tiistai 16. huhtikuuta 2013

Värikeskustelua - jälleen

Keskustelu on hyvästä koiramaailmassakin, varsinkin kun tehdään päätöksiä elävistä eläimistä ja linjataan, mitä toiset saavat tai mitä heidän pitäisi niiden kanssa tehdä. Joskus pieni enemmistö tekee vähän onnettomia päätöksiä, kuten villakoirien nykytilanne osoittaa. Facebookin ryhmissä ei tarvita kuin utelias esittämään muutama kysymys, joihin voi vastata faktoilla ja kohta seisotaan sääriä myöten samassa soossissa kuin 16 edellistä kertaa. Toistonkesto tiettyjen ilmiöiden kohdalla alkaa olla jo koetuksella, mutta ajattelen yhä edelleen, että ihmiset ansaitsevat faktoja. 

Villakoirat kantavat kuvioita, ne yksiväriset. Eivät kaikki, mutta osa. Joo, vaikka koiran taustalla olisi sukupolvi toisensa jälkeen yksivärisiä koiria. 

Monivärisiä saattaa syntyä yksivärisistä, yleensä väriristeytyksistä (esim. musta-aprikoosi voi tuottaa soopelia, brindleä ja black & taniä), mutta joskus myös harmaa-harmaa-risteytyksistä.

Villakoiralla ei ole yhtäkään väriä, johon liittyisi terveysongelmia. Joillakin roduilla siniseen väriin voi liittyä nk. sinisen koiran syndroomaa, villakoirilla sitä ei ole tavattu. Villakoirakantaa ei kuulu merle-geeniä, mutta USA:ssa on merlejä kasvattavia kenneleitä. Merle on roturisteytyksen tulos ja jos joku muuta väittää, se valehtelee.

Villakoiralla mahdolliset värit ovat seuraavat: musta ja sen diluutio sininen, ruskea ja sen diluutio liila (joka on käytännössä harvinainen eikä sille ole rotutyypillistä nimeä, osa liiloista tn. sekoitetaan ruskeiksi), harmaa ja punainen-aprikoosi-creme-valkoinen-jatkumo (geneettisesti sama väri). 

Villakoirilla on genomissaan ainakin tanpoint-, soopeli- ja brindle-kuvio. Lisäksi villakoirilla esiintyy osittaista pigmentin puutosta, mikä tekee koirasta enemmän tai vähemmän valkokirjavan. Villakoirilla esiintyy erilaisia valkokirjavuuden asteita.

Villakoiran rotumääritelmä ei tällä hetkellä hyväksy kuin mustan, ruskean, punaisen, aprikoosin, valkoisen ja harmaan värin. Sinistä ei ole kirjattu rotumääritelmään, mutta osa sinisistä rekisteröidään harmaina ja niitä on näyttelytetty menestyksellä (tähän voi kukin päässään asettaa kyseenalaistuksen rotumääritelmän ja näyttelyiden välisen logiikan suhteen). Harmaissa on koiria, joilla on enemmän tai vähemmän selkeä tanpoint-kuvio (silver & white / harmaa valkein merkein). Osalla kuvio on niin laaja tai rajoiltaan epäselvä, että sitä ei erota, ellei ole harjaantunut etsimään sitä. Villakoirien turkki on tässä oma häiriötekijänsä. 

Rotumääritelmä ei siis hyväksy isoa joukkoa (puhutaan pitkälti yli kymmenestä - en jaksa laskea - variaatioineen, osa on harvinaisempia) väriä. Melko hiljattain, siis 2000-luvulla siihen on kuitenkin hyväksytty mm. punainen, joka irrotettiin aprikoosista omaksi värikseen. Mikään ei tosin oikeasti muuttunut, koska kyse on vahvemman sävyisestä väistyvästä keltaisesta ja näyttelyissäkin punaiset juoksevat samassa kehässä aprikoosien seassa. 

Henkilökohtaisesti en aio soittaa mihinkään ja reklamoida, kun paskan möivät - tai siis kirjoittivat. Koiramaailmassa ei kannata uikuttaa niille, joilla usko FCI:hin on vahvempi kuin keskivertokorealaisella johtajaansa. Uskon siihen, että ihminen, koiranomistaja, pennunostaja tai kasvattaja, osaa tehdä päätöksensä faktojen pohjalta, jos yleinen ilmapiiri sen sallii. Tiedän, miten paradoksaalista tällaista on kirjoittaa blogissa, joka jos jokin on yhden mielipiteen lähde ja valtakunta. Mutta hei, onneksi emme asu diktatuurissa (paitsi ehkä kennelmaailmassa), vaan mielipiteen- ja sananvapaus on jokaisen perusoikeus. 

Mut hei, taas ensi kertaan, koska se tulee väistämättä kuin harjakone kohti ripulikastikkeita keväällä (näistä kahdesta odotan enemmän häviäviä kakkoja).

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Uimisesta ja epävarmuudesta

Teinivelhokoira kuivattuna odottelemassa muita. Korvissa soi kylpyläkäynnin jälkeen, kun mukana on viisi puudelia, joista kolme on isoa ja joka iikka on pakko föönata kuivaksi. Mekkala on sen mukainen.

Kävimme taas villisporukalla Hyvinkään Onnenkoirassa uimassa. Päätin tällä kertaa heivata uimaliivin ja antaa Laikan uida omineen. Laika päätyi lähinnä höheltämään muiden perässä ja noutamaan palloja varpaankastelusyvyydestä, joten erityisen rasittava kerta ei ollut kyseessä. Koira oli tällä kertaa itsevarmempi kuin viimeksi ja tepasteli innolla altaalla ja ihmetteli, miten kaverit loikkivat rampilta veteen ja jopa pöllivät siilipallot nenän edestä (törkimykset). Hinku altaaseen sillä oli kova, mutta kantti ei oikein vielä riittänyt viimeiseen ponnistukseen syvemmälle. Sekin varmasti ajan myötä tulee. Ajattelin edistää sitä viemällä Laikaa Hyvinkää-kertojen välillä Helsingin altaaseen uimaan uittajan kanssa, jos se sitä kautta saisi itsevarmuutta sisäuinteihin. Luonnonvesissähän se ehti viime kesänä muutamaan otteeseen uidakin. 

Laika on viime aikoina käyttäytynyt hetkittäin epäluuloisesti. Juttelin sen kasvattajan kanssa taannoin mm. Laikan isästä, jolta tyttärensä on perinyt ilmeisesti paljonkin piirteitä. Laika vaikuttaa kokonaisuudessaan verrattain hitaasti kehittyvältä, mitä en pidä ollenkaan epätyypillisenä pidättyväiselle koiralle. Arkahan se ei missään tapauksessa ole, ei ihmisten, alustojen tai muunkaan suhteen, enemmän tarkkailijatyyppi kuin maailmoja syleilevän avoin. Loltsin käytös vuosia sitten oli aivan täysin eri kaliiberia: reaktiot olivat dramaattisia ja palautuminen stressistä hidasta. Laika on nyt täyttänyt vuoden eikä se ole juossut ensimmäisiä juoksujaan, joten se oletettavasti tasoittuu vielä, jolloin esimerkiksi epävarmuus mennä uimaan vieraassa paikassa tai hämmentyneisyys superrämisevässä bussissa menevät ohi.