen rataan. Tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että olen todella hyödyntänyt koirani oppimiskykyä ja opettanut sen oppimaan, sillä Vinskin älyn valo tuntuu loistavan mustimmankin pimeyden läpi.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

-10,74


Juostiin tänään Lassin kaa Purinalla meille eka LUVA. Juostiin nollavoittokin siinä myös.

Se oli tärkeää, koska...

...Lassista oli kiva juosta kovaa ja oli siistii jee.
...minua ei ahdistanut, päinvastoin. Jännitys oli hyvänlaatuista ja teki rennosta mielestä sopivan kirpeän.
...on tosi vaikea väittää, ettei me pystyttäisi tai osattaisi. Kyllä me pystytään ja osataan. Nyt vaan hyväksytään se ja tehdään lisää duunia, koska siitä me tykätään. 
...sain vahvistusta sille positiiviselle kehitykselle, mitä viime aikoina on tapahtunut. Hyviä, tietoisia päätöksiä, paljon henkistä työtä. Tänään oli kaunis päivä ja helppo hengittää. 


Kuvat: Liisa Keskitalo 

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Hardcore continental



"...näkeekö vanhat silmäni väärin vai kasvatatko sä syksyn kunniaksi conttaria..."

Näitte oikein! Viljami on nyt osa-aikakalju ja paljaspyllyinen riemupieru. Päätin, että voisi olla hauskaa (tai öö, ainakin erilaista) viedä se jo ensi vuonna muutamaan näyttelyyn. Sinne tarvitsee sitten jonkun tukan, tukkarotua kun on. Olen kokeilunhaluinen ja pihi, joten ajattelin, että nyt kasvatetaan karva, joka ei kasva heti ulos muodostaan, leikattavaa pintaa ei ole vaivaksi asti ja pystyn trimmaamaan sen itse. Tuli sitten mannermainen leijona. Tosin tämä meidän versio ei ole se yltiökarvainen, ihmisten joko vihaama tai rakastama palloperseleikkaus, vaan sen HCC-versio.

Mikä pirun HCC? (Viljamin kirjoissa hardcore continental.)

Moni on varmasti kuullut palloperseleikkausta kauhistellessaan tarinan siitä, että kyseinen trimmi on se aito ja oikea villakoiratrimmi, jolla on historiallista painoarvoa. Että karvaiset alueet jätettiin suojaamaan mm. keuhkoja ja sydäntä, niskaa, ranteiden ja nilkkojen niveliä ja häntään jätettiin pallero viestimään metsästäjälle koiran olinpaikasta. Loput koirasta klipattiin, jotta kastuessaan painava turkki ei toisi koiralle ylimääräistä lastia. Tosiasiassa nykyinen conttari on kääntynyt vähän pieraisemaan kohti keskisen Euroopan lintuvesiä. Alkuperäinen mannermainen leijona ei ollut yhtä runsaskarvainen ja laitettu, vaan karvamäärältään niukempi ja käytännöllisempi. Vinskin look on tällainen historically correct continental.

Muutama HCC-koira:


Ihastuin koko continentaliin ylipäätään HCC:n takia. Pidin aiemmin leijonatrimmeistä vain skandinaavisesta, mutta se rakkaus kuihtui jo monta vuotta sitten, kun näin riittävän monta lähinnä karvaista virtahepoa muistuttavaa, raskaasti trimmattua koiraa. Nykyconttari taas on tosi karvainen ja aika moni onnistuu mun silmissä munimaan sen erityisesti hillittömällä niskatukalla ja korvakarvoilla.

Villakoiran rotumääritelmä on yllättävän lavea eikä esimerkiksi alleviivaa, että karvaa pitäisi olla valtavasti. Käytännössä niukempaa HCC:tä näkee kehissä lähinnä Jenkeissä ja satunnaisesti nuoremmilla koirilla matkalla kohti muhkeaa nykyconttaria. Trimmi on käsittääkseni kohtalaisen suosittu Jenkeissä myös nimenomaan koe- ja käyttökoirilla. HCC:n karvaiset ja karvattomat alueet ovat samat kuin tavanomaisessa conttarissa, mutta pitkän karvan määrä on vähäisempi. Suurimmat erot ovat niska- ja korvakarvojen määrässä. Moni jättää myös hassut selkäpallerot pois, tosin ne eivät olekaan pakolliset. 



Seuraavat otteet liittyen villakoiran karvaan ja trimmeihin on poimittu vuoden 2015 alusta voimaan tulleesta rotumääritelmästä:

karvanlaadusta 
Kiharakarvaiset koirat: Karva on runsasta, hienolaatuista, villavaa ja hyvin kihartuvaa,
kädellä painettaessa joustavaa ja kimmoisaa. Karvan tulee olla tiheää, tuuheaa
ja tasapitkää muodostaen tasaisia kiharoita.
leikkausmalleista
Leijonaleikkaus: Kihara- tai nyörikarvaisen villakoiran karvapeite leikataan takaosasta
kylkiluihin asti. Myös seuraavat osat leikataan lyhyiksi: kuonon ylä- ja alapuoli alaluomista lähtien;
posket; etu- ja takaraajat, lukuunottamatta mansetteja tai rannekkeita tai takaosan
valinnaisia osia; häntä, lukuun ottamatta pyöreää tai soikeaa palloa (pompon) hännän
päässä. Kaikilla yksilöillä tulee olla viikset. Karvapeitteen jättäminen eturaajoihin
nk. housut on sallittu.

Lisäys rotumääritelmään
Villakoiran arvostelu näyttelykehässä ei ole trimmauskilpailu; liioiteltua trimmausta

ei tule suosia.

Mun suosikkipoiminnat on lihavoitu. Villakoiriahan ei esitetä kiharoina, vaan karvat föönataan suoriksi ja tuomarilta tulee muusta noottia, ellei satu esittämään nyöriturkkista koiraa. Viiksiä ei ole suunnilleen kellään, vaikka rotumääritelmää tulkitessa sen pitäisi olla hylkäävä virhe. Liioiteltua trimmausta ei tule suosia. Jotenkin ne kehätrendit vaan ajavat rotumääritelmän ohi... HCC vastaa kuitenkin rotumääritelmän vaatimuksiin varsin hyvin, vielä kun olisi pokkaa esittää koira pestynä, mutta kiharakarvaiseksi kuivuneena, rotumääritelmä strategisilta kohdiltaan alleviivattuna povitaskussa odottamassa. Yritin kysellä asiasta Facebookin villakoiraryhmässä, mutta keskustelu ei varsinaisesti imenyt näyttelyharrastajia puoleensa.


Vinski on musta uudessa ulkomuodossaan aika hauskan näköinen. Varsinkin pelloilla ja metsissä juostessaan se muistuttaa hyvin paljon sitä mielikuvaa siitä alkuperäisestä monitoimikoirasta, joka on joskus pitänyt keskieurooppalaiset metsästäjät linnunsyrjässä kiinni. Konetin mallin noin kaksi kuukautta kasvaneesta karvasta. Vinskin karvankasvutahti on aivan älytön ja laatukin vielä tosi kiva. Sääli, että se ei ole kehäkelpoinen karvansa puolesta aivan vielä, sillä se on tosi hauskan näköinen nyt, kun pitkä karva on vielä maltillisen mittainen. Ensi keväänä se onkin jo aika pehko.

---

HCC Facebookissa
Trimmauksen historiaa Poodle History Project -sivustolla
Villakoiran rotumääritelmä

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Hullu viikko


Sanoin alkuviikosta, että jos olen hengissä sunnuntaina, olen tyytyväinen. Nukuin viime yönä kymmenen tuntia ja päivällä kolme lisää ja näin viiden aikaan tarkasteltuna jokainen ruumiinosa näyttäisi olevan paikallaan ja elämisen kannalta tarpeelliset elintoiminnotkin ihan reilassa. Koulutin maanantaina ex tempore meidän agility-ryhmän varsinaisen kouluttajan sairastuttua (ja sitä ennen vähän-niin kuin-koulutin oman ryhmäni Laikan treenien ohella, koska meille ei tullut kouluttajaa).

Keskiviikosta perjantaihin seikkailimme Laikan kasvattajan kanssa Ruotsissa. Reissu oli mielenkiintoinen ja antoisa, vaikka myöhästyimme oikealta lautalta ja jouduimme odottelemaan tuntitolkulla hirveissä kuumotuksissa Turun lauttaa tietämättä mahdummeko kyytiin. Toivon, että voin joskus tulevaisuudessa kertoa reissun hedelmistä lisää ja näillä näkymin matkustamme vielä takaisin ensi vuonna. Ihmekoirat majailivat Erican ja belgien ilona matkan ajan ja olivat viihtyneet. Laika oli istunut Erican pehmustamalla lipastolla ja Vinski rokannut Smaugin kanssa seinät nurin jo keskiviikkona niin, että kumpikin oli ollut torstaina liian väsynyt juoksemaan koirapuistossa.

Lipasto-Lassi

Eilen, juuri ja juuri reissusta toivuttuani oli mun ja Laikan ensimmäiset frisbee-kisat. Ensin kisattiin USDDN-formaatin toss&fetch ja sitten Suomen pituusheittokisa. Alkuun jännitti liikaa, muttei yli äyräiden. Ensimmäisen kierroksen jälkeen tajusin, että mullahan on maailman laikaisin Laika ja jännitys lakkasi. Lassi oli todella mainio. Olin etukäteen vähän jännittänyt, että se olisi saattanut ottaa häiriötä tuomareista, mutta mitä vielä: se ei huomannut ketään. Teimme erittäin ehyitä suorituksia ja sain jopa sen ainoan kisakiekon joka ikisen kerran käteen asti ja koiran suusta viimeistään toisella vihjeellä! Lassi koppasi mahtavasti ne kopit, mitkä se realistisesti pystyi - mun heittokäsi tarvitsisi edelleen treeniä. Kahdelta kierrokselta saimme 14,5 pistettä ja muistaakseni useamman koiran kesken jaetun vitossijan seitsemästä koirakosta.


Pituusheitto floppasi eikä yhtään koppia tullut. Olisi pitänyt tehdä alkuperäisen suunnitelman mukaan koira selän takaa kierrättäen eikä sählätä paikallaolon kanssa. Suomen pituusheittokisassa koira ei siis saa edetä heiton mitattavalle osuudelle ennen kiekkoa, kuten vaikkapa t&f-kisassa. Jouduin sitten huolehtimaan tästäkin varsinaisen heittämisen lisäksi ja oma keskittyminen hajosi. Laika ei onneksi lannistunut, vaan yritti kiekkojen perään kerta toisensa jälkeen.


Aika moni tuli vaihtamaan sanasen meidän kanssa ja piti Laikasta ja mm. sen kaurismaisesta juoksutyylistä kiekkoa palauttaessa. Lassihan on tietty esim. paras. Handlasin itse omat hermoni lupaavan hyvin. En ole kivestä tehty: mietin pituusheiton jälkeen tietysti, että isken kiekot betoniin valettuina Suomenlahteen. Googlasin kuitenkin heittokursseja Erican kanssa myöhemmin ja sisuunnuin. Tarvitsen vain enemmän ja parempaa heittotreeniä ja himpun lisää itseluottamusta. Laika näytti olevansa ihan satasen luottamuksen arvoinen, intensiivinen keskittyjä. Seuraavat julkiset frisbee-edesottamukset meillä on edessä marras- ja joulukussa, kun Vinski esiintyy ensin Lemmikkimessuilla ja sitten Messarissa. Laikan kanssa mietitään kiekkoja varmaan ensi keväänä.

Postauksen kiekkokuvat: Ile Könönen

torstai 27. elokuuta 2015

#eienääikinäeläinlääkäriin #bää

 
 onks tälle tukiryhmää

Sattuipa viikonloppuna niin, että palasin kotiin koulutuksesta* ja löysin kaksi innokasta koiraa. Toinen ei kuitenkaan kantanut kenkiä eikä mölynnyt tervetulomölyjä. Kaverin pihalla se vain makasi maha turvonneena. Turvotus meni kävelyllä ohi, apatia ei. Katseltuani flegmaattista olotilaa ja ummetusta maanantaihin, soitin eläinlääkäriin ja varasin ajan. Ei ole kunnollinen Vinku sellainen Vinku, joka vain esittää kymmenkiloista karvamatoa eikä edes kenkiä kuskaile.

Olin tietysti varma, että nyt on lopun aika käsillä. Hautajaiset suunniteltuani kuitenkin totesin, että kenties kyseessä on eturauhasongelma tai ihan vain ummetus. Tiistai-iltapäivänä matkustimme bussilla (hyvin rauhallisesti, terveisiä sitä kummeksuneille tädeille: koirani oli kipeä, ei se muutoin mikään käytöskukkanen ole) Sopulitielle pitkästä aikaa. Sielläpä sitten tehtiin yhtä jos toista, mutta mikään ei ole saanut sellaisia paheksuneita mulkoiluja aikaan kuin lääkärin sormi pyllyssä. Sieltähän se sitten löytyi, suurentunut eturauhanen. Tardak teki kipeää, mutta onneksi meillä oli taianomaisia ankkaslaisseja mukana.

Pidin lääkäristä varsin paljon. Vinskin nielussa oli ärtymystä, ilmeisesti elimistön yleisen puolustusreaktion seurauksena. Saimme option antibioottikuuriin, jos pieni köhä jatkuisi pidempään (se on jo käytännössä loppunut). Akuuttina hoitona oli Tardak-piikki ja kastraatiolle tuli suositus vain, jos vaiva jatkuisi toistuvasti. Musta oli mukavaa, että sillä ei kuumoteltu, kun jonkinlainen orastava trendi näyttäisi olevan oletuskastrointi. Pitäköön kuukusensa, jos niistä ei ole sille terveyshaittaa (joka olisi luonnollisesti pätevä syy poistaa mokomat), lie niillä ja niiden tuottamilla hormoneilla tehtävänsä.

Viljami voi nyt virkeästi ja on ihan entisensä. Osan karvoistaan se on kyllä pudottanut jonnekin, mutta se oli toisaalta tarkoituskin ja siitä voisin kirjoittaa ehkä seuraavaksi. Näimme eilen Hiili-äiskää ja kasvattajaa ja mänttipuudeleilla meni aika lujaa.

» » »


*Koulutuksesta? Lammaskoulutuksesta. Kun Vision eläinnäyttelijäkurssilla sain kuulla, että sellainenkin mahdollisuus olisi, ilmoittauduin mukaan. Minulla ei ollut juuri ennakkotietoja lampaista, tiesin lähinnä niiden olevan lauma- ja saaliseläimiä ja koiriin verrattuna nopeita oppimaan. Tämän lisäksi ne olivat estottoman ahneita ja ihania. Keston rakentaminen käytöksiin tuntui olevan varsin helppoa tai ainakin helpompaa kuin koiralle. Siedätimme lampaita erilaisiin perustoimenpiteisiin ja saimme kouluttaa niille kohteita. Niitä kohteita eräät sitten hyödynsivät esimerkiksi agility-hypyn opetuksessa... Mihinkäs tiikeri raidoistaan.

Jokaiselle harrastuksenaan koiria kouluttavalle toisen lajin kouluttaminen on varmasti virkistävä kokemus, vaikka kouluttaminen itsessään ei olisikaan se kiinnostava juttu esimerkiksi lajitreenaamiseen verrattuna. Lauantain siedätysperiaate vaikka toimisi hienosti koirien trimmaamiskoulutuksessa, vaikka kyseessä olisi vain muutaman kilon painoinen, säyseä pikkuotus, jolle "saa tehdä mitä vaan."

lauantai 15. elokuuta 2015

For the love of toko


Toko on vieläkin pinnalla. Se on ihanaa, parasta, koukuttavaa. Mikä tahansa mesta on tokomesta. Koiratkin on olleet fiiliksissä mukana vääntämässä. Kohta pitää ottaa pieni breikki ja tehdä noseworkiä välillä, että tuuletutaan. Löysimme tiemme myös Koirakoulu verkossa -kioskin tokotreeniryhmiin ja pääsemme paneutumaan nyt myös ryhmässä operanttiin tokoon. Siisteintä tässä on ehkä kuitenkin samanhenkinen oppimisympäristö ja se, että kaikilla on tietyt yhteiset reunaehdot. Siistiä, ettei tällainen leväperäinen tohelokaan pääse suunnittelematta kentälle, vaan omaa treeniagendaa saa ja pitää toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti ja viisaasti. Porukka vaikuttaa oikein mukavalta ja seuraavat treenit ovatkin tulevana sunnuntaina. Vinski oli mukana edellisissä ja toimi oikein hyvin. Ainoastaan ns. isot tauot oli vähän hankala järjestää ja se hieman turhautui, mutta ei keulinut missään vaiheessa toimintakyvyttömän kouhkaamisen alueelle, vaan meillä oli yhteinen suunta mopolle ainakin enimmäkseen.


Keskiviikkona treenattiin Jennyn ja Kiiran kanssa meidän kotinurkilla. Laikku ihmetteli merkkiä kieli poskella. Värkättiin myös vähän kapulanpitoa ja paikkis. Laikan pitotreenissä on tapahtunut nyt jokin läpimurto. Tai ei vaan jokin läpimurto, vaan täsmällinen oivallus. Se toisti useamman kerran selvää toimintaa: tartu kapulaan, vedä kapula itsellesi ja rauhoitu sen kanssa. Maltoin treenata hyvin vähän. Torstain ohjatuissa en voinut olla kokeilematta, mitkä herneet on mukana ja lainasin, kun en muuta löytänyt, seurakaverin painavaa sorvattua kapulaa. Piti. Saakeli mitkä juhlat. Paikkis istuen oli Kiiran kanssa le suberbe, mutta onnistui se torstainakin, vaikka paikkiskaverit olivat käytännössä vieraita ja oltiin kiihkoiluagility-hallissa. Torstaina Laikaa oli pakko kehua uudelle kouluttajalle, sillä mun luotto siihen on kasvanut. Sen taidot on kohentuneet ja sille on tullut lisää pinnaa. Tiedän, missä meidän heikot paikat on ja osaan jo vastata niihin. Kouluttajan silmiin Laika vaikutti kuulemma hauskalta tyypiltä. Ja mä kävelen kuin pk-ihminen...

Torstain ohjatuissa ketjutettiin myös ALOn seuruukaavio ja hyppy. Hyppy oli täysin priima, seuruusta ei olisi tullut koetilanteessa lähellekään kymppiä. Joku tuli halliin sisään aloitushetkellä Laikan selän takaa ja Nti Puolustusmusta sanoi sanasensa ja jätätti kaksi ensimmäistä suoraa. Tsemppasin sen kuitenkin mukaan ja se hyppäsi takaisin messiin kuin hilpeä simpukka. Tiedän, että tuossa on meidän herkkä paikka ja onnistuin olemaan neutraali ja jatkamaan hommia, koska kesken ketjun tuolle voi aika vähän. Yllärihäiriöiden sietoa pitäisi rakentaa erikseen.


Vinski on ihmetellyt perusasentoa. Aloin häivyttää nyt alustaa pois niin, että se on paikallaan joka toisella toistolla. Keskiviikon viimeisellä setillä se oli pois kahden toiston ajan putkeen, mutta Vinski haki silti oikealle paikalle. Aika kiva. Eteneminen on varmaan tästä eteenpäin kohtalaisen nopeaa ja pitää muistaa viedä temppua eri ympäristöihin eikä juuttua vain kotiin ja tutuille kentille. Kohta ketjutetaan jo varmaan istumista ja sitten siirrytään seuruun pariin. Eikä yhtään käsiapua. Laikan vastaavaan projektiin verrattuna tämä on ollut tuskattomampaa monella tavalla, vaikka lopputulos on ollut Lassin kohdalla hyvin mieluinen. Siinä on kuitenkin puutteensa ja imutuskädestä eroon pääseminen oli oma projektinsa.



 Jäävistä olemme aloitelleet seisomista. Päätin valita opetuksen alkuvaiheen avuksi käsikosketuksen, koska se vaikutti parhaimmalta tavalta saada jo kohteita treenanneelle koiralle selkeä pysäyttävä seisomiskriteeri. Koska tokossa arvostetaan liikkeiden täsmällisyyttä ja esimerkiksi jäävässä seisomisessa eteenpäin teputtelu pysähtymisen yhteydessä on virhe, halusin Vinskille täsmällisemmän tehtävän kuin "pysähdy neljälle jalalle" tai kaukoissa "nouse seisomaan." Se on koiralle helppo tehtävä, mutta meille vajavaisille nahkaeläimille hankala kriteeri. Sen sijaan etujalkojen pomppua tai lukkojarrua on helpompi seurata ja vahvistaa. Kaukoihin lisään Vinskille takajalkatargetin, mutta seisomaannousun olisi tarkoitus tapahtua samalla tekniikalla. Yläkuvassa Vinku on pompun korkeimmassa vaiheessa ja alakuvassa laskeutumassa ja palkka suuntautumassa sitä kohden. Palkan kanssa kannattaa olla tarkka ja tarjota se koiran kuonon eteen tai max. rintakehän kohdalle, ei pään yläpuolelle, vaikka se tuntuisi nopeammalta (paino siirtyy taakse ja moni koira pyllähtää istumaan) eikä maahan tai muutenkaan liian alas (moni painuu maahan).

Koska oon näppärä, niin kuvasin tämän päivän pikatreeneistä vähän videota (perusasentoa ja seisomista). Seisoin seisomisessa (ironista) liian lähellä ja videolla näkyy, miten länässä Vinskin pitää olla, että se ylipäätään pääsee pystyyn. Ensi kerralla muistan.


Postauksen kuvista (Insta-puudelia lukuun ottamatta) kiitos Jennylle.